Gregor Samsa "Rest"

Franz Kafkansa lukeneet saattavat saada mielleyhtymiä kirjallisiin tuotoksiin, mutta tässä yhteydessä Gregor Samsa on virginilainen, Champ Bennetin perustama, post rock -yhtye. Bändi soljuttaa musiikkiaan vähäeleisesti, jopa minimalistisesti, ja kauniisti. Syksyä leimaava värikylläisyys ja pimeyden laskeutuminen leimaamat yhtäaikaisesti "Rest" -albumia. Mieli tekee levätä ja antaa korvien vastaanottaa mielenkiintoisia, melodisia ja herkkiä ääniaaltoja. Ulkona laskeutuu samaan aikaan pimeys, ja jostain syystä musiikki jättää, albumin kannen harmaudesta huolimatta, värikkään ja koskettavan tunnelman leijumaan.


Gregor Samsan musiikkia on mahdotonta kuvata yksityiskohtaisesti. Se saa välillä jopa klassisia piirteitä, luo ajoittain painostavan tunnelman matalilla jousisoittimilla, antaa aavistuksen rummuista sekä vokalisoinnista, ja onnistuu kaiken aikaa olemaan läsnä jostain kaukaa. Mielenkiintoista ja ennen kaikkea syksyyn sopivaa tunnelmointia. En ole varma haluaisinko edes kuulla tätä musiikkia livenä. Paikanvalinnalla olisi enemmän kuin suuri merkitys.

Yhtye on ollut poissa julkaisurintamalta seitsemän vuotta, enkä ole itsekään bändiin aikaisemmin törmännyt. Ensinäkemisemme päivänä odotan mielenkiinnolla yhteistä matkaamme, sillä siinä määrin houkuttelevalta ja kutsuvalta Gregor Samsan musiikkia korvissani kuulostaa. Tulkoon syksy ja tulkoon pimeys.

10/10

Tuskailuja in a middle

Juuri kun kaiken piti olla kunnossa.. Jostain syystä terveydelliset ongelmat eivät tunnu hellittävän otettaan. Tämän hetkinen olotila saa mieleni miltei hulluuden partaalle. Ei kykene työhön, ei kykene liikkumaan eikä kykene kunnolla edes nukkumaan. Suuret suunnitelmat ovat kaatumassa allikkoon ja tunnen itseni jossain määrin neuvottomaksi.

Törmäsin tänään sattumalta henkilöön kaupassa. Keskutelimme varsin perinteiseen tapaan kuulumisista ja lähimenneisyys/-tulevaisuudesta. Tuskailin aikaisemmin kuvaamiani asoita ja lisäsin listaan vielä sen, että en aio alkaa huvittumaan edes juopottelusta. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ennen kuin erkanimme tahoillemme henkilö mainitse, ehkä ohimennen, ehkä tarkoituksella, siitä miten kaikki ei kuitekaan voi olla niin äärimmäistä. Jäin miettimään tätä. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti. Olen luullut pohtineeni sitä aikaisemmin, mutta kävellessäni viileään syysilmaan, huomasin olleeni väärässä.


Mitä on keskellä? Kun olen treenannut olen ollut äärilaidassa, kun olen ryhtynyt johonkin olen ollut keskimäärin aina äärilaidassa. Jos pitää otella, niin vapaaotellaan. Jos pitää kiivetä, niin kiivetään Everestille. Perfektionismi on kuitenkin minusta ollut kaukana. Jotenkin on silti aina pitänyt pinnistää ja tehdä kunnolla. Hiljaisten puurtajien aika on mielessäni ollut ohi. Heitäkin tarvitaan, mutta he eivät edusta muutosta, ja jos edustavat heidät muutoksineen huomataan joskus paljon liian myöhään. Suunnitelmani ankaran treenin aloittamisesta haihtui tomuna ilmaan ja totesin, että en sitten treenaa ollenkaan. Vai voinko sittenkin treenata?

Mitä on keskellä? Onko siellä keskiluokkaisuutta ja kompromisseja? Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että on. Onko se sitten niin paha asia? Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että on. Aion silti koittaa siirtyä keskellä. Mennä kerrankin sieltä mistä kohtuullisen vaivattomasti pystyn; kaikkia esteitä kuitenkaan kiertämättä. Ehkä siinä sivussa ehdin kuunnelle mitä minulla itselläni on minulle sanottavaa. Ja mikä mielenkiintoisinta; keskustelin ihmisen kanssa joka ei oman käsitykseni mukaan ole koskaan ollut keskellä. Vai onko ehkä sittenkin?

The Haunted "Versus"

Göteborgin metalliscenen muutettua jo vuosia sitten lähes kokonaan Amerikkaan, Emoon ja Erilaisiin Coreihin, jäi The Haunted ilman lippua. Liekö matkapassin hankkimiseen ollut edes kiinnostusta. Legendojen toisen tulemisen uusin merkki on "Versus". Jos edellisellä "The Dead Eye" levyllä mentiinkin vahingossa progemaisiin ja synkkiin tunnelmiin, korjaa uusin linjan taas kohdalleen. Paluu menneisyyteen tuntuu tässä yhteydessä varsin luontevalta, sillä entiset At The Gates -miehet ovat luoneet sen luokan teoksen, että oksa pois.

The Hauntedin ensimmäisen, nerokkaasti nimetty, "The Haunted" vei pohjat kaikilta pahoilta puheilta, mitä yleensä kuulee legendan jäsenistön muodostaessa uuden yhtyeen. Debyytti potki koko metallikansaa munille siinä määrin tehokkaasti, että kovimmatkin huutelijat joutuivat hiljentymään. "Versus" palaa tuon levyn tunnelmiin. Göteborg -mätön muut suuret(?) ovat jo aikoja sitten siirtyneet kalastelemaan toisille apajille ja laatineet suurempaa tuotannollista suunnitelmaa. The Hauntedin kohdalla on toisin. Yhtyeen kyky luoda musiikkia helpoimpien ja ilmeisimpien ratkaisujen ulkopuolelta palkitsee. Albumilla soittaa selkeästi yhtye joka tekee omaa asiaansa oikeutetuksi muista piittaamatta.



Yhtyen tunnustaa itsekin odottaneensa tämän levyn ilmestymistä lähes yhtä paljon kuin debyyttinsä. Lukuisten kuuntelukertojen jälkeen voi helposti todeta The Hauntedin päässeen yllättämään toistamiseen ensimmäisen levynsä konsteilla. Kuudennen levynsä kohdalla monet yrittäjät ovat jo useasti pudoneet kaivoon ja jäänet huutamaan sen pohjilta parempia aikoja odottaen. Tasalaatuisessa tuotannossaan The Haunted ampuu jälleen korkealle ja kovaa. Musiikki puhukoon puolestaan. Ei mitään paskoja emo -melodioita tai korjattua studiotyöskentelyä. Rehellistä ja potkivaa mättöä alusta loppuun.

10/10

Volbeat "Guitar Gangsters & Cadillac Blood"

kuva: (www.imperiumi.net)

Huhaa. Yeah.

Pitkästä aikaa kotona. Pitkästä aikaa ei ole kiire tai rauhaton olo. Kaikesta huolimatta to do -lista on pitkä ja odottaa laatijansa toimenpiteitä päivittäin. Syksyn ensimmäiset keltaiset lehdet ovat ilmetymisellään saaneet myös musiikkirintaman aktivoitumaan. Kaupanhyllyille on vähitellen alkanut ilmestyä kiinnostavia levyjä. Niistä ensimmäisenä lähemmässä tarkastelussa on tanskalaisen Volbeatin uutuus "Guitar Gangsters & Cadillac Blood".

Ihmiset, jotka ovat kuunnelleet Volbeatin tuotoksia, jakautuvat melko tarkkaan yhtyeen palvojiin ja vihaajiin. Jostain syystä bändin musiikki ei jätä juuri ketään kylmäksi vaan jokaisella on siitä vankka mielipide. Oma mielipiteeni on ehdottoman positiivinen. Ottaen huomioon yhtyeen kohtuullisen suuren suosion maamme kamaralle, voidaan puhua jopa mainstreamista, vaikkakin yleismaailmallisessa musiikillisessa viitekehyksessä Volbeat putoaakin marginaaliin.

"Guitar Gansgters & Cadillac Blood" on yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Tunnusomainen Volbeat on jälleen kerran läsnä. Kokonaisuus on kuitenkin hämmästyttävän siisti ja tämä saattaa osaltaan selittään yhtyeen suosion. Jopa kaupalliset radiokanavat ovat soittaneet bändin musiikkia(!). Michael Poulsenin (ex Dominus) vokalisoinnin johdolla Volbeat sekoittaa metalliinsa rock 'n rollia ja Elvistä. Ajoittain taustalla naputtavat tuplsabasarit saavat kaverikseen varsin tutunkin kuuloisia popmelodioita. Bändi oikoo tiukimmat kurvit häpeilemättä, mutta onnistuu silti tarjoilemaan vivahderikkaan kokonaisuuden. Poulsenin vokalisoinnissa livenä havaitta armoton sanatykitys ei pääse oikeuksiinsa tällä levyllä, mutta komeasti mies silti tonttinsa hoitaa.



Kitarakanksterit onnistuvat kuljettamaan kouhkauksensa tyylillä levyyn loppuun saakka. Kokonaisuudesta olisi kuitenkin voinut pudottaa pois pari cover -vetoa, sillä ne eivät levylle tai alkuperäisille anna mitään lisäarvoa. Elvistä ja Danzigin Glentä lauluääneltään etäisesti muistuttava Poulsen on jälleen kerran johdattanut joukkonsa menestykselliseen lopputulokseen. Lenkkipoluilla ja saleilla tämä musiikki toimii. Levyn tarttuvuus ja mukaansatempaavuus on huikeaa luokkaa. Ja samalla niin häpeilemätöntä. Näillä eväillä on hyvä tallustaa metalliskenen naapuritontilla.

9/10

References: hmm...

Kuuntelua odottaa vielä Evergrey, The Haunted, Gojira, Enslaved, Bring Me The Horizon ja muutama muu uusi syksyn albumiuutuus. Niistä lisää seuraavina päivinä.

Valonpilkahdus

Fleet Foxes "Fleet Foxes"

Folk - blaah, country - ällöä, Beach Boys - blaah. Fleet Foxes - nannaa.

Seatlesta ponnnistavan Fleet Foxesin uusin albumi osuu suoraan napakymppiin. Vaikkakin albumin sisällöntuotosta vastaava henkilöstö on kuunnellut huomattavan määrän kansanmusiikkia, kantria ja The Beach Boysia ennen toimeen tarttumista, on lopputuloksena kauas kuuluvaa soittamisen ja laulamisen riemua. Robin Pecknoldin kynästä on irronnut koko levyllinen kappaleita, joita yhtye voi yhdessä koossa harmoniahoilata sydämensä kyllyydestä. Vahvoissa 60-luvun tunnelmissa etenevä levy on vuoden komeimpia suorituksia. Kaanoneitten ja balladien lomassa bändi tuo esille kerrassaan ilahduttavan monipuolisia ja kekseliäitä sovituksia sekä melodioita.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut Fleet Foxesin esikuvien suuri ystävä, mutta yhtye on omalla albumillaan onnistunut nostamaan esille jotain koskettavaa. Mitään elementtiä ei ole korostettu liikaa ja kaiken aikaa voi poimia pieniä yksityiskohtia, jotka tuovat mieleen jonkun edellämainituista tyylilajeista artisteineen. Perinteisestikin korkeaa taiteellista rimaa ylläpitäneen Sub Popin siipien suojissa on syntynyt jo lukuisa määrä indie -hyllystä löytyvää materiaalia. Fleet Foxes on näistä ehkä mieleenpainuvin, sillä bändi kykenee tekemään musiikkinsa niin tutun kuuloisesti, että se on kotoista jo valmiiksi, mutta samalla yllätyksellisesti niin, että ei epäilystäkään etteikö yhtye olisi löytänyt oman musiikillisen ilmasukanavansa. Olen iloinen siitä, että löysin tämän yhtyeen.

9/10

References: Simon & Garfunkel, Kings Of Convenience, The Beach Boys, The Band, The Zombies

Where to go?

Vaikeuksien kautta hankaluuksiin. Viime aikoina en ole saanut aikaiseksi mitään tähdellistä. Olen saanut selville sen, että sukeltajat kierähtävät selän kautta veneen reunalta veteen, jotta eivät olisi turvallaan veneen kannella. Tämä kuvastaa hyvin sisälläni vallitsevaa turhautumista. Tuntuu kuin olisi turvallaan veneen kannella. Ainainen kiire ja elämän pienten asioiden vaikeus. Kiire syntyy luonnollisesti siitä, että aikaa on vähemmän kuin sitä tarvitsisi. Pienten asioiden vaikeus puolestaan syntyy kaikkien ovien sulkeuduttua ennen kuin ehdit niitä avaamaan. Tämä tällä kertaa ihan kirjaimellisesti; ei niinkään vertauskuvallisesti.

Kesäloman jälkeen olen ollut menossa kaiken aikaa. Pienen lämmön ja kesänjatkeen tuotti viikon mittainen Kreikan reissu. Ah, kaikesta Ateenan kaaoksesta huolimatta. Tapasin paljon uusia ihimisiä ja olen iloinen siitä, sillä ainakin tämän kokemuksen perusteella kreikkalaiset ovat sydämellisiä ja lämpimiä ihmisiä. Saatiin yksi pari matkan aikana naimaan toisensa. Sitä voi pitää hyvänä saavutuksena. Epäilen kuitenkin, että vaikutuksemme tähän tapahtumaan oli omaa ajatustani vaatimattomampi..


Missä on musiikki? Blogi, jonka piti keskittyä musiikkiin ja levyjen arvosteluun, on mennyt jo alkumetreiltä ihan metsään. Pahaiset harhapolut ovat johtaneen Himalajan kasitonnisten pauloihin ja mutkitellen maapallon tulevaisuuden kohtalon huolestuneeseen tarkasteluun. Täydellinen kyvyttömyys löytää uutta ja innovatiivista musiikkia on leimannut koko syksyä. Käteen on jäänyt ainoastaan kasoja paskaa. Mukasuosittujen ja mukahyvien bändien ja artistien uusia mitäänsanomattomia julkaisuja yksi toisensa perään. Suurimman hyperyksen kohteena on tietenkin ollut Metallican uusi kuolemanmagneetti. Mediahypetyksen yllyttämänä koko Suomen hevinen (?) kansa on tarttunut syöttiin ja odottanut messiaidensa uutta tulemista tuskaisena. Ja vihdoin; "Death Magnetic" on täällä.

Tuhannet kovan linjan uudet Metallica -fanit ovat tietenkin telttailleet jo viikkoja erinäisten levykauppojen ovien edessä ja odottaneet viime yön koittoa. Odotellessa on jaettu päivystysvuoroja, ja käyty välillä etsimässä Youtube -clippejä ja muita suttuisia sampleja netistä. Kaikki nämä ovat olleet pieniä pettymyksiä, mutta sitä on turha sanoa ääneen. Saattaa joutua arvostelluksi. Parempi ensin kuunnella koko levy muutamaan kertaan. Ja kyllä, ihan saatanan kova levy on tullut. Ihan paras moneen vuoteen. Ei ehkä ihan "Master Of Puppets", mutta kylläkin ehkä parempi kuin "Load". Kuuntelukertojen karttuessa on hyvä käydä kehumassa levyä erilaisilla keskustelupalstoilla ja samalla lyödä lyttyyn kaikki jotka uskaltavat kyseenalaistaa levyn hyvyyden. Takaraivossa alkaa kuitenkin muhia ajatus siitä, että ei, tämä levy ei ole ollenkaan niin hyvä kuin väitän sen olevan. Vähitellen tuntemukset voimistuvat, mutta on jo myöhäistä kääntää kelkkaansa. Paska levy. Miten hyvältä kuulostaakaan Joan Baezin "Diamonds and Rust".

Metallican vaikutusta tai tärkeyttä oman genrensä määrittelyssä on turha kiistää; vaikkakin vähän lapsellisesta musiikista onkin kysymys. Yhtye on kunniakkaan ja naurettavankin historiansa aikana tehnyt hienoja musiikillisia tekoja. Historia on kuitenkin historiaa ja harvassa ovat nousut pohjamudista edes pinnan alla oleviin sameisiin kerroksiin. Metallica on oivallinen esimerkki tästä. Yhtye on dokumentoinut kamppailunsa sisäisiä erimielisyyksiään, ja tietenkin päihteitä, vastaan ja saanut aikaiseksi verrattoman kiehtovan katseluelämyksen. Huumoria riittää. Ja ylpeys ennakkoluuloineen valuu alas viemäristä. Jäljellä on ainoastaan surullinen portrait surullisesta yhtyeestä. Hammet (joka on joskus osannut sinne päin) soittaa edelleen huonoja sooloja, Ulrich (joka ei koskaan ole osannut) ei muista missää kohtaa pitää lyödä rumpua ja Hetfield (joka on ollut yksi maailman kovimpia laulaja-kitaristeja) laulaa syvältä kaivosta. Truhillo osaa soittaa, mutta ei istu bändiin millään muulla tavalla. Eikä itse asiassa edes tällä tavalla koska nimenomaan osaa soittaa. Tunne ja palo on kadoksissa. Musiikki ei kanna, joten jäljellä ei ole muuta kuin kunniakas menneisyys. Ja miljoonamyynti.

(Photo courtesy of MMAWeekly)

Evan Tanner 1971-2008

UFC:n entinen LWH- ja HW -mestari löydettiin kuolleena 8. syyskuuta Brawleyn autiomaasta Kaliforniasta. Tanner, joka ei koskaan ollut teknisin tai muutenkaan taitavin ottelija UFC:ssä, tunnettiin kaikkien lajia seuraavien keskuudessa kivenkovana taistelijana joka ei antanut koskaan periksi. Mies taisteli aina suurella sydemellä ja eli myös elämäänsä sen mukaisesti. Monien vastainkäymisten jälkeen Tanner oli jälleen päässyt jaloilleen ja päättänyt lähteä selvittämään ajatuksiaan autiomaahan. Selvitystyö jäi kesken, sillä miehen mooottoripyörästä loppui menovesi ja tulikuuma aavikko pakotti entisen mestariin viimeiseen lopulliseen luovutukseen vain muutaman mailin päässä leiristään. Tannerista voidaan olla montaa mieltä, mutta hän oli yksi suurimmista taistelijoista mitä vapaaottelun parissa on koskaan nähty. Vaikkakaan Tannerin tarkoitus ei ollut seurata Christopher J. McCandlessin viitoittamaa tietä jäi matka viimeisekseen.

"I've been sitting around this apartment, bored to tears, waiting on the last of the gear I need for the desert adventure to come in the mail. I've really been looking forward to getting out there. I've been writing about it a little bit here. It seems some MMA websites have reported on the story, posting up that I might die out in the desert, or that it might be my greatest opponent yet, etc. Come on guys. It's really common down in southern California to go out to the off road recreation areas in the desert about an hour away from LA and San Diego. So my plan is to go out to the desert, do some camping, ride the motorcycle, and shoot some guns. Sounds like a lot of fun to me. A lot of people do it. This isn't a version of "Into the Wild". I'm not going out into the desert with a pair of shorts and a bowie knife, to try to live off the land. I'm going fully geared up, and I'm planning on having some fun.I do plan on going back pretty far, so I did mention in one of my posts that I wanted to make sure to have good quality gear. Any failure of gear out in the desert could cause a problem."

-Evan Tanner-

http://www.youtube.com/watch?v=8vo8DMJXq5s

Higher

www.k2climb.net

"Mountaineers climb because they love mountains, yes; but they climb too because climbing prepares them boldly and tenaciously for death, then guides them faithfully to the edge of another world, a world I now recognize as the world of the dead, and there allows them to dance, mountain after mountain, year after year, as close to death as it is possible to dance, which is to say, within a single step"

-Robert Leonard Reid-