Alppikiipeilyä Sveitsissä 31.5.-10.6.2010, osa III

Luovuttuamme matkasta Chamonixiin epäonnistumaan, päätimme suunnata nenämme kohti Zurichiä. Ajelimme maisemareittiä kiireettä kohti kaupungin sykettä tarkoituksena viettää kuitenkin yksi jollain leirintäalueella ennen kummitätini mökille siirtymistä. Matkalla ajelimme yhden Sveitsin hienoimman passin, Klausenpassin, läpi. Valittevasti keli oli hivenen pilvinen niillä korkeuksilla, mutta matkalla pystyi silti aistimaan valtava pudotuksen heti erittäin kapean tien reunalta. Huomattavien etsimistalkoiden jälkeen päädyimme kuitenkin Zurichin järven rannalla sijaitsevalle leirintäalueelle. Hinnaltaan kalliihko ja tunnelmaltaan kaoottinen (verrattuna aikaisempiin maalaisalueisiin) paikka oli periaatteessa varsin kelvollinen, mutta sen tunnelma oli jotain muuta kuin mihin olimme aikaisemmin tottuneet.

Mikäli Zurichin ympäristössä aikoo joskus autoilla kannattaa ehdottomasti jättää keskustan kiertelyt suosiolla väliin ruuhkien ja lähes mahdottoman pysäköinnin vuoksi. Taskukokoinen suurkaupunki on kuitenkin oivallinen kohde tarkastaa jalkaisin ja ratikoilla sekä laivoilla. Sieltä löytyy kaikkea; kalliita luksuskauppoja, halvempia perustavarataloja ja erikoisempia erikoisliikkeitä (suklaata), järvi, puistoja ja hieno vanhan kaupungin puoli jossa suurin osa iltaelämästä tapahtuu. Vanhan kaupungin alueella kannattaa myös ehdottomasti käydä illallistamassa pitkän kaavan mukaan. Oivallisia ravintoloja on pilvin pimein.

Yövyimme siis järven rannalla yhden yön ja siirryimme siitä kätevästi autoillen kummitätini mökille. Vietimme siellä mukavan iltapäivän ja illan. Nautiskelimme tuoretta parsaa kinkun, voikastikkeen ja perunoiden kanssa. Tarjolla oli luonnollisesti myös runsaasti viinejä ja saattoipa olla, että huitaisimme muutaman oluenkin kyytipojaksi. Näiden nautintojen jälkeen uni tuli kohtuullisen mukavasti silmään tunnelmallisessa ympäristössä.


Keskiviikon vietimme kaupungilla ja saimme nauttia oivallisesta säästä koko päivän. Lievän punoituksen saattelemina siirryimme takaisin mökille ja pakkasimme tavaramme seuraavan aamun kotiinlähtöä ajatellen. Päivän päätteeksi ihailimme lähes 360 vuoristomaisemaa ja tähyilimme kiikareilla Eigeriä, Mönchiä ja Jungfrauta, sekä tietenkin Zurichin valoja. Tyytyväisinä painuimme nukkumaan.

Kotimatkasta ei sinällään ole mitään erityisempää kerrottavaa, sillä se sujui suunnitellusti. Palasimme Riikan kautta Helsinkiin ja jatkoimme sieltä kumpikin omille tahoillemme monta kokemusta rikkaampina. Ihon väri oli kohtuullisen hyvin muuttunut matkan aikana, joten kesäisen olemuksen kohentamista on hyvä jatkaa tästä eteenpäin.

Hintatietoja:

-Interlaken 2 henkeä, auto ja teltta 29chr/yö
-Täsch 2 henkeä, auto ja teltta 4 yötä 106chr
-Leirintäalue Zurichissä 2 henkeä, auto ja teltta 45chr/yö
-Kaasut 6-7chr/kanisteri
-Jungfraujochbahn 157chr/henkilö (10 päivää voimassa)
-Ruoka on vähän kalliimpaa kuin Suomessa
-Bensa on suunnilleen samanhintaista kuin Suomessa
-Auto 220€/10 päivää
-Lennot n.220€/henkilö (+jotain maksuja tavaroista)

Zermatista helpohkosti saavutettavissa olevat 4tonniset (noin aluksi):
-Matterhorn 4478m
-Breithorn 4164m
-Kastor 4228m
-Pollux 4092m
-Dufourspitze 4634m
-Liskamm 4527m
-Strahlhorn 4190m
-Rimpfischorn 4199m
-Allalinhorn 4027m
-Alphubel 4206m
-Täschhorn 4490m

Jungfraujochilta helposti tavoitettavat vuoret:
-Mönch
-Jungfrau
-Eiger

Kiitokset:

Mikko, Kummitäti ja Pertti

Alppikiipeilyä Sveitsissä 31.5.-10.6.2010, osa II

Matkan taittuessa maltillisesti, mutta takuuvarmasti ehdimme moneen kertaan pähkäillä Zermatin alueen vuorien lumitilannetta. Aikaisemmat kokemuksemme kun tältä reissulta eivät olleet kovinkaan positiivisia. Päätimme kuitenkin jättää suurimman tuhkanripottelun tuonnemmaksi ja keskityimme ajamiseen. Olimme ilmeisesti liikkeellä kansallisen juhlapäivän jälkimainingeissa, sillä sen verran useat ravitsemus- ja kauppaliikkeet olivat pitkin päivää suljettuina. Tämä johti siihen, että myöhemmin illalla oli tarjolla puuroa ja omena-kaneli-pussikeittoa, joka sinällään on varsin maittava iltapala.

Saavuimme Täschiin iltapäivän kupeessa ja löysimme varsin pian keskeisellä sijainnilla varustetun leirintäalueen. Ajoimme muitta mutkitta kassalle ja löimme leirimme pystyyn huolellisesti valitulle paikalle. Juna-asema ja kylän keskusta olivat molemmat hyvin saavutettavissa ja mukava jokikin kiemurteli teltan takapihalla. Kuriositeettina mainittakoon, että joen takana kulki taajaan juna. Ja tuo juna piti varsin moninaisia ääniä ympäri vuorokauden...



Selvittelimme tilannetta lyhyesti ja päätimme lähteä seuraavana aamuna Zermatin kylälle selvittelemään Alpine Guidesien näkemyksiä reittien kuntoihin sekä vuorilla vallitsevaan lumitilanteeseen. Ohjelmassa ei siis ollut enää muuta kuin iltatoimet ja siirtyminen levolle. Kunnes törmäsimme epätoivoisiin ruotsalaisiin. Kolmen hengen porukka oli ollut Mont Blancilla, mutta ilmeisesti akklimatisoituminen ei ollut sujunut aivan suunnitelmien mukaan, sillä nousu Chamonixin alueella oli pitänyt keskeyttää jo ennen alkamistaankaan. Juttelin pitkän tovin Monte Rosan -alueen mahdollisuuksista ja leiripaikoista. Epäilimme tosin alueella olevan lunta enemmän kuin tarpeen on. Muutoihan Zermatista pääsee kiipeämään vaikka kuinka monta nelitonnista.

Aamulla nousimme ylös kohtuullisen varhain ja mutustelimme aamupalat naamariin. Tämän ruutiininomaisen operaation jälkeen suuntasimme kulkumme kohti juna-asemaa ja päädyimmekin siellä nopeasti lippuluukkujen kautta junaan. 20 minuutin matka sujahti nopeasti ohitse ja saavuimme Zermatin asemalle havaitsemaan, että myös suomenkielinen tervetuloa -teksti oli maalailtu asemalaiturin seinään. Jo varhaisessa vaiheessa kävi selväksi, että päivästä tulee kuuma ja komea. Tallustelimme Alpine Guidesin toimistolle verkkaiseen tahtiin, käytyämme ensin turisti-infossa, joka sijaitsee aivan juna-aseman vieressä. Selvittyämme vuorioppaiden pääpesään saimme havaita sen olevan kokonaan suljettu seuraavan kahden viikon ajan. Ilmeisesti tilanne lumen suhteen alueella oli niin huono, että oppaatkin olivat näin kausien välissä kokonaan luovuttaneet...

Päivän selvittelyn lopputuloksena päätimme lopulta lähteä jalkapatikassa, kevyellä varustuksella lunta halveksuen yrittämään Matterhornia Hörnlin harjannetta hyväksikäyttäen. Iltasella pakkasimme tavaramma ja päätimme yöpyä taivasalla, mikäli majalla oleva talvihuone sattuisi olemaan kiinni. Aikataulukin tulisi olemaan varsin vapaa, sillä yksikään hissi tai juna ei tulisi auttamaan meitä pääsemään vuoren juurelle. 1815 tavarat oli pakattu ja viimeisen ehtoollisen jälkeen siirryimmekin teltan kätköihin suorittamaan pakollisen lepäyksen.

0700 aamusta olimmekin jo matkalla kohti Zermattia päästäksemme aloittamaan lähestymismarssimme. Alku oli erittäin lupaava sillä etenimme joen väärää puolta hyvän matkaa, vain todetaksemme asian todellisen laidan hetkeä myöhemmin. Käännyimme siis takaisin ja peruutimme aina edelliselle sillalle saakka. Vaihdoimme puolta ja jatkoimme matkaa. Etenimme varsin maltillisella tahdilla, sillä olimme varanneet aikaa nousulle koko päivän. Itse kärsin heti alkumatkasta tutuista hengitysvaikeuksista, enkä meinannut saada hengitettyä ollenkaan. En antanut tämän kuitenkaan häiritä, sillä se ei johtunut korkeudesta vaan sydämestä tai jostain muusta elimellisestä, vielä diagnosoimattomasta sairaudesta.

Toki reitillä oli nousua kaikkiaan 1800 korkeusmetriä, joten saattaahaan siinä tervekin mies vähän hengästyä. Pidimme lounastauon noin puolessavälin matkaa upean auringon ja maisemien keskellä.

Muutoin varsin miellyttävä nousu alkoi kääntyä tuskien taipaleeksi lumirajan tullessa vastaan. Erittäin märkä ja raskas lumi alkoi muuttua upottavaksi ja vajoamista tapahtui keskimäärin joka neljännellä askeleella ja ajoittain pohjakosketus syntyi vasta kun lunta oli napaan saakka. Matterhorn ei kohteena ole kovinkaan suosittu, sillä jouduimme pitkin matkaa potkimaan omat askeleet hankeen.


Perkele, että ainakin omat jalkani menivät komeasti hapoille. Olin juuri rypemässä eräässä kohtuullisessa suurmäen alastulorinteeseen verrattavassa nousussa kainaloitani myöden hangessa, kun jouduin toteamaan, että nyt ei pääse enää mihinkään. Onneksi samaan kaksi sveitsiläistä vuoristokaurista saavutti meidät ja otti vetovastuun lähestymisreitin loppujyrkille. Sinne jannut painoivat lumi pöllyten.

Vajaan yhdeksän tunnin päätteeksi olimme hinanneet itsemme Hörnlin majalle. Iloksemme huomasimme talvihuoneen olevan auki, juoksevan veden mahdollisuuden sekä lisäksi mitä upeimman sään vallitsevan. Itse oli umpiväsynyt ja jalkani osittain vailla tarkempaa tuntoa, sillä La Sportivan kengät olivat aivan täynnä vettä.

Tietäähän sen jokainen paljonko hymyilyttää sukat läpimärkinä vaikka pakkasta ei edes olisi. Upeat maisemat, aurinko ja kuuma eväs kuitenkin auttoivat miehen takaisin eloon ja toivonkipinä syttyi siinä samalla. Tutkailimme reittiä ja minä yritin samalla epätoivoisesti kuivatella 14400 kiloa painavia kenkiäni. Varmaan arvaattekin miten hyvin se onnistui...



Juttelimme auringonoton yhteydessä sveitsiläisten kanssa ja saimme kuulla heidän olevan menossa vetämään NORDWANDia. Enempää ei tarvitsekaan selittää. Ja sinne nuo kaksi seuraavana aamuna kolmen jälkeen painoivatkin.

Itse lähdimme liikkeelle jossain 0400-0500 välissä auringon jo noustua. Upea aamunkajastus oli seuranamme kun otimme ensimmäiset askeleemme Matterhornin huippua kohti. Mikko lähti tunnustelemaan reittiä ja itse suuntasin perään. Tiesin jo tässä vaiheessa, että missään tapauksessa en pääse tuskitta huipulle, sillä varpaani olivat tunnin jälkeen aivan umpijäässä märissä kengissä ja reiteni puolestaan aivan tulessa.

Muutaman tunnin rimpuilun jälkeen käännyimme takaisin ja homma oli siinä. Hyviä puolia asiassa oli se, että tunnin kuluttua Matterhorn olikin jo jymähtänyt puoliksi pilveen ja keli muuttui huomattavasti huonommaksi.



Suljettuamme talvihuoneen sisäänkäynnin poistuimme, sen vähän mitä oli - antaneena. Lähdin pää painuksissa ja syvä tuska sielussani seuraamaan Mikkoa alas laaksoon. Painoimme märässä lumessa ja muljahtelimme ajoittain sinne ties kuinka syvällle. Pilvet laskeutuivat perässämme ja varpaani olivat taas aivan umpijäässä märissä kengissäni, joilla olin tässä vaiheessa jo päättänyt heittää pituutta telttapaikkamme takana virtaavaa jokea kohden. Visualisoin tätä kostoani rämpiessäni lumessa. Onneksi hetken kuluttua satoi vähän vettäkin. Oli muuten mielenkiintoinen hetki miettiä ruokatauolla, että ottaako kengät pois vai eikö ota.. Varpaat ja sukat aivan läpimärät ja jäässä. Ja vielä enemmän jäässä tauolla.. Otin kuitenkin kengät pois ja puristin isoimmat vedet sukista sekä tyhjensin kengät perinteisellä kaatamisotteella. Voi veljet, että oli muuten mukava laittaa ne hetken päästä takaisin jalkaan..


Laskeutumiseemme meni noin 4.30 ja jatkoimme melkein samoilla höyryillä Zermattiin saakka. Leiripaikalla leväytimme KAIKKI tavaramme kuivumaan ja kääntelimme niitä lopulta auringonpaisteessa. Keli oli siis tehnyt päivän aikana melkoisen täyskäännöksen. Totesimme kiipeilyjen oltu kiipeilty ja lähdimme suunnittelemaan siirtymistä kohti Zurichiä, jossa olimme päättäneet viettää muutaman yön kummitätini mökillä. Mietimme tosin vielä hetken, josko lähtisimme vielä epäonnistumaan Chamonixiin, niin tulisi käytyä läpi oikeastaan kaikki Alppien kiipeilyaktiviteettimestat...

Säästän yhteenvedon ja loppumatkan vielä osaan III, sillä sen verran jaaritteluksi tämäkin sepustus lopulta meni...

Alppikiipeilyä Sveitsissä 31.5.-10.6.2010, osa I

Otsikko saattaa tässä yhteydessä olla vähän harhaanjohtava, mutta mukava reissu oli kuitenkin omaan henkilökohtaiseen suosikkimaahani. Suomen lisäksi siis tietenkin. Alunperin matkaan oli tarkoitus lähteä vähän suuremmallakin porukalla, mutta niin vaan kerran menoja ilmaantui yhdelle jos toisellekin ja lopulta pakkasimme tavaramme Mikon kanssa kahdestaan. Reissua muotoiltiin pitkin kevättä ja vaikkakin aikainen ajankohta tiedettiin pieneksi riskiksi, olivat uutiset lumien sulamisesta vielä 2-3 viikkoa ennen reissua rohkaisevia ja matkaan kannustavia. Tiedossa oli myös se, että perusturistit eivät varmastikaan olisi tukkimassa tietä missään matkan vaiheessa. Periaatteellisena ratkaisuna päätettiin lähtökohtaisesti yöpyä teltassa ja käyttää paikallisia leirintäalueita tähän tarkoitukseen. Aikaa matkaan varattiin 31.5.-10.6.2010.

Lennot varasimme Air Balticilta ja niihin hupeni reilu 200 euroa henkeä kohden. Reitti kulki Riikan kautta niin kuin kaikki muutkin kyseisen yhtiön lennot lähtökohtaisesti kulkevat. Tavaraa sai ottaa mukaan yhteensä 28 kiloa siten, että 20kg ruumaan ja 8kg putkeen. Näillä perusteilla mukaanotettavat tavarat punnittiin ja tasattiin reissaajien kesken. Mittauksen osoittautuivat kohtuullisen tarkoiksi ja muutama ylimääräinen kilo jäi vielä käytettäväksi. Lopullinen tavaraluettelo julkaistaan tämän kertomuksen kakkososan koonnoksessa, jossa on muitakin vinkkejä ja hintatietoja matkan varrelta.

Heti alkumeteristä kohtasimme muutamien pieniä vastoinkäymisiä, sillä Helsinki-Vantaalla oli maanantaina aamutuimaan töissä ainoastaan yksi check in -virkailija ja tämä tarkoitti sitä, että kahden tunninkaan jonottaminen ei riittänyt normaaliin portille ehtimiseen. Käsittämätöntä toimintaan. Helsinki-Vantaalla on taas kerran pitkä matka kansainvälisen tason lentokentäksi. Lopulta, virkailijan soitettua portille, pääsimme rynnistämään koneelle ohittaen mielettömän jonon turvatarkastuksessa. Portilla saimme kuitenkin kuulla, että lento on myöhässä ainakin tunnin teknisen vian vuoksi. Tuon ajan odoteltuamme selvisi, että koko lento on peruttu ja näin suuntasimmekin hakemaan tavaroitamme hihnalta. Mikko arveli rinkankin jo hukkuneen tässä välissä ja kas kummaa, näin oli todellakin päässyt käymään. Selvittelyiden päätteeksi tavarat löytyivät ja meidät selvitettiin Finnairin suoralle lennolle Zurichiin. Aikataulusta olimme tässä vaiheessa myöhässä noin kuusi tuntia. Menimme suosiolla ottamaan arskaa ja suorittamaan ensimmäisen valloituksemme tällä reissulla.


Päästyämme lopulta Zurichiin 1900 aikoihin odottelimme matkatavaramme ja suuntasimme autovuokraamoon tavoitteena suoritua mahdollisimman pikaisesti tien päälle kohti Interlakenia. Toimitus vuokraamossa sujuikin kohtuullisen nopeasti ja suuntasimme 1.2 litraisella moottorilla varustetun Citroenin kohti etelään. Pienten alkukankeuksien jälkeen pääsimme sinuiksi navigaattorin sielunelämän kanssa (koska kyseinen laite oli ensimmäistä kertaa ulkomailla) alkoivat suunnat hahmottua ja matka taittua. Painelimme suuremmitta tauoitta Interlakeniin etsimään alustaa teltallemme. Navigaattorin ajantasaisuus jäi hivenen arveluttamaan, sillä sen verran pitkään haeskelimme leirintäalueita. Löydettyämme lopulta varsin asiallisen paikan painuimme muitta mutkitta nukkumaan ja heräsimme lopulta aamulla kohdataksemme varsin äkäisen leirintäalueen pitäjän, joka oli pahoittanut mielensä siitä, että emme olleet heti 0800 rekisteröitymässä. Pureskelimme aamupalaamme ja suuntasimme sen jälkeen hoitamaan muodollisuudet.

Tavoitteenamme oli päästä vielä tiistain aikana Jungfraujochille varsinaisen aiheemme pariin, mutta aikaa piti vielä käyttää tavaroiden pakkaamisen, sääennusteen selvittämiseen, ruoka- ja kaasutäydennysten tekemiseen sekä itse alueelle siirtymiseen. Interlakenista emme ihan kaikkea löytäneet, mutta saimme tavaramme pakattua ja eväät hankittua, joten suuntasimme kohti Gridelwaldia ja hankimme matkalta vielä kaasut keittimeen.


Grindelwaldissa kävimme selvittelemässä säätilannetta ja samalla Eigerin, Mönchin ja Jungfraun reittien kuntoa sekä lumitilannetta. Tiedot eivät olleet kovinkaan rohkaisevia, sillä saimme heti kohta tietää, ettei Eigerille ole mitään asiaa sen huonon kunnon vuoksi ja Jungfraujochillakin lunta olisi riittävästi. Suuntasimme hivenen allapäin kohti juna-asemaa, josta olimme jo aikaisemmin ostaneet 157 sveitsin frangin arvoiset menopaluuliput Jungfraujochille. Lipulla saa liikkua 10 päivää, kunhan ei vaan tule välillä takaisin lähtöpistettä kohti. Matkasimme siis lopulta päivä viimeisellä junalla Euroopan korkeimmalle asemalle. Sää oli matkalla kohtuulisen huono ja Eigerin pohjoisseinän jylhyys jäi tällä kertaa kokematta. Kleine Scheideggissä olimmekin ainoat ihmiset, jotka junaan nousivat.


Matka yläasemalle kestää miltei kaksi tuntia ja sen aikana on muutamia maisemapysähdyksiä sekä katsaus kohta 100 vuottaa täyttävän radan historiaan. Jungfraujochilla painelimme miltei samantien kohti jäätikköä ja loikkasimme matkalla suljetun portin yli päästäksemme tunneliin joka vie jäätikölle.


Ennen ulostautumista vaihdoimme vielä vaatetusta, sonnustauduimme jäärautoihin sekä valjaisiin. Kohtuullisen hyvän kelin vallitessa mietimme mahdollisuuksiamme ja päädyimme lopulta suuntaamaan Mönchin harjanteelle telttailemaan. Ja kuten arvata saattaa noin 3500 metrin korkeus tuntui keuhkoissa jokaisella askeleella. Olimmehan tulleet ko korkeuteen suoraan junalla ja vielä alavilta mailta. Selvitellessämme köyttä siirtymistä varten saimme huomata kuinka nopeasti keli alueella voi vaihtua; nostettuamme katseemme jaloistamme takaisin ylös oli koko maisema ympäriltämme hävinnyt pilveen.



Otimme siis arviosuunnan kohti harjannetta ja lähdimme tamppaamaan hengästyneinä kohtuulliseen hankeen.


Harjanteelle päästyämme valitsimme parhaan mahdollisen paikan teltalle ja ryhdyimme lapiohommiin. Aika ajoin kiivaaksi päässyt laipioimistahti hiipui yleensä samantien melkoiseen hengenhaukkomiseen. Rakennettuamme pienet suojamuurit teltan ympärille laittauduimme söymään ja huilalemaan teltan sisuksiin. Mikolla oli omaani huomattavasti suurempi lusikka.

Olimme jo aikaisemmin jäätiköllä todenneet, että olisi hienoa päästä kiipeämään Mönchin harjanne siten, että traversaisimme koko vuoren ja tulisimme takaisin teltalle Mönchsjochhutten kautta. Jungfraulle suunnittelimme yrittävämme mielenkiintoiselta näyttävää harjannereittiä pitkin alkaen juna-asemalta. Vasta myöhemmin selvisi, että kyseinen reitti on vaikeusasteeltaan D:tä ja sen kiipeämiseen kuluisi 7-8 tuntia. Perusreitti huipulle näytti niin pahalta, että saatoimme hylätä sen käytännössä heti ensi katsomalta.

Lepopulssin jyskyttäessä alussa vähän toistasataa tasailimme hengitystämme ja pitelimme lumisadetta pari päivää ja yötä. Telttaa kaivettiin hangesta useampi kerta päivässä, eikä tarpeilleenkaan viitsinyt ihan joka kerta lähteä edes teltan ulkopuolelle. Näin siis vietimme aikamme Mönchin harjanteella. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että vaikka keli paranisikin, ei lumitilanne (lumivyöryriski) ihan hetkessä mahdollistaisi huiputuksia. Näin päätimme pakata leirimme ja lähdimme alas aurinkoisen sään vallitessa. Rinteet olivat kuitenkin jäätyneet ja kovettuneen lumikerroksen alla oli 30 senttiä kuulalaakerilunta. Päätös oli lopulta kohtuullisen helppo tehdä. Ja sitä lunta tuli muuten paljon. Loimme vielä viimeiset silmäykset komeisiin maisemiin ja lähdimme laskeutumaan. Ensi vuonna sitten uudelleen. Alue on kuitenkin hieno ja siitä pääsee helposti kolmelle huipulle.


Suunnitelmien muutoksesta huolimatta suuntasimme toiveikkaina kohti Zermattia ja Matterhornia. Autoiluun kului aikaa 3 tuntia, joskaan emme pitäneet mitään kiirettä ja ajelimme komean serpentiinitien kautta kohti seuraavaa määränpäätämme. Sää ajomatkan aikana oli puolipilvinen ja maastonmuodot moottorille kohtuullisen rankkoja..