Riverside, Klubi Tampere 26.11.2009

Puolalaisen Riversiden Suomen kolmen keikan miniturnee oli kovan henkilökohtaisen kiinnostuksen kohteena. Progressiivista metallia soittava yhtye taittuu Toolin, Opethin ja Porcupine Treen kaltaisten orkestereiden tuotantoon. Bändin oma soundi on kuitenkin tunnistettava ja sen tuotanto kolahtaa ainakin omaan musiikkimakuun täydellisesti. Hyllystä löytyy yhtyeen koko tuotanto ja ennen keikkaa luonnollisesti pyöräytin useammankin levyn useampaan kertaan. Biisimuistini on kuitenkin kehnonlainen, joten en pystynyt yrityksistä huolimatta tekemään täydellistä biisilistaa keikalta. Eikä tämä johtunut edes hutjakkeesta.

Saapuessamme Klubille, yleisöä oli kohtuulisen vähän. Vakiintunet soittoajat kuitenkin ovat ihmisten tiedossa ja ennen keikan alkua paikalle saapuikin kiitettävästi laatutietoista yleisöä. Pyöripä yhtyeen henkilöstökin kansan joukossa rennon oloisesti.

Keikka pärähti käyntiin Rapid Eye Movementin "Panic Room" kappaleella. Heti ensimetreiltä saakka oli selvää, että soundit olivat kunnossa ja yhtyeen soitto myös kuulosti heti kärkeen terävältä. Riversiden musiikki soljuu utuisissa tunnelmissa ja pienen Klubin tila tuntui sopivan lähes täydellisesti yhtyeen ulosannille. "Second Life Syndrome" johdatteli herkkään "Schizophrenic Prayeriin". Mariusz Dudan vokalisoinnin herkkyys oli livenäkin kuultuna jotain uskomattoman herkkää, samaan aikaan Piotr Grudzinski maalaili kiratallaan korvia hivelevän kauniita melodioita. Jos jotain puutteita yhtyeen ulosannissa hakee, niin itse olisin nähnyt lavalla mielellään toisen kitaristin.

"The Same River" ja "In Two Minds" edustivat yhtyeen varhaisempaa tuotantoa, jonka jälkeen siirryttinkin käytännössä soittamaan uusi albumi kokonaisuudessaan läpi. Ja etenkin tässä vaiheessa olisin todella kaivannut toista kitaristia maalailemaan lisäharmonioita yhtyeen sointiin. Tämä saattaa johtua myös siitä, että en ole mitenkään erityisen suuri bassolinjojen ystävä. Yhtyen soundissa ne kuitenkin ovat vahvassa roolissa, joten ratkaisu lienee oikeutettu. Klubin takahuonetilojen puutteesta johtuen yhtye totesi, ettei voi edes oikein poistua lavalta, vaan joutuu olemaan siellä kaiken aikaa. Yleiö palkitsi bändin kaikesta huolimatta lämpimillä suosionosoituksilla ja uskonkin, että keikasta jäi, niin yhtyeelle itselleen kuin yleisöllekin, erittäin positiivinen ja lämmin jälkimaku. Ainoa ankara miinus tulee siitä, että mokomat jättivät soittamatta "Loose Heart" -kappaleen. Kappaleen joka on kuitenkin yhtä kuin Riverside omassa takaraivossani.

Kokonaisuudessaan keikka oli ehyt ja kantava. Riversiden kauniit melodiat toimivat livenä erittäin hienosti ja yhtye osaa todellakin soittaa. Jos jotain jäi vaivaamaan liiankin tarkasti soitetut kappaleet, niin ainakaan itse en ollut heidän joukossaan. Ja loppuun vielä se mikä jäi puuttumaan.

Hienoja kitaristeja ja mukavaa musiikkia

Selailin aikani kuluksi netin videotarjontaa ja ajauduin kuuntelemaan sekä katselemaan eri kitaristeja. Päätin samantien listata (videoiden muodossa) heitä tähän blogiin useammastakin eri syystä. Kansan syvissä riveissä tuskin erityisemmin tunnetaan näitä henkilöitä, ja jos tunnetaankin, he eivät kosketa millään tavalla. Itse kuitenkin pysähdyin kuuntelemaan ja katselemaan. Lahjakkuuden ja osaamisen edessä on aina helppoa halitoitua ja nöyrtyä samaan aikaan. Jotenkin soittaminen tuntuu kohtuullisen pyytettömältä, kuulostaa upealta ja myös näyttää visuaalisesti kauniilta. Päätin myös samalla mennä itse kokemaan livenä jonkun näistä virtuooseista, mikäli he vaan koskaan Suomeen, tai johonkin muuhun sopivaan paikkaan ilmestyvät.

Ensimmäisenä herra, josta innostukseni oikeastaan alkoi erään satunnaisen henkilön minulle häntä suositeltua.

Carlos Vamos:



Andy McKee:



Antoine Dufour:



Jimmy Wahlsteen:



Sergio Altamura:



Craig D'Andrea:



Tiedän samalla, että maailmassa on lahjakkuutta enemmän kuin moni ymmärtää. Itse asiassa jokaisessa ihmisessä on enemmän lahjakkuutta enemmän kuin hän itse tiedostaa. Nyt on aika käydä tutkimassa omaa itseään ja kaivaa esiin lahjakkuus; se ihan pienikin sellainen.

Tomaz Humar 1969-2009

Slovenialainen alppinisti Tomas Humar on menehtynyt Langtang Lirungilla arviolta 10.10.2009. Maailman parhainpiin ekstream-alppinisteihin kuulunut Humar oli suorittamassa soolonousua Lirungin eteläseinällä (todennäköisesti ensinousu), kun hän putosi (ilmeisesti) laskeutumisensa aikana 9.10.2009 ja loukkasi itsensä vakavasti. Tomazin yhteydenotto perusleiriin oli lyhyt ja siinä hän pyysi välitöntä apua ja noutoa. Hänen tilansa oli jo tuolloin kriittinen. Humar oli sanonut heikolla äänellä viimeiseksi jääneessa puhelussaan 10.10.2009: "Jagat, this is my last." Pelastuspartio löysi lopulta Humarin ruumiin 5600 metrin korkeudelta Langtang Lirungin eteläseinältä.

Tomaz Humar oli oman aikansa suurin vuorikiipeilijä. Hänen tyylinsä oli soolo ja reittinsä vaikeimmat. Siinä missä moni muu olisi pyöritellyt päätään näki Humar mahdollisuuden. Tomazilla on listallaan yli 1500 nousua ja yksi näistä on hänen soolonsa Dhaulagirin eteläseinällä, jolla kuolleisuusprosentti on 40%. Humar otti riskejä ja tiedosti sen varmasti myös itsekin. Kuten monien muidenkin suurien vuoripkiipeilijöiden sielut asuvat vuorten rinteilla, niin Tomazin sielukin kuuluu nyt Langtang Lirungille.

"Every mountain has its soul. If the mountain doesn't accept you and you don't submit to her will, she will ruin you."

Tomaz Humar

Dhaulagiri I - 8,167m / 26,795ft

Tällä kertaa hivenen paremmalla tarkkuudella laskettuna pääsemme maailman seitsemänneksi korkeimman vuoren Dhaulagiri I:n pariin. Epähuomiossa kirjailin kahdet selostukset Cho Oyusta, mutta olkoon molemmat edelleen luettavissa. Suunnilleen samaa mieltä kun onnistuin olemaan molemmilla kerroilla..

Vuonna 1806 "Vakoista Vuorta" pidettiin vielä maailman korkeimpana vuorena. Vasta 30 vuotta myöhemmin maailman korkeimmaksi vuoreksi valittiin ansaitusti Kangchenjunga. Myöhemmät tarkastelut ovat tosin osoittaneet tämänkin aavistelun virheelliseksi. Sijaintinsa puolesta Dhaulagiri I on maailmassa ainutlaatuinen. Se sijaitsee suoraan joen varressa ja muodostaa massiivisen parin Annapurnan kanssa. Vuori tarjoaa useita massiivisia seiniä eeppisille kiipeilyretkille.

Ensimmäisen valloittajansa Dhaulagiri I tapasi vuonna 1960, kun sveitsiläis-itävaltalainen retkikunta kiipesi vuoren huipulle. Mukana matkassa oli muuan Kurt Diemberger, joka on myöhemmin noussut yhdeksi vuorikiipeilyn tunnetuimmista hahmoista. Retkikunta käytti nousussaan luoteista harjannetta, joka onkin myöhemmin vakiintunut Dhaulagiri I normaalireitiksi. Vuorelle on tosin kiivetty melkein kaikista mahdollisista ilmansuunnista. Ensimmäisen talvinousun vuorelle suoritti puolalainen Jerzy Kukuczka vuonna 1985. Reittinä oli tälläkin nousulla normaalireitti. Kukuczka, tapojensa mukaisesti, suoritti jälleen ensinousun.


Dhaulagirin massiiviset seinät ovat houkutelleet vuosien saatossa runsaasti yrittäjiä muille kun normaalireitille. Hyvin monet yritykset ovat jääneet kesken tai niiden aikana on sattunut kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Esimerkiksi vuonna 1969 amerikkalisen Boyd Everettin johtaman retkikunnan yrittäessä lounaisharjannetta mies itse sekä seitsemän muuta retkikunnan jäsentä menetti surmansa. 1975 puolestaan japanilaisen retkikunnan yrittäessä kaakkoisharjannetta, kuusi ihmistä kuoli lumivyöryssä.

Kuuluisin Dhaulagirin uhreista lienee ranskalainen Chantal Maudit joka menehtyi vuonna 1998 yrittäessään vuoren huipulle. Maudit oli tunnettu tyylistään, jossa hän veti itsensä hämärän rajamaille tai ylikin, ja luotti siihen, että joku auttaa hänet alas vuorilta. Tällä kertaa apua ei kuulunut ja Chantal jäi tälle matkalleen. Myöhemmin hänen kohtalostaan on käyty paljon keskusteluja ja naisen ruumis kuljetettiin lopulta löydyttyään Ranskaan. Virallisen kuolinsyyn ollessa lumivyöry, on taustalla keskusteltu myös paljon myös muista vaihtoehdoista, sillä mitään lumivyöryn merkkejä ei uhreista, eikä varusteista suoranaisesti löytynyt.

Dhaulagirin eteläseinän ensimmäisenä kiipesi slovenialainen Tomaz Humar. Ja kuten niin monesti, mylös tällä kertaa yksin ja minimaalisin varustein. Humarin suoritukset ovat usein järjen rajamailla, niin myös tämä Dhaulagirin ensinousu. Näissä tilanteissa ei enää taidolla selvitä kaikista vastaan tulevista ongelmista, joten on parempi, ettei niitä ongelmia tule vastaan..


Dhaulagiri I on ansainnut paikkansa kasitonnisten mystisempien vuorien joukossa ja se tarjoaa mahtavia haasteita niitä tosissaan hakeville.

Dhaulagiri I vuorena 8/10.

Kuvat tekstissä eivät ole omiani, vaan ne on poimittu satunnaisista lähteistä netistä.

Kent "Röd"

Laskentavasta riippuen yhdeksännellä levyllään tapaamme jälleen kerran elektronisen Kentin. Ruotsalaisen yhtyeen looginen tie on vähitellen johdattanut yhtyeen muusikoita sähköisempiin tunnelmiin. Jos alkuaikojen muutoksessa olikin havaittavissa pientä suunnan hakemista, on "Röd" vakaannuttanut bändin kompassin näyttämään oikeaan ilmansuuntaan. Kuuntelimme levyn ensimmäistä kertaa ja tarkoituksena oli kirjoittaa arvio välittömästi sen jälkeen, mutta koska intensiivinen keskittyminen jäi kuitenkin puuttumaan, siirsin omaa arviotani hivenen eteenpäin. Tällä oli jälleen kerran positiivisia vaikutuksia, sillä levy alkoi avautua aivan eri tavalla pienen tehokuuntelusession jälkeen.

Kentin musiikkiin tykästyneille ihmisille ei suurempia pettymykiä yhtyeen uran aikana ole vastaan tullut. Eikä tule tällä kerrallakaan. "Röd" on vakaa ja johdonmukainen albumi. Sen soundimaailma on lähes täydellinen ja sävellykset erinomaisen haikeita. Juuri sellaisia kuin Kentin arvolle sopiikin. Joakim Bergin vokalisointi on jälleen hienoa kuunneltavaa. Olen kuitenkin aistivinani, että fraseerauksessa on siirrytty aavistus valtavirtaa kohden. Persoonallisesta tyylistään tunnettu Berg kannattelee silti tätä levyä oivallisesti. Ja kyllä, ruotsin kieli on yhtyeelle ainoa sopiva ilmaisukanava.

Albumin avaava Intro on kokonaisuudessaan kohtuullisen turhanpäiväinen, mutta sen jälkeen tulee pitkäsoiton mitalla herkkua korville. Levyltä ei ole poimittavissa mitään yksittäistä tajunnanräjäyttävää kappaletta, mutta kokonaisuus on harmoninen ja kestää kulutusta runsaasti. Omaan korvaani sopivat erityisen hyvin "Hjärta", "Sjukhus" sekä "Svartä Linjer". Edellinen levy linkittyi omassa historiassani voimakkaasti Tampereeseen ja samaan taipuu uusinkin albumi. Kuuntelin levyä istuessani bussissa ja katselin samalla alkutalven otteeseen joutunutta kaupunkia. Mieleni teki jäädä ajelemaan bussilla pidemmäksikin aikaa. Siinä määrin tehokkaasti kuva ja ääni toisiaan täydensivät. Jos joku pohtii onko se hyvä vai huono asia, niin voin vakuuttaa, että tässä tapauksessa kokemus oli totaalisen positiivinen.



9/10

Between The Buried And Me "The Great Misdirect"

Vajaan kymmenen vuoden ajan raskaan musiikin piirejä hämmentänyt amerikkalainen Between The Buried And Me on ehtinyt kuudenteen albumiinsa. Vuonna 2001 aloittanut kokonpano ei ole koskaan oikonut yhtäkään mutkaa, eikä myöskään tehnyt tuotantoaan kevyeksi ja kaikille korville sopivaksi. Haasteita riittää kriittisemmällekin sävellys- tai soittotaiteen ystävälle. Vaikka Mike Pattonin projekteihin nähden pysytään valtavirrassa, niin jotain samoja elementtejä saattaa tältäkin albumilta löytyä. Mr. Bungle lienee niistä ilmeisin.

"The Great Misdirect" on raju paketti. Sen nielaiseminen yhdellä kertaa tuntuu aluksi mahdottomalta ajatukselta. Mutkikkaat kappalerakenteet sekä sävellykset yhdistyvät taidokkaaseen soittoon ja rankkaan dynamiikkaan albumilla vallitsevien tunnelmien välillä. Äärilaidoissa käyntejä ei vältellä missään kohdassa. Hämmästyttävintä levyllä on se, että BTBAM onnistuu pitämään suitset kädessään ilman totaalisen päätöntä ryntäyttämistä. Kappaleiden keskipituudeksi muodostuu noin kymmenen minuuttia ja jokaisen minuutin sisälle mahtuu ainakin kymmenen tyylillistä tai soittoteknistä hienoutta. Deathistä siirrytään sujuvasti metalliseen tai kovaan coreen ja sitä kautta jatketaan pehmeään progeen.

Itselleni yhtyeen albumeista "Alaska" tuotti aluksi suunnattomia vaikeuksia, eikä se koskaan onnistunutkaan täysin avautumaan. "Colors" herätti ristiriitaisia tunteita, mutta jostain syystä "The Great Misdirect" onnistui vakuuttamaan heti; joskin sen avautumiseen meni muutama kuuntelukerta. Vaikka yhtye on pysynyt "Alaska" levystä alkaneelle laukkaamiselleen uskollisena, jouduin kuitenkin vielä kertaalleen varmistamaan, että soittimessa oli BTBAM kuunneltuani uutuutta ensimmäistä kertaa. Yhtye joka vuonna 2006 julkaisi coverlevyn, jossa kyytiä saivat mm. Metallica, Queen, Pink Floyd ja Counting Crows, keittelee kerrassaan makoisaa soppaa joka ei kyytipojakseen tarvitse sen kummenpia lisukkeita. Sopassa kun on eri muotoisia, kokoisia, makuisia ja kuuloisia klimppejä aivan riittävästi. Hyvä pojat. Ja pidit sitten mistä musiikista tahansa; löydät omasi tästä keitoksesta. Ja cover -bändien ei ehkä ihan ensimmäisenä kannata tähän ryhtyä.



9/10

Swallow The Sun "New Moon"

Swallow The Sun ilmoittautuu mukaan vuoden paras albumi -kilpailuun uudella "New Moon" -kiekollaan. Jyväskyläläinen retkue julkaisee syksyn pimeyttä synkistämään neljännen täyspitkän studioalbuminsa. Jo ensimmäisestä levystään lähtien STS on ollut valmis kokonaisuus. Yhtye on tästäkin huolimatta onnistunut jalostamaan ilmaisuaan jokaisella albumillaan, eikä uralle mahdu yhtään notkahdusta. Edellinen "Hope" on takakataloogissa ehkä se heikoin lenkki, mutta yltää kuitenkin sekin kiitettävään arvosanaan.

Swallow The Sun on kokenut myös miehistönvaihdoksen kun keväällä 2009 yhtyeen rumpali Pasi Pasanen jätti yhtyeen puutteellisen motivaation vuoksi. Bändi ei jäänyt surkuttelemaan, vaan löysi rumpalinpallille parhaan suomalaisen metallirumpalin Kai Hahdon (ex Rotten Sound). Vaikka Hahto tunnetaankin ehkä parhaiten Rotten Soundin päätähuimaavista BPM -lukemista, on hän kenties kaikkien aikojen taitavin ja teknisin suomalainen rumpali. Swallow The Sun ei Hahdon presentaatiosta huolimatta ole silti lähtenyt kaahaamaan.

Jos joku musiikki sopii tähän vuodenaikaan, on se ehdottomasti Swallow The Sunin synkkä taide. Aikaisempia levyjä vivahteikkaamman albumin vahvuudet ovat moninaiset. Mikko Kotamäen örinä on ruuvautunut entistäkin tiukemmaksi ja samalla mukaan mahtuu myös runsaasti puhtaita lauluosuuksia. Ja molemmat toimivat loistavasti. Kotamäen repertuaari on kenties laajempi kuin mies itsekään on aikaisemmin ymmärtänyt. Bändin sävellykset ovat omaa luokkaansa. Uudella albumilla ryntäytetään välillä vähän rajummin, toisinaan kauniin melodisesti ja ajoittain vielä yhdistellään näitä kahta elementtiä. Väliin on ripolteltu runsaasti herkkiä, ja jopa hauraan kuuloisia, kitaramelodioita, joissa yksinäisyyden tuntu on voimakkaasti läsnä. Kenties Hahdon myötä mukaan on ujutettu myös muutamia blast beat -vaiheita.

Swallow The Sun on saanut aikaiseksi uransa tähän mennessä hienoimman albumin. "New Moon" laajentaa yhtyeen ilmaisukentän rajoja, mutta säilyttää samalla bändin selkeästi tunnistettavan soundimaailman ja tunteen. Vaikka jokainen kappale itsessäänkin on mestariteos, toimii albumi myös kokonaisuutena täydellisesti. Ja jos et vielä ole tutustunut, niin nyt sitten viimeistään.

10/10

1. These Woods Breathe Evil
2. Falling World
3. Sleepless Swans
4. ...And Heavens Cried Blood
5. Lights On The Lake (Horror pt. III)
6. New Moon
7. Servant Of Sorrow
8. Weight Of The Dead

Mustasch, Klubi Tampere 03.11.2009

Tanakkaa rokettirollia soittava ruotsalaisryhmä aloitti Suomen kierroksensa tällä kertaa Tampereelta. Tiistaina Klubille oli ilmestynyt kohtuullisesti porukkaa, mutta mistään massahysteriasta ei varsinaisesti voinut puhua. Saavuin pelipaikalle yhdeksän jälkeen ja itselleni tuntematon jyväskyläläinen Plutonium Orange oli tuolloin veivaamassa omaa settiään. Mustaschin tyylille uskollinen pumppu suoriutui tehtävästään kiitettävästi. Soundit olivat tanakat ja yhtyeen soitto kulki mukavasti. Itsessäni orkesterin veto ei kuitenkaan mitään erityisempiä ahaa -elämyksiä herättänyt. Livesoitanta oli kuitenkin vahvaa ja siinä mielessä yhtye jätti itsestään positiivisen kuvan. Kenties Swallow The Sunilla on tämän asian kanssa jotain tekemistä.

Illan pääakti aloitti aikataulun mukaisesti ja vähän kymmenen jälkeen jyrähtivät "Heresy Blasphemy" -kappaleen ensisävelet. Olin nähnyt yhtyeen muutaman kerran aikaisemmin ja muistelin sen olevan melkoinen livejyrä. Tällä kertaa moottorissa oli kuitenkin jonkun verran karstaa, sillä yhtyeen miksaus ei ollut alussa lainkaan kohdallaan, ja tuntui jopa siltä, että kaikki muusikot eivät olleet aivan saman tahdin parissa. Karstasta (negatiivisessa mielessä) kärsi myös Ralf Gyllenhammarin ääni. Ensimmäisen kolmen kappaleen jälkeen yhtye sai vähitellen juonen päästä kiinni ja soitto alkoi kulkea huomattavasti tarkemmin ja alussa häirinneet rumpusounditkin oli saatu korjattua.

Ajankohta oli ilmeisen epäkiitollinen yhtyeen annille, sillä yleisö Klubilla esiintyi varsin passiivisesti, eikä onnistunut luomaan saliin hurmoksellista tunnelmaa edes tarttuviempien Mustasch -rallien aikana. Mustaschin esiintyminen jätti lievästi väljähtyneen jälkimaun ja kokonaisuudessaan vain vajaan tunnin mittainen keikka pääsi ainoastaan niukasti plussalle. Tällä kertaa "hirven kyrvän imeminen" ei toiminut kaivattuna linkkinä yhtyeen ja yleisön välillä. Bändin kyvyt tietäen on toivottavaa, että tahti paranee Suomen kiertueen aikana. Klubilla esiintyi kankea ja väkinäinen Mustasch, joka ei tällä kertaa onnistunut killeribiiseistään huolimatta herättämään itseään ja yleisöään. Ei vaikka Ralf soitteli kitaraansa kertaalleen myös yleisön keskellä ja kirkasti ääntään Minttuviinalla.

7/10

Settilista:

Heresy Blasphemy
Mine
Damn It's Dark
Dogwash
Falling Down
Accident Blackspot
The Audience Is Listening
Bring Me Everyone
Parasite
Down In Black
I Hunt Alone
Double Nature

Katatonia "Night Is The New Day"

Omalla kohdallani yksi vuoden odotetuimmista julkaisuista on ollut ruotsalaisen Katatonian "Night Is The New Day". Vuodesta 1991 Jonas Renksen luotsaama yhtye on kulkenut pitkän matkan alkuaikojen doom/death -sävytteisestä metallista tämän päivän tunnelmallisen metalliseen ilmaisuunsa. Yhtye on hioutunut ajan puristuksessa yhdeksi metalliskenen kirkkaimmista timanteista. "Night Is The New Day" on yhtyeen kähdeksas studioalbumi. On tullut aika lunastaa kaikki tähän mennessä annetut lupaukset.

Vuonna 1998 Katatonia siirtyi käyttämään entistä enemmän puhtaita lauluosuuksia, yhtye olisi tuskin voinut paremmin valita. Tuosta ajankohdasta saakka yhtyeen musiikki on onnistunut koskettamaan kaikessa alakuloisuudessaan erityisen voimakkaasti. Bändi on luonut oman helposti tunnistettavan soundin ja jalostanut ilmaisuaan yhä täydellisemmäksi. Edellisen "The Great Cold Distance" -albumin myötä päästiin jo lähelle täydellisyyttä, mutta aavistuksen epätasainen kokonaisuus jätti vielä parantamisen varaa. Uusimmallaan yhtye ampuu keskelle maalitaulua.

En ole kovinkaan väärässä jos ennustan tässä vaiheessa, että "Night Is The New Day" on vuoden 2009 ylivoimaisesti komein albumi. Katatonian maailma on aina ollut synkkä ja tummaa, mutta uusimmallaan yhtyeen värikarttaan on ilmestynyt entistä enemmän sävyjä. Kokonaisuudessaan albumi on liikuttavan kaunis, surullinen, progressiivinen, alakuloinen ja samaan aikaan äärimmäisen lohduttava. Jos maailmassa on kaiken ahdistuksen keskellä toivoa, niin sen voi parhaiten aistia tältä albumilta. Liikutuksen kyyneleet eivät ole kaukana levyn soidessa kynttilöin valaistussa huoneessa. Se sointia ei halua katkaista; mikään ei saa häiritä täydellisyyden tunnetta. En muista kokeneeni mitään vastaavaa pitkiin aikoihin.

Epäilemättä tämä albumi tullaan tyrmäämään "katu-uskottavuutta" tunnustavien metallifanien toimesta. Ahdasmielisyydessään nämä eivät välittämättä ymmärrä sitä, että oikeasti se ensimmäinen demo oli kun olikin melkoista paskaa.

10/10