Nopeasti ja varmasti. Vihdoinkin kakkososa Bolivian seikkailuista ilmestyy. Ja hyvähän sen on nyt ilmestyä kun asiatkin ovat vielä tuoreessa muistissa. Ankaran laiskuuden lisäksi muita hyviä tekosyitä myöhäiseen ilmestymisajankohtaan onkin vaikea löytää. Syksy tuli, oli ja meni. Talveksihan se tästä kääntyy. Aiheeseen mitenkään liittymättä voin rehellisesti todeta, että ensimmäiset ostamani kitkarenkaat antoivat hyvän muistutuksen siitä, miksi nastarenkaat ehkä kuitenkin ovat paras valinta Suomen talveen.. Mutta sitten asiaan.
Edellisessä jaksoissa olimme siis saaneet nauttia bolivialaisen juhlahumun aiheuttamista äänistä läpi koko yön. Bassot jyskyttivät ja pommit pamahtelivat kiitettävään tahtiin. Aamulla silmissä olikin vielä jossain määrin unihiekkaa. Kävin karistamassa suurimmat suihkun lattialle ja pinkaisin pikaiselle aamupalalle. Muu seurue olikin jo valmiusasemissa ja kiskaisin pullat hilloineen naamariin varsin pikaiseen tahtiin. Ja kuten hyvin usein, niin tälläkin kertaa kiire jäi palkitsematta. Ehdimme odotella bussia hyvä tovin alakerran aulassa. Kulkuvälineen saavuttua ja sinne lastauduttuamme saimme havaita ilmastoinnin toimivan todellakin tehokkaasti. Sisällä oli suorastaan jäätävän kylmä. Näissä tunnelmissa lähdimme taittamaan matkaa kohti Cobacabanaa.
Reittimme La Pazista Cobacabanaan kulki tasankojen ja ylänköjen kautta. Matkalla saimme ihastella myöskin Cordillera Realin vuoristoa ja Titicacaa kierteleviä serpentiiniteitä. Moottori ulvahdellen bussi kiskoi lastinsa aina 4250 metrin korkeuteen, josta laskeuduimme lähemmäs 4000 metriä. Mielenkiintoinen yksityiskohta matkalla oli pieni vesistön ylitys, jossa bussit lastattiin erikoisiin puisiin proomuihin.
Homma näytti siltä, että ikinä ei tarvitse enää samalla bussilla matkaa jatkaa. Itse menimme pienemmillä puuveneillä pienen lahden puokaman yli. Lake Titicaca on muuten maailman korkein navigoitava järvi. Sen suuruus pääsi todellakin yllättämään.
Serpentiinitien johdattaessa meitä edelleen kohti Cobacabanaa laskeuduimme lopulta kylän keskustaan ja Suunto näytti tässä vaiheessa 3850 metrin korkeutta. Muitta mutkikka purimme tavaramme bussista selkäämme ja lähdimme kohti hotellia. Viehättävillä järvinäkymillä varustetusta hotellista saimme varsin soveliaan kolmen hengen huoneen. Olimme etukäteen saaneet vinkkiä Cobacabanan infernaalisen kylmistä hotellihuoneista. Emme olleet ottaneet varoitusta ihan todesta, mutta huomasimme hyvin nopeasti sen pitävän erittäin hyvin paikkaansa. Tästä syystä iskimmekin huoneesta löytyneet sähkölämmittimet päälle, vaihdoimme vaatteet ja lähdimme haikkaamaan ensimmäiselle yli 4000 metriselle nyppylälle. Jossain määrin puuskuttaen puskimme Cerro Calcarion päälle ihastelemaan maisemia. Päätimme tulla illalla uudelleen tarkastamaan kauniiksi kehutun auringonlaskun.
Puikkelehdittuamme takaisin kylään kävimme syömässä ja tsillailemassa hotellilla. Valmistauduimme samalla auringonlaskuun ja pakkasimme mukaan muutaman huovan. Ilma oli siis tuohon aikaan varsin viileä. Onnistuimme lopulta osumaan Calvarion päälle juuri oikeaan aikaan ja saimme ihastella kaunista auringonlaskua alusta loppuun saakka.
Päätimme päivämme mahtavaan illalliseen hotellimme tunnelmallisessa ravintolassa. Eineeksi valitsimme paikallista täytettyä kalaa ja jälkkäriksi suklaafondueta. Mahtavuutta. Ähkyisinä suuntasimme unille.
Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen kulutimme aikaamme tutustuen mm. Basilica of Our Lady Cobacabanaan ja kylän yleiseen markkinatunnelmaan.
Aamu oli erittäin kylmä ja saimmepa nauttia jopa lumisateesta. Paluumatkalle lähdimme nautittuamme hivenen kokateeta kello 1300 aikaan. Aikaisemmin tutuksi tullutta reittiä seuraillen bussi paineli kohti La Pazia. Vesistönylitys kesti tällä kertaa melko pitkään sään aiheuttamasta tuulesta johtuen. Kulkuneuvomme tuli yli uppoamatta. Tälläkin kertaa. Pääsimme onnellisesti La Paziin.
Tiedustelimme vielä Hannen rinkan kohtaloa ja koska kuulimme sen huonoksi, suuntasimme Andean Base Campiin vuokraamaan varusteita. Puuttuihan meiltä tässä vaiheessa köysi, Hannen makuupussi ja -alusta, valjaat, muut kiipeilykilkkeet, hakku ja joitain muita epäoleellisia tarvikkeita. Kaiken kiireen keskellä syöminen oli rajoittunut aamupalaan, joten päätimme jättää myöhään illalla ravintolat väliin ja kokkailimme hotellissa keittimellä hivenen herkullista pussiruokaa... Aamulla edessa olisi lähtö Condoririn kansallispuistoon ja varsinaisiin tositoimiin. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Cobacabanan reissu oli toiminut hyvänä akklimatisointina ja uskoimme olevamme valmiit lähtöön.
Herättyämme aamulla kävimme ostoksilla kaupungilla. Tämä oli täysin turhaa, koska sunnuntaisin kaikkin kaupat olivat kiinni. Niinpä tyydyimme tarkastelemaan Illampun markkinahumua ennen vuorille lähtöä. Olimme sopineet noudon tapahtuvaksi kello 1300. Jouduimme markkinoiden vuoksi siirtymään hivenen sivummalle. Pienen odottelun ja muutaman akateemisen vartin jälkeen havaitsimme maastoauton, joka lopulta otti itsemme ja tavaramme kyytiin. Matka kohti Tunia oli alkava. Edessä oli siis kolme tuntia hoippuvaa maastoautoilua. Perille pääsimme hyvissä ajoin ennen auringonlaskua.
Pystytimme ensimmäisen leirimme 4450 metrin korkeuteen ja lähdimme tutustumaan lähimaastoon. Ehdimme tätä ennen sopia muulikuskin kanssa lähtevämme kohti perusleiriä seuraavana aamuna kello 0800. Vietimme rennon illan kokkaillen, vettä keitellen ja kortti pelaillen. Saimmepa leiriin oman vahtikoirankin, joka uskollisesti piti vahtia telttamme vieressä.
Ennen nukkumaanmenemistä saimme paikallisen äidin kahden lapsensa kanssa vieraiksemme. Kommunikointi oli haasteellista, sillä yhteistä kieltä ei tähän hätään monenkaan sanan vertaa löytynyt. Tarjosimme vähän makeisia (huonolla omallatunnolla, koska hampaathan niistä menee) ja hyvästelimme satunnaiset vieraamme. Mahtavan tähtikirkkaan taivaan alla ja ympäröivän vuoriston kajastaessa kuulaassa pimeydessä painuimme unten maille. Pakkasta oli yön aikana jopa -25 astetta. Kylmä ei kuitenkaan yllättänyt missään vaiheessa.
Aamulla oma oloni oli 0600 aikaan melkoisen huono. En suoranaisesti tuntenut mitään erityistä oiretta, mutta aamupalan jälkeen perse lauloi varpusen ääniin kovalla paineella. Tavarat pakattuamme ja lastattuamme ne vielä muulien kyytin, aloitimme vaelluksen kohti perusleiriä. Aloitimme lähestymisen 0900 aikaan ja ehdin vielä sitä ennen heittämään kunnon oksennuksetkin. Arvelin tässä vaiheessa hieman nousemisen järkevyyttä, mutta koska mitään muuta oiretta ei ollut ja olin varsin hyvävoimainen, niin jatkoimme matkaa.
Oma tahtini oli varsin hyvä, vaikkakin jouduin pysähtymään kunnon kramppioksulle aina vajaan tunnin välein. Ruokaa sain syödyksi kahden hedelmäsokeritabletin verran. Nestettä tankkasin sen mitä vaan ikinä sisällä pysyi. Perusleirissä olin sen verran uupunut, että nakitin leirin pystytyksen tytöille.
Perusleirissä oli kohtuullisesti porukkaa ja juttelimme useammankin porukan kanssa. Eniten ehkä yhden amerikkalaisen retkikunnan kanssa jolla oli melkoinen The North Face -telttakylä pystyssä. He tarjosivat viiniä omaan huonoon olooni, mutta jouduin tästä kieltäytymään. Iltaan mennessä sain syödyksi ja onnistuin menemään unille siten, että oksennuksen pelkoa ei enää suuressa mittakaavassa ollut. Kuulimme tässä vaiheessa, että Alpamayon reitti on kokonaan pelkkää jääkiipeilyä. Ei kuulostanut kovin hyvältä, koska emme varsinaisesti olleet varautuneet jääkipeilyyn varusteiden puolesta. Yö sujuu tässä vaiheessa kohtuullisen hyvin. Korkeutta leirillä on aavistuksen vajaa 4800 metriä.
Ensimmäisen perusleiriyön jälkeen oloni on vielä hivenen voimaton, mutta saan syödyksi keittoa, makukahvia ja kokateetä. Jään odottelemaan vaikutuksia, jotka onnekseni eivät ole dramaattisia. Tästä se uusi nousu alkaa. Tutustumme huilipäivän aikana muiden retkikuntien edustajiin ja höpöttelemme enemmänkin erään espanjalaisen pariskunnan kanssa. Emme vielä tässä vaiheessa tienneet, että tulemme törmäämään heihin myöskin Potosilla ja Sajamalla. Perusleiri on kokonaisuudessaan miellyttävä ja sieltä löytyy juoksevaa vettä sekä vessat. Leiriytyminen maksaa muutamia paikallisia rahoja, joiden avulla paikka pidetään puhtaana. Käymme päiväkävelyllä jäätikön alalaidalla ja seuraamme laskeutuvien ryhmien etenemistä.
Reitti näyttää selvältä ja keliennuste taivaalta tutkittuna hyvältä. Muuta säätietoa Boliviassa ei oikeastaan ole saatavana. Paikallisen talven aikaan olosuhteet ovat kuitenkin varsin vakaat. Kovia tuulia lukuunottamatta. Ennen nukkumaanmenoa olemme saaneet selville, että Alpamayon reitti on niin jäinen, että sitä ei ole kukaan hetkeen aikaan kiivennyt. Olemme vähän pettyneitä, mutta valmistaudumme seuraavan aamun aikaiseen lähtöön. Hannelle napsahtaa aamukokin vuoro.
21.7.2010 heräämme aikaisin. Tai no, emme niin kovin aikaisin, koska siihen ei mitään erityistä tarvetta ole. Kellot soittavat vähän ennen 0400. Yllättäen aamupalaksi menee puuroa, kahvia ja keittoa. Hanne on miltei liekittänyt telttamme aamutoimien yhteydessä, koska MSR:n Reactrorissa on kylmällä kaasulla (makuupussissa kuitenkin) tapana polttaa osa kaasusta keittimen päällä ennen kunnollista syttymistä. Ryhdistäydyttyämme suuntaamme kuulaassa ja kulmässä yössä chileläisen retkikunnan perään kohti jäätikköä ja reitin alkua. Keli on mitä mainioin. Saavutamme jäätikön auringon ensisäteiden valaistessa maisemaa. Tunnelma on hyvä ja maisema upea. Asettaudumme köyteen ja rautoihin. Nokka kohti ylämäkeä ja menoksi. Fiilis on uskomaton. Jäätikön jää pitää kovia pamahduksia ja halkeilee rautojen alla. Matka taittuu mukavasti; jos ei ota huomioon sitä omat jäärautani eivät meinaa millään pysyä jaloissani.
Saavutamme chileläisiä ja ohitammekin heidät jossain vaiheessa nousua. Lähestyessämme viimeistä jyrkähköä penintetisien täyttämään seinää havaitsemme tuulen nousseen puuskittaisen voimakkaaksi.
Jatkamme kuitenkin pienen kylmyyden vallitessa kohti Tarijan huippuharjannetta. Chileläiset jättävät tässä vaiheessa leikin kesken.
Huippuharjanteella joudumme pienen hämmennyksen valtaan. Lähdemme Hannen kanssa tarkastamaan loppureitin ja jätämme Anun vahtimaan reppuja erittäin kylmään tuuleen. Tilanne johtaa siihen, että kipaisemme innosta puhkuen Hannen kanssa huipulle ja Anu jää odottamaan tuuliselle puolelle. Ei hyvä. Käymme kuitenkin kaikki huipulla ja loppu hyvin - kaikki hyvin. Hyvänä oppina kuitenkin se, että ei pidä antaa innostukselle liikaa valtaa.
Tässä vaiheessa kello ei ole vielä paljoa mitään, mutta hylkäämme kuitenkin Alpamayon huiputuksen varusteisiin nähden liian haastavana. Huipulle pääseminen ei varmasti olisi ongelma, mutta laskeutumisen kanssa ongelmia varmasti tulisi. Reitti näyttää todellakin jäiseltä. Saavutamme kuitenkin Tarijan huipun n.5240 metriä.
Laskeutuminen on sinällään tapahtumaköyhä.
Leiriin päästyämme olemme tyytyväisiä, mutta itseäni harmittaa Alpamayon väliin jääminen. Onhan tuota reittiä kuitenkin kehuttu erittäin upeaksi. Ehkä jopa yhdeksi Bolivian upeimmista. Ilmava, mutta ei mikään liian haastava tai objektiivisesti vaarallinen. Epäselväksi jäi, pääsivätkö HI-TECH -jenkit toppaamaan Alpamyon. Varusteet ainakin olivat puhelimia myöden viimeisen päälle. Painumme lopulta yöpuulle ja odottelemaan seuraavaa aamua sekä paluuta La Paziin. Tässä vaiheessa voidaan todeta, että satelliittipuhelin toimii varsin kelvollisesti ja tilanne retkikunnalla on muutoinkin hyvä.
22.7.2010 lähdemme aamusta kohti Tunia. Kaikki ovat hyvävoimaisia ja kuljemme muulien kanssa samaa tahtia kohti sovittua noutopaikkamme. Muutaman tunnin haikkauksen jälkeen saavutamme Andean Summitin kuskin ja lastaamme tavarat autoon. Hyvästelemme muulikuskimme kiitellen ja samalla myöskin Condoririn.
Hotellille päästyämme kuivattelemme tavaroitamme ja valmistaudumme seuraavan aamun lähtöön kohti Huayna Potosia. Palkitsemme itsemme heti muutaman päivän telttailun ja kiipeämisen jälkeen hampurilaisilla ja muutenkin hyvällä tankkaamisella. Iltaa kohden tavarat ovat löytäneet paikkansa repuissa ja olemme jälleen valmiit kohtaamaan uusia vastoinakäymisiä. Olo on jossain määrin nuutunut muutaman yön hivenen huonojen unien vuoksi, mutta ei kuitenkaan mitenkään sellainen, etteikö seuraava(kin) ponnistus onnistuisi. Siitä lisää seuraavassa jaksossa..
La Paz - Tuni n.3 tuntia maastoautolla
Hyvä leiripaikka löytyy tien varrelta. (Vettä ja komeat maisemat)
Lähestyminen Tunista perusleiriin (4400-4750m) noin 3 tuntia. Hyvä polku ja helppo löytää.
Muulit maksavat noin 60b$ kappale
Perusleiristä löytyy:
-Muita
-Paljon telttapaikkoja
-Vettä
-Vessat
-Satelliittipuhelinyhteys
-Hienot maisemat
Perusleiri-jäätikön alku noin tunti
Jäätikön alku - Tarija noin 4 tuntia
Laskeutuminen noin 3 tuntia
Uuden vuoden Lapin reissulla minulle esiteltiin varsin mainio video. Kyseessä oli norjalaisen Skydancers -nimisen teamin tekemä koonnos omasta laskuvarjollahyppäystoiminnastaan. Videon näyttävyyden ja harmonisuuden lisäksi mielee tarttui siinä käytetty musiikki. Erityisen huomionvarastajan rooliin hyppäsi hypnoottinen Archiven esittämän kappaleen "Controlling Crowds" kappaleen pätkä. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan koko ryhmittymästä, joten päätin korjata tilanteen ja ottaa yhtyeen musiikin haltuun. Youtuben ja Internetin ystävällisellä avustuksella pääsin raapaisemaan pintaa ja tästä kokeilusta rohkaistuneena päätin marssia levykauppaan tekemään hankintoja. Mutta kuinkas sitten kävikään; yhtään levyä ei hyllyistä löytynyt. Tämän seurauksena laitoin "Controlling Crowds - Controlling Crowds patr.IV" -tupla-albumin tilaukseen.
Archive on lontoolainen, trip-hoppia, electronicaa ja vaihtoehtoista rokkia yhdistelevä ryhmittymä. Orkesteri on tähän mennessä julkaissut seitsemän levyä ja se on perustettu vuonna 1994. Musiikillisesti Archive tarjoilee varsin laaja-alaisia kokemuksia. Dynamiikan vaihtelut ovat ajoittain suuria ja musiikillinen ilmaisu todellakin vaihtelee elektronisen ja orgaanisen välillä. Huoli pois; tämä kaikki mahtuu kyllä hyvin yhtyeen viitekehyksiin, eikä näin ollen aiheuta varsinaista kaaoksen tuntua. Paitsi silloin kun se on tarpeellista. Ihailtava suoritus, etenkin kun kysymyksessä on yhtye jonka line uppiin kuuluu 11 ihmistä.
