Suurin suomalainen saavutus

Veikka Gustafsson lienee suurin suomalainen ihminen ikina. 26.7.2009 Veikka kiipesi Gasherbrum I:lle ja saavutti samalla 14 yli 8000 metrisen huippunsa. Maailman korkeimmat vuoret sijaitsevat kaikki Himalajan ja Karakorumin alueella. Maailmassa on 17 ihmista, jotka ovat kiivenneet kaikille naille huipulle, mutta ainoastaan 8 ihmista jotka ovat nousseet naille huipuille ilman lisahappea.

Erittain suuret onnittelut Veikalle suurimmasta suomalaisesta suorituksesta, ja samalla yhdesta koko vuorikiipeilyn historian suurimmasta teosta. Gustafsson on eittamatta yksi maailman johtavia vuorikiipeilijoita.

Ikimuistoisen tasta suorituksesta tekee se, etta olin itse samana paivana Mont Blancin huipulla, eika liikutuksen maaralla ollut rajaa kuultuani Veikan onnistumisesta.

Kebne 23, osa III

Laskuvarjojääkärikillan jäätikkovaelluskurssin osa II, Kebnekaise, Ruotsi 3.-12.7.2009

Lataa tästä taustamusiikki pyörimään omaan ikkunaansa:

http://www.youtube.com/watch?v=0JGjP1M25xc

Parin ensimmäisen päivän aikana olimme jo ehtineet saamaan hyvän käsityksen perusasioista jäätiköllä, adaptoituneet telttamajoitukseen ja kurssitovereihimme, huomanneet sääolosuhteiden vastahankaisuuden sekä nautiskelleet raikkaasta jäätikköilmasta ihojamme ahavoittaen. Tiistaina koitti päivä jolloin suunnaksemme valikoitu Kebnekaisen huippu. Ankarassa sumussa vietetyn aamun jälkeen päätimme lähteä liikkeelle kello 11. Aavistelimme pahinta jo siinä vaiheessa, kun puolalaisten delegaatio oli painanut kohti Halssin lumiränniä puoli tuntia aikaisemmin. Luvassa olisi mielenkiintoinen päivä.

Taivallettuamme Halssin hurjamaineisen ja lumivyöryherkän rännin alle, saimme ensimmäistä kertaa esimakua puolalaisten liikkeistä. Odottelimme kuutisen (oikeasti ehkä vähän yli tunnin) rinteen alla omaa nousuvuoroamme. Emme halunneet lähteä rinteeseen samaan aikaan puolalaisten kanssa, sillä tuossa ajatuksessa tuntui olevan katastrofin ainekset kasassa sitä jo ajatuksen tasolla pohtiessa. Värjöttelimme ja heittelimme vettä railoisen lumikentän päällä, sään esitellessä monipuolista sadevalikoimaansa. Edeltävän ryhmän lopulta ilmoittaessa rinteen olevan vapaa lähdimme hyökkäämään aggressiivisella otteella ylös lumiränniä. Joukkomme eteni enemmän tai vähemmän sujuvasti running belaynä. Saavutimme erittäin tuulisen Halssin päällisen vajaassa tunnissa. Ensimmäinen osuus sujui ongelmitta.





Pidettyämme pienehkön tauon jatkoimme kalliopätkää kohti Pohjoishuipun alla aukeavia lumirinteitä. Jukan asetellessa varmistuksia etenimme, köyttä välillä talloen, varovaisen varmaa tahtia. Aavistelimme törmäämämme pian puolalaiseen ja olimmekin tästä syystä erityisen varuillamme koko kallioreitin ajan. Olihan hyvin tiedossa miten oli käynyt jo vuosia aikaisemmin puolalaiselle Jerzy Kukuczkalle hänen ostettuaan käytetyn köyden Kathmandusta. Suurian mainetekoja suorittanut, yksi kiipeilyn pioneereista (ja joidenkin mielestä jopa yksi suurimmista) menetti surmansa yrittäessään Lhotsen ennen kiipeämätöntä eteläseinää. Aikaisemminkin mainittu käytetty köysi (6mm) katkesi putoamisen yhteydessä ja mies paiskautui varmaan kuolemaansa 8200 metrin korkeudelta. Kuriositeettina mainittakoon Jerzyn kiipeilyhistoria tiivistettynä pakettina:

1. 1979 — Lhotse - normal route
2. 1980 — Mount Everest - new route
3. 1981 — Makalu - new route, solo
4. 1982 — Broad Peak - normal route, alpine style
5. 1983 — Gasherbrum II - new route, alpine style
6. 1983 — Gasherbrum I - new route, alpine style
7. 1984 — Broad Peak - new route, alpine style
8. 1985 — Dhaulagiri - first winter ascent
9. 1985 — Cho Oyu - second winter ascent, new route
10. 1985 — Nanga Parbat - new route
11. 1986 — Kanchenjunga - first winter ascent
12. 1986 — K2 - new route, alpine style
13. 1986 — Manaslu - new route, alpine style
14. 1987 — Annapurna I - first winter ascent
15. 1987 — Shisha Pangma - new route, alpine style

Kallioreitin jäätyä taakse, jatkoimme taivallustamme kohti ensimmäistä välietappiamme. Ja eikä aikaakaan, kun jo yhytimme väsyneet puolalaiset (jotka onneksi olivat huomattavasti Kukuczkaa kokeneempia. Surkea näky odotti edessämme. Joukko seisoi paikallaan syvässä hangessa toppahousut rotkottaen kuin ihmettä odottaen. Vaihdoimme lyhyet kuulumiset ja annoimme TtttttteRRRRRRRrrro -nimisen oppaan johdolla liikkeellä olleen ryhmään jatkaa matkaansa. Itse tankkasimme länsimaisista kuuma-astioistamme länsimaalaista hyvää ruokaa ja juomaa (emmekä mitään votkaa). Voimiemme tunnossa lähdimme uudelleen liikkeelle. Hyvin pian huomasimme puolalaisten kaivaneen reitin täyteen vähintään lantioon saakka upottavia pikku poteroja. Koitimme paikata syntynyttä vahinkoa mahdollisuuksiemme mukaan, mutta eteenpäin oli meidänkin päästävä.





Upottavassa hangessa tarpomisen lomassa huomasimme huippuharjanteen häämöttävän horisontissa ja kuin tilauksesta aurinko onnistui raottamaan pilvien verhoa ja saimme silmiimme mitä uskomattomimman valon. Taivasta vasten näimme puolalaisten etenevän tällä kertaa varsin määrätietoisesti kohti korkeinta kohtaa. Ilmavalla harjanteella riemu hiipi puseroihimme. Tiedostimme tässä vaiheessa, että enää mikään ei voi estää meitä pääsemästä huipulle. Lumilippaa ja toisella puolella väijyvää ankaraa pudotusta väistellen saavutimme Kebnekaisen korkeimman kohdan (2110-2118m) 17.40 paikallista aikaa. Jyrki vippasi hakullaan merkin lumilipan korkeimpaa kohtaa. Enempää emme halunneet käynnistämme me merkkejä tähän pyhään paikkaan jättää. Iloisen ryhmäkuvan jälkeen jatkoimme miltei saman tien laskeutumista turvallisempiin korkeuksiin ja jätimme haikeat hyvästit kauniille huippuharjanteelle sekä itse huipulle. Matka kohti perusleiriä oli alkava.



Laskeutumisemme sujui sujuvasti ja tarkasti askeltaen onnistuimme välttämään loukkaantumiset kivisellä alustalla. Pidettyämme lyhyen päivällistauon matkan varrelle osuneella majalla, jatkoimme edelleen kohti viimeistä Via Ferrata -reittiä, jota pitkin kiipesimme alas lumitasanteelle. Ja märälle sellaiselle. Kasattuamme köysistömme jälleen yhdeksi, aloitimme viimeisen pinnistyksen kohti perusleirissä odottavia ruokapatoja ja riemuitsevia tovereitamme. Pitkän tasaisemman osuuden jälkeen laskeuduimme vielä jyrkän ja pitkän lumirinteen. Tässä vaiheessa etenemistämme voidaan verrata kohtuullisen pitkään askelkyykkysarjaan, sillä sen verran jouduimme vielä viime metreillä ponnistelemaan. Kaikkien päästyä turvallisesti vaarallisen railoalueen yli, inventoimme tavaramme ja siirryimme henkilökohtaiseen huoltoon. Jota ennen tietenkin kaivaiduin. Lähes 11 tuntinen hieno päivä oli takana. Illalliseksi tarjosin telttakunnallemme perunamuusia, lihaopullia sekä punaviiniä. Saattoipa kyytipoikana mennä myös levyllinen suklaata. Reissun aikainen kalorikulutus oli noin 7000 kcal.




Ja koska tähän tuhlaantui liian monta sanaa, niin joudun siirtämään kimppakivat kivireitillä ja puolikurssijuhlissa osaan IV. Toivon sen ilmestyvän vielä tänään. Osassa V on luvassa loppurymistelyt paluineen ja Blogi -bonuksena "Matti Ristinen - Jumalan kosto huonon viihteen ystäville"

Kebne 23, osa II

Laskuvarjojääkärikillan jäätikkovaelluskurssin osa II, Kebnekaise, Ruotsi 3.-12.7.2009

Nyt kun me mennään jäätikölle, niin sehän on kiva silloi. Teltta nousi pystyyn, puhuttelut pidettiin ja eteisissä keiteltiin miestä/naista väkevämmän lisäksi evästä. Valmistautuminen tuleviin koitoksiin oli alkava. Aamua varten teimme varustekartoituksen ja alustimme myös eväkset sekä aamupalat korkeaan lähtövalmiuteen. Oli mukavaa kömpiä lämpimään makuupussiin ja laittautua lyhyeksi (itse en fyysisten rajoitteiden vuoksi kykene laittamaan pitkäkseni). Ensimmäinen varsinainen kiipeilypäivä olisi alkava yhdeksältä. Herätys asettiin kello kahdeksaan, pää painettiin tyynyyn, eikä alettu kuorsaamaan.








Aamu koitti nopeasti ja herääminen oli hyvin nukutun yön jälkeen helppoa ja luonnollista. Pienten pakkausarveluiden siivittämänä nautiskelimme aamupalaa. Vilkaistuamme ulos, huomasimme kelin olevan kuin morsian; tosin tässä tapauksessa morsian oli valitettavasti heti pirusta seuraava. Minne oli kadonnutkaan illalla vallinnut täydellinen keli? Sitä lähdimme tarmokkaasti selvittämään. Alkukankeuden jälkeen ykkösköysistö suuntasi kulkunsa kohti jyrkähköä lumirinnetta teemanaan lumivarmistaminen, self arrest ja self belay. Märkääkin märemmässä lumessa luistelimme pää edellä selällään, selkä edellä päällään ja monella muulla tavalla, samalla hakkua ankarasti rinteeseen iskien. Todettuamme taitomme vähintäänkin riittäväksi ryhdyimme lumivarmistuksien tekoon. Ja koska onni oli ollut myötä, löytyi ryhmästämme mies (nimeltään Jyrki), joka suvereenesti veteli kaikki varmistuksemme irti vasemmalla kädellä. Päätimme, että emme aio pudota tulevan viikon aikana kertaakaan.


Itsetunnon täydellisen romahduttamisen sijaan suuntasimme nenämme kohti Nippeä. Keli ei edelleenkään ollut paras mahdollinen, mutta päästyämme harjanteen alkuun, alkoi aurinko hyväillä mieliämme ja hipiöitämme. Ennestään korkealla ollut mielialamme koheni ainakin sadalla pykälällä ja heittelimme raudat ja muut tarpeettomat hilkkeet odottamaan möyhempää paluutamme. Jukka otti leadin ja kapuaminen alkoi. Varsin helppoa etenemistä seurasi lähes huipulle saakka. Matkalle mahtui toki jossain määrin liukas ja ilmavahko harjanne, jossa joku (en tunnusta) saattoi sortua myös könyämiseen.. Niin ikään matkamme varrella huomasimme, että Kebnekaisen ankarat luonnonolosuhteet ovat tehneet, aikaisemmin niin leppoisasta, Nipestäkin aavistuksen verran äkäisen. Otteet jäivät käteen ja kivet kolisivat alarinteillä kilpaa kasien kanssa kun etenimme kohti huippua. Matkalla jalkoihin jäi, kivien lisäksi, myohemmin puolalaisiksi tunnistamamme, Tero ryhmineen.






Heilautettuamme itsemme huipulle jouduimme suorittamaan odotuksen. Kuuluisalle huipulle oli muodostunut ankara ruuhka ja mielessäni välähti jo vuoden 1996 Everest katastrofi, jolloin vuori ruuhkautui, sää heikkeni ja ihmiset katosivat surmansa menettäen. Onni oli tällä kertaa meille suotuinen, eikä suhteellisen kokematon retkueemme (etevän oppaansa johdolla) joutunut kärsimään mitään värjöttelyä kummallisempia kokemuksia. Laskeutuminen sujui alkuun abseilaamaalla ja lopuksi aikaisemmin käytettyä reittiä pitkin. Reissun päätteeksi löimme raudat takaisin jalkoihin ja juoksimme noin 10 minuutissa köysistönä takaisin leiriin. Vauhti oli sellainen, että siinä oli mahdotonta pudota yhteenkään railoon. Ja mikäli näin jostain syystä olisi päässyt käymään; putoaja oli välittömästi tempautunut ilman pohjakosketusta leiriin saakka. Päivän päätteeksi vedettiin mättö ja laitettiin nukkumaan.


Maanantain sää ei auennut ollenkaan. Suuntasimme sumun ja sutun seassa kohti Puuhamaata. Täysin yllättäen joku tapaili matkalla erästä, mainoksistakin tuttua, sävelmää. Railojen yli puskettuamme päädyimme serakkialueelle ja ryhdyimme valmistelemaan ensimmäistä ankkuria jääkiipeilyä varten. Kiipesimme jäätä railosta ja prusikoimme samasta railosta. Varmistelimme myös istuen ja jalka-hakku-menetelmällä pitkin päivää ja matkaa. Saatuamme tarpeeksemme palelevista sormista ja yleisestä horkasta, pinkaisimme leirin yläpuoliselle railoalueelle ja teimme taljan ensimmäistä kertaa. Pienten säätöjen jälkeen talja katsottiin valmiiksi ja vaikka kukaan ei railossa ollutkaan, todettiin se myös toimivaksi. Päivä kului siis perusasioita opiskelessa ja jäitä sormien väleissä poltellen. Päätimme suorittaa Kebnekaisen huiputuksen seuraavana päivänä (tiistai) ja hajaannuimme kukin tahoillemme huoltamaan ja tankkaamaan. Itse sotilaana jouduin tosin ensin kaivautumaan. Tämähän on tapana ollut aina liikkeen tauottua.



Seuraavassa osassa mm. Kebnen huiputus puolalaisia väistellen, stressaava kiviputousnousu sekä ultimaattiset puolikurssijuhlat...

Kebne 23, osa I

Laskuvarjojääkärikillan jäätikkovaelluskurssin osa II, Kebnekaise, Ruotsi 3.-12.7.2009

Pitkään odotettu kurssi alkoi viimein samaa tahtia kesäloman kanssa. Onnekseni pääsin tutustumaan flunssan ihanuuteen juuri ennen lähtöpäivää. Koska en ollut niistänyt nenääni tässä yhteydessä ainakaan puoleentoista vuoteen, olin tietenkin enemmän tai vähemmän hämilläni. Kaikesta huolimatta tai siitä johtuen matkaan kuitenkin lähdettiin Tampereelta perjantaina 3.7.2009 ja bussiin hypättiin lopulta Lahdesta saman päivän iltana. Linja-autolla matkaa Kiirunan kautta Nikkaluoktaan jatkettiin ihmisiä mukaan pyytäen ja poimien, tai muuten vaan pysähdellen, Jyväskylän, Oulun, Kemin ja muutaman muun paikan kautta koukaten. Positiivisena seikkana voidaan mainita bussiemännän mallikas toiminta, sekä tankkaustauko Heinolassa, jonka aikana nopeajalkainen, nuoreksi itsensä tunteva, mutta raihnainen allekirjoittanut ehti vielä täydentää olutvarantojaan muutamalla tölkillä. Ihan vaan sen verran, että saa bussissa nukuttua..

Jotta aika ei pääsisi käymään ihan niin pitkäksi kuin matkan kesto, saimme näperrellä erilaisia umpisolmuja matkan aikana. Solmupäissämme tulimme myös vapauttaneeksi järjestävän seuran kaikesta vastuusta itsemme suhteen. Helpottuneet ilmeet levisivät kouluttajien keskuuteen sitä mukaan kun papereihin nimiä saatiin. Matkan edetessä kävi selväksi, että emme ole Nikkaluoktassa ihan hetkessä, joten erilaiset kiipeilyaiheiset elokuvat pyörivät bussissa. Välillä katsottiin myös viihteellisempiä elokuvia. Ja torkuttiin sen mitä pystyttiin. Lopullisia köysistöjä hierottiin kohdalleen moneen otteeseen ja tälle kaudelle uutuutena luodut köysistökuvaukset palvelivat maksavaa asiakasta, ohjaten tämän oikeanlaiseen köysistöön. Painotuksia oli laidasta laitaan ja mässäilivätpä jotkut jopa köysistöjen päivien pituudellakin. Viimeinen sana sanottiin ennen Nikkaluoktaa ja kaikki oli valmista jäätikölle siirtymistä varten. Paitsi Kallaxin lentolassejen helikopteri lentelijä, joka oli, jos ei nyt suoraan Hot Shots -lentokoulusta, niin ei hyvin kaukaakaan. Vähintäänkin nostoväestä. Ai niin, pidimmehän pienen pausiin myös Kiirunassa, jossa monet kävivätkin aamupalalla (koska se kuului hintaan) ja jotkut jopa päihdekaupassa paikatakseen huvennutta kellariaan.



Järjen valon lopulta löydyttyä kiirunalaisen hotellin vessasta, jatkoimme siis kohti Nikkaluoktaa. Perille päästyämme järjestimme itsemme kaaokseen köysistöittäin ja aloimme vaihtamaan vaatteita, emme keskenään, vaan matkustusmukavuutta lisäävistä jäätikkömukavuutta lisääviin. Jos oli matka pitkä tähän pisteeseen, tuntui se olevan pitkä myöskin suurelle jäätikölle, jonne pääseminen tuntui kestävän ikuisuuden. Suurin syy tähän lienee yhdellä helikopterilla operoimaan joutunut lentoyhtiö. Viihdytimme itseämme välillä viileässä ja välillä auringon ihanasti lämmittämässä ilmanalassa monin kyseenalaisin keinoin. Helikopterin vihdoin hyväksyessä meidät matkustajikseen oli jo selvää, että loppupäivä tulee menemään leirin perustamiseen. Perusleiri-isäntä Ilkka (Markku) oli toki jo tehnyt kaikki tärkeimmät toimenpiteet ennen kuin edes pääsimme pelipaikoille. Kasinot ja muut tilat olivat täydessä toiminnassa ja suurin osa oli jo saanut kaivettua teltalleenkin paikan. Tässä vaiheessa esitän kiitokseni Iikulle ja Kirsille, jotka sitkeällä ja periksiantamattomalla otteellaan olivat varanneet meille hienon telttapaikan. Pian olisimmekin kaivava siihen sopivan kuopan, johon tuleva majoite olisi hyvä sijoittaa.




Helikopterimatkan päätteeksi kuljettaja asetti helikopterinsa hyvinkin nokkapainoiseen asentoon jäätikön alalaidalle ja olinkin varma, että kohta lentää lumen lisäksi roottorin pätkiä pitkin perusleiriä...



Olimme päässeet jäätikölle hauskan matkan päätteeksi, saaneet majoitusvälineen pystyyn ja ravinneet itsemme. Perusleirin elämän aakkoset oli myös käyty läpi siinä määrin hyvin, että kukaan ei erehtynyt koko reissun aikana kuselle kaivoon, eikä myöskään lataamaan vesivarantojaan käymälään. Seuraavassa osassa alkaakin sitten toiminta. Ja voi pojat, olipa se hienoa.