Erittäin kova takaisku

Retkikuntamme kohtasi tänään eritttäin kovan ja ennalta-arvaattoman takaiskun. Jouduimme vaihtamaan lääkärimme JJ:n toiseen kandidaattiin. Tällä hetkellä mielessäni pyörii muutama vaihtoehto. En haluaisi mainita ketään vielä nimeltä, mutta ensimmäinen vaihtoehtomme on Penelope. Syyt, jotka johtivat retkikuntamme tähän tilanteeseen ovat moninaiset. Lääkärimme itsehillintä ei ole pettänyt, pikemminkin päinvastoin. Erittäin kovassa tilanteessa hän suoritui moitteettomasti velvollisuuksistaan, mutta hymynkareen puuttuminen suupielestä oli paha. Tämä takaisku ei kuitenkaan tule vaikuttamaan aikatauihimme, vaan tavoitteenamme on edelleen Vuori Everest. Erittäin kova teknisen kiipeilyn asiantuntijamme on lähdössä syksyllä hakemaan lisää kokemusta erittäin vaativasta kalliokiipeilystä.

UNELMA ELÄÄ.

Erittäin kova artisti; Mike Patton

Lähes jokainen itseäänkunnioittava musiikin ystävä on sitä mieltä, että Mike Pattonin kuuluu olla perseestä ja ainoastaan fanboy -lasien läpi katsovat ylistävät miehen suorituksia. Mistä tämä kaikki on lähtöisin? Todennäköisin syy on vitutus. Pattonin tuotantoa on kuunneltu levysoitin punaisena ja odoteltu jotain Faith No Moren aikaista "normaalimpaa" ulosantia. Turhaan, vuodesta ja levystä toiseen. Koska tätä FNM:n uudelleensyntymistä ei ole tapahtunut ja muu tuotanto ei yrityksistä huolimatta meinaa avautua, on parempi turvautua erittäin kovaan dissaamiseen. Tästä väheksynnästä on tullut jo lähes muoti-ilmiö. Tämä ilmiö tosin ei ole mitenkään tämän päivän juttu, vaan se on käynnistynyt jo aikoja sitten.

Mikä mies Mike Patton loppujen lopuksi oikein on? Kysymykseen on ehkä mahdotonta vastata, mutta jos tarkastelee miehen tuotantoa, koko se laajuudessa, voi saada edes pienen käsityksen miehen mielenliikkeistä.


Vuonna 1968 Eurekassa Kaliforinassa syntynyt amerikkalainen Michael Allan Patton, perusti ysätäviensä kanssa Mr. Bunglen vuoden 1985 tienoilla. Yhtye teki kokeellista musiikkia ja pysyi lähinnä pienten piirien salaisuutena hyvinkin pitkään. Oikeastaan vasta Pattonin liittyminen Faith No Moreen vuonna mahdollisti isomman levytyssopimuksen saamisen myös Mr. Bunglelle. Faith No More saavutti suurimman menestyksensä albumillaan "The Real Thing" ja etenkin siltä lohkaistulla singlellä "Epic". Erikoisen tästä levystä tekee se, että Patton liittyi yhtyeeseen ja kirjoitti kahdessa viikossa kaikki albumin sanoitukset. Samalla hän päätti koulunkäyntinsä Humboldt Staten Universityssä.

Pattonin vaikutusta Faith No Moren kehittymiseen vuosien aikana on vaikea määritellä. Mike Bordinin ja Billyn Gouldin tanakka ja millintarkka soittotyöskentely on kuitenkin aina ollut erittäin oleellinen osa bändin musiikkia. Ilman tätä yhtyettä metallisemmalta rytmimusiikilta olisi jäänyt yksi merkittävä kehitysaskel ottamatta. Pattonin verbaalinen ulosanti oli oleellinen osa tätä kokonaisuutta ja näin ollen sitä on turha mennä väheksymään. Totuuden nimissä on kuitenkin myönnettävä Pattonin vokalisoinnin kehittyneen ylivoimaiselle tasolle vasta bändin kahden viimeisen levyn aikoihin. Samalla oli nähtävissä miehen ahdistuneisuus Faith No Moren musiikilliseen kahlitsevuuteen. Yhtyeelle ei myöskään koskaan löytynyt riittävän kovaa kitaristia joka olisi täydentänyt bändin soundin huippuunsa. Kokoonpanoja tarkastellessa huomaa helposti, että kitaristi bändissä vaihtui lähes vuoden välein.


Faith No Moren päätettyä maallisen vaelluksensa Patton saattoi paneutua rakastamansa äänen tutkimiseen sekä sen tuottamiseen kaikissa mahdollisissa muodoissa. Miehen aktiivisuus kokeellisen vaihtoehtomusiikin saralla hakee vertaistaan. Mr.Bunglen ja Faith No Moren lisäksi miehen merkittävin yksittäinen yhtye lienee Fantomas. Avantgardista metallia soittava yhtye on julkaissut tähän mennessä neljä albumia. Tiedän, että totaalilukumäärä on suurempi, mutta näissä muissa julkaisuissa on ollut mukana joku toinen yhtye tai artisti. Fantomas on tuntunut kulkevan kaiken aikaa entistä kokeellisempaan suuntaan ja kaikilla albumeilla on ollut joku temaattinen kokonaisuus. Debyyttilevy perustui scifi sarjiksiin siten, että jokainen kappale oli kuvitteellisen sarjakuvakirjan sivu. Kakkosalbumi sisälsi elokuvasävelmiä joita oli venytetty osin jopa tunnistamattomiin sovituksiin. Kolmannella albumilla tuotettiin meteliä yhden, ilman puudutusta tehdyn leikkauksen verran ja viimeisimmällä albumilla kieroutunutta sarjakuvamusiikkia. Tämän levyn jokainen kappale on nimetty päivämäärien mukaan. Pattonin äänentuottaminen nousee näillä levyille uskomattomiin sfääreihin ja osoittaa miehen olevan yksi maailmanhistorian taitavimpia äänenkäyttäjiä.

Tomahawkin puitteissa musiikin ulkomuoto on ollut huomattavasti perinteisempää. Bändi on tähän mennessä julkaissut kolme albumia "Tomahawk", "Mit Gas" ja "Anonymous". Näistä viimeisin on vuodelta 2007 ja se pitää sisällään vanhoja amerikkalaisten alkuperäiskansojen sävellyksiä joita bändin kitaristi Denison oli tutkinut työskenneltyään Hank Williams III:n kanssa. Levy on samalla bändin kokeellisin, joten riippuen siitä pidätkö Pattonin maltillisemman siiven näkemyksistä vai kokeellisemman osaston materiaalista, tutustuminen kannattaa aloittaa joko "Mit Gas" tai "Anonymous" -albumeista.


Pattonin käsitys siitä minkälaista musiikin pitäisi olla, etenkin siinä tapauksessa, että sitä soitettaisiin radiossa, ilmenee Peeping Tom -nimisen projektin albumilta. Valitettavasti Mike ei pääse edelleenkään kuuntelemaan radiosta mieleistään musiikkia, sillä en ole kertaakaan havainnut projektin tuotoksia eetterissä. Levyllä esiintyy lukuisa joukko vierailevia artisteja joista tässä yhteydessä mainittakoon Amon Tobin, Kool Keith, Massive Attack ja Norah Jones. Peeping Tom on kiertänyt vain pienessä mittakaavassa, koska luonnolisesti artistijoukon saaminen samaan paikkaan ja samaan aikaan on käytännössä mahdotonta. Projekti on kuitenkin tehnyt keikkoja vaihtelevilla kokoonpanoilla sen mukaan ketä on saatavilla ollut.

Hengästyttävän listauksen edetessä kohta puoliväliinsä on aika luoda lyhyt katsaus Pattonin muihin projekteihin ja kolloboraatioihin. General Patton vs. The X-Ecutioners on Pattonin sekä New Yorkista ponnistavan hiphop ryhmän välinen taisto musiikkityylien välillä. Albumin kappaleet sisältävät lukuisia sämplejä eri elokuvista. "Romances" -albumilla Patton operoi yhdessä norjalaisen elokuvasäveltäjä John Kaadan kanssa. Albumin vaikutteet on osittain otettu klassisen musiikin puolelta ja kappaleet on nimetty 1700 -luvun ranskalaisten sävelmien mukaan. Koko paketti on muodostettu temaattiseksi soundtrackiksi.


Patton on työstänyt myös EP:n amerikkalaisen matchcore -yhtye Dillinger Escape Planin kanssa vuonna 2002 ("Irony Is A Dead Scene"). Lovagen vuonna 2001 julkaistulla albumilla "Music To Make Love To Your Old Lady" Patton vokalisoi yhdessä Jennifer Charlesin kanssa. Tyylillisesti liikutaan trip hopin ja acid jazzin puitteissa. Levyllinen noisea on saatu aikaan myös Maldoror -nimellä (yhdessä Masami Akitan kanssa) vuonna 1999. Kokeellisemman äänentuoton piireissä parveillaan levyillä "Adult Themes For Voice" sekä "Pranzo Oltranzista".

Viimeisin projekti, Mondo Cane, on jo ehtinyt vierailla myös Suomessa. Ilosaarirockin keikkaa on sivuttu jo aikaisemmissa kirjoituksissa, mutta projektilta on lupa odottaa materiaalia levytetyssä muodossa alkuvuodesta 2009. Albumi tullee sisältämään sekä studiossa että livenä taltioituja otoksia 1950 ja -60 luvun italialaisista popiskelmistä. Pattonin oma kädenjälki ja uskomaton tulkinta tulee olemaan voimakkaassa roolissa. Aldo Sisillo ja Roy Paci tukevat molemmilta puolilta maestroa itseään.


Jos olet ehtinyt tutustua tähän tuotantoon, edes pintapuolisesti, ja muodostaa hyvän kokonaisukäsityksen Mike Pattonin taidoista ja näkemyksistä, etkä silti ole kykenevä löytämään niistä sitä jotain, niin silloin kyseinen musiikki ei todellakaan ole sinua varten. Genrerajojen ja kokellisuuden rajoja tiuhaan rikkova Patton on saanut aikaiseksi uran ja samalla sellaisen määrän laadukasta materiaalia, että moiseen suoritukseen ei avuton peruspaskan suoltaja pysty. Se, että italialaiset huippumuusikot lähtevät miehen mukaan toteuttamaan "suuruudenhullua" projektia kertoo Pattonin todellisesta arvostuksesta kaiken tarpeellisen.

Erittäin kova haaste

Kesäloman viimeinen viikko on käynnistynyt ja kesän viimeinenkin festari on käyty. Kuopiorockin tunnelmaa on ehkä vaikea luonnehtia festivaalinomaiseksi, mutta kaipa sekin ihan oikea festivaali on. Nykyäänhän, yleisesti ottaen, festivaaleja ja kaikkia muitakin kesätapahtumia on miljoonittain ja jokaiseen pitäisi muka riittää asiakkaita. Itse näkisin mielellään vähän vähemmän ja enemmän laadukkaita tapahtumia. Kuopion parasta antia, ikuisen roudan lisäksi, oli tällä kertaa Anatheman ja Mustachin vedot. Molemmat soittivat takuuvarmat laatukeikat. Anatheman settilista ei tosin sisältänyt yhtään ennenkuulematonta tai muutoin yllättävää valintaa. Setti toimi kuitenkin varsin hyvin, niukasta yleisöstä sekä kesäillan valoisuudesta huolimatta. Kaiken auringonpaisteen keskellä taivas onnistui kuin onnistuikin ruiskauttamaan melkoisen vesisateen juuri ennen Anatheman keikan alkua. Mustachista voin sanoa, että on muuten saatanan kova livebändi.

Sain tänään erittäin kovan luokan idean. Päätin perustaa retkikunnan jonka on tarkoitus kiivetä Vuori Everestille vuonna 2011. Aloitin retkikunnan värväämisen välittömästi. Tämän vaativuusluokan retken suunnittelu on vaativaa ja tarkkuutta vaativaa puuhaa. Jouduin harkitsemaan erittäin tarkkaan ketä kaikkia voin pyytää mukaan tälle uskomattomalle seikkailulle. Olen täysin tietoinen siitä, että jokaista neljää huipulle päässyttä kiipeilijää kohti vuorella edesmenee yksi yrittäjä. Periaatteenahan on aina ollut se, että muiden retkikuntien jäseniä ei yritetä pelastaa, koska se johtaa väistämättä lisäuhrien syntymiseen. Mielenkiinnolla seuraan miten Laskuvarjojääkärikillan retkikunnan valmistelut ja itse suoritus etenevät.

http://www.everest.fi/Default.aspx

Kiipeämisen suhteen ei voi koskaan olla varma pääseekö tavoitteeseensa. Huipulle pääsyn voi estää niin moni tekijä, että niitä kaikkia ei välttämättä pysty huomioimaan. On vain minimoitava niiden vaikutus suoritukseen. Tällä tavalla on ainakin luonut itselleen niin hyvät mahdollisuudet onnistua kuin käytännössä mahdollista on. Vuoren arvaaattomuus ja sään vaikutukset ovat sellaisia joille ei välttämättä mahda mitään. Moni on ollut lähellä ja kääntynyt takaisin päästäkseen kertomaan siitä jollekin. Yhtä moni on jatkanut eteenpäin ja jäänyt sille matkalle. Ehkä huipulle on päästy, mutta takaisin ei enää koskaan.

http://classic.mountainzone.com/climbing/fischer/letters.html

Jon Krakauerin kirja "Into Thin Air" on herättänyt runsaasti keskustelua jopa retkikunnan jäsenten kesken siitä mitä vuorella todella tapahtui tuona traagisena päivänä. Päivänä (9.5.1996) jolloin täydelliset olosuhteet muuttuivat hetkessä katastrofaalisiksi ja Everest vaati tuona päivänä yhteensä kahdeksan kiipeilijän hengen. Loput kiipeilijätkin kävivät miltei vuorokauden mittaisen taistelun luonnon järjestämää vastustajaa, sekä tietenkin itse Everestiä, vastaan. Kyseinen tragedia on edelleen pahin Everestillä koskaan tapahtunut yksittäinen katastrofi. Yllä olevassa linkissä käydään keskustelua Krakauerin kirjassaan esittämien tapahtumien kulusta. Raastava uupumus, kylmyys ja hapenpuute ovat olleet omiaan heikentämään tapahtumien yksityiskohtaista tallentamista; niiden hetkien tallentamisesta jolloin oman hengen säilyttäminen on ollut epävarmaa ja ysätävät ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi Everestin poveen.

Haasteen valtavuuden vuoksi päätin nimittää itseni retkikunnan johtajaksi ja ylimmäksi auktoriteetiksi. Kiipeilykokemukseni on vähäinen ja lisäksi omistan kohtuullisen kovan korkeanpaikankammon, jota ensi talvena lähdetään voittamaan jääkiipeilyn merkeissä. Näiden opintojen jälkeen tarkoituksena on matkustaa Afrikkaan ja kiipetä (tai ennemminkin kavuta) Kilimanjarolle. Tansaniassa sijaitseva Afrikan korkein vuori lienee oivallinen tutustumisympäristö ja tarjoaa korkeimman huipun aina 5895 metrin korkeudella. Näin olleen korkeisiin olosuhteisiin ja mahdolliseen vuoristotautiherkkyyteen pääsee tutustumaan tällä matkalla. Kustannuksiltaankin Kilimanjaro on edullinen.


Retkikuntaamme on tähän mennessä valittu seuraavat henkilöt: Minä - retkikunnan johtaja, Animal - teknisen kiipeilyn erittäin kova asiantuntija, Raju - base camp manager, JJ - lääkäri, Sausku - valokuvaaja sekä Kärmes - varuste-ekspertti. Tällä kokoonpanolla lähdemme valmistelemaan matkaa ja toivomme saavamme vielä muutaman kovan asiantuntijan mukaan matkaan. Tärkeintä on säilyttää ryhmän kemia ja henkilösuhteet jo valintavaiheessa sellaisina, että voin olla varma ryhmähengen säilymisestä matkan ja sen valmistelujen aikana. Sponsoreita on tarkoitus alkaa hankkimaan seuraavan kahden vuoden aikana ja samalla pyrimme selvittämään omatoimisesti alueen keskimääräisiä sääolosuhteita eri korkeusvyöhykkeillä. Kuntopuolta alamme treenaamaan välittömästi erittäin kovilla treenijaksoilla joilla on ennen kaikkea tarkoitus päästä eroon ylimääräisestä, ja runsaasti happea kuluttavasta lihaksesta. Painehengitysharjoituksia teemme luonnollisesti kaiken aikaan. Myös kaikkien päihteiden, mukaanlukien tupakkatuotteet, käyttö on erittäin ankarasti kielletty. Jokaista tupakoitua savuketta kohti amputoidaan yksi varvas ryhmämme lääkärin toimesta.

Kyseinen idea saattaa äkkiseltään kuulostaa mahdottomalta ja jopa utopistiselta, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että päättäväisyydellä ja periksiantamattomuudella on mahdollista saavuttaa uskomattomiakin asioita. Emme kuitenkaan tule nuoremmiksi, mutta vahvemmiksi ja viisaammiksi voimme varmasti tulla; jos sitä vaan itse ymmärrämme tavoitella. Jokaista hukattua hetkeä kohden on keksittävä kaksi uuttaa ja ponnisteltava niiden käyttämiseksi. Elämänvirran kulkua ei voi pysäyttää, mutta sen voi helposti saada takkuamaan miettimällä liikaa kaikkia hukattuja mahdollisuuksia ja unohtamalla ne hyvät asiat joita elämä kuitenkin on ollut ja tulee olemaan tulvillaan. Ne pitää vaan sopeuttaa omaan tilanteeseen ja ottaa vastaan ne mitkä matkan varrelle tulevat.


Kohti Everestiä.

http://www.mounteverest.net/

Musiikillinen tyhjiö

Kesä on samaan aikaan saapumatta ja kohta ohi. Lomaa on kulunut reilu puolet ja vettä on satanut ihan vaan reilusti. Onneksi seassa on kuitenkin ollut muutamia mahtavia aurinkoisia päiviä. Monet näistä päivistä ovat osuneet vielä viikonlopuille, ja kun samoille viikonlopuille on osunut festivaaleja eri puolilla Suomea, on yhtälö ollut lähes täydellinen. Vai onko sittenkään?

Aloitettuani kesän viettämisen viikon mittaisella San Diegon matkalla kesäkuun alussa, olen jatkanut tiivistä festivaalien ja erilaisten musiikillista antia sisältäneiden tapahtumien kiertoa koko tähän astisen kesän. Ensimmäisenä kohteena oli Hartwall -areenalla vierailleen Kylie Minoguen konsertti. Saavuin sinne suoraan, vanhoilla silmillä ja vielä vanhemmalla ruumiilla suoraan Amerikasta. Silmät sirrittäen seurasimme tuon viehkeän neidon esiintymistä ja lähdimme ystäväni kanssa, aavistuksen verran hämillämme, valvomaan seuraavan yön. Tai, ehkä minä olin se joka aikaeron uuvuttamana valvoin miltei koko yön. Huonosti levänneenä matkasin aamujunalla Pasilasta kohti Seinämäkeä ja Provinssirockia. Pitkään odottamani Foo Fighters olisi saapuva Törnävänsaareen sunnuntain viimeiseksi esiintyjäksi. Viikonloppu kului kui siivillä lentäen ja matkaan mahtui kaikkea mahdollista torveilua. Suurin osa johtui kuitenkin aavistuksen verran huonosta käytöksestäni. Foo Fighters veti loistavan keikan ja ekstaasin määrä oli suunnaton. Onneksi muut torveilut eivät aiheuttaneet henkisiä pahempia kolhuja.

Pienen=muutaman viikon huilin jälkeen oli tullut aika matkata kohti Turkua ja Ruisrockia. Rockia joka ei oikein ole kuulunut omiin suosikkeihini viimeaikoina. Enimmäkseen siksi, että alueelle änkee liian pientä tietä pitkin liian paljon ihmisiä samaan aikaan. Alueen paras tunnelma on lisäksi kadonnut kokonaisalueen laajennuksen myötä. Mieltä lämmitti kuitenkin Opeth, Porcupine Tree, At The Gates (kaukaa), Ministry, Primal Scream ja Flogging Molly. Viikonlopun anti oli siis kohdallaan ja mieli oli jälleen virkistynyt uusien keikkakokemusten myötä. Suuntasimme Ahvenanmaalle vajaaksi viikoksi. Sain ladattua akkuja vähän, mutta pian edessä olikin jo seuraava koitos Ilosaarirock.

Suomen parhaan festivaalin kasvaminen on onneksi pysäytetty ja samalla tapahtuman poikkeuksellinen, ja poikkitaiteellinen luonne, on onnistuttu kohtuullisesti säilyttämään. Ajoin ensin bussilla, sitten laivalla ja lopulta autolla kohti Joensuuta. Perille saavuin jälleen vanhoin silmin ja ennätysvanhalla ruumiilla. Viikonloppu oli loistava. Vietimme rentoa rokkijuhlaa vieläkin rennommassa ja mukavassa seurassa. Sateen sattuessa viihdyimme katon alla niin hyvin, että lauantai meinasi mennä kokonaan ohi. Onneksi pääsimme lopulta hilaamaan itsemme pelipaikoille. Ilosaaren ja samalla "suurien" festareiden huipennus oli tietenkin Mike Patton & Mondo Cane. Keikka oli jotain aivan uskomatonta ja sai kesän kaikki muut keikkakokemukset tuntumaan lähes tyhjänpäiväisiltä. Koin koko esityksen ajan suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken mahdollisen kanssa. Mike Patton, joka lienee maailman paras laulaja, on jotain niin uskomatonta, että ansaitsee tähän blogiin oman kirjoituksensa lähitulevaisuudessa. Ennen Pattonia olimme ehtineet chillailla reggaen säestyksellä koko aurinkoisen päivän, joten kaikki oli vain ja ainoastaan täydellistä. Paitsi tietenkin seuraava viikko.

Kävin välillä katsomassa ja kuuntelemassa myös Iron Maidenin, mutta kuten jo aikaisemmin todettu, se ei ollut minua varten. Olen kuitenkin varma, että bändin ankarat fanit nauttivat täysin rinnoin.

Perjantaina olen pakotettu menemään vielä Kuopion rokkijuhlille tarkastamaan Anatheman sekä Mustachin. Etenkin jälkimmäiseltä odotan loistavaa livekeikkaa. Meininki on huhujen mukaan ollut kohdallaan ainakin Maarianhaminan Rockoffissa kuluneella viikolla. Anatheman puolestaan uskon soittavan uutta materiaalia, mutta olen jo valmiiksi pahoillani kuopiolaisesta yleisöstä sekä festivaaleille sijoittuvasta keikasta. Tämä bändi, jos joku, sopii täydellisesti klubehin tai jopa intiimeihin konserttisaleihin. Toivottavasti tunnelma olosuhteista huolimatta onnistutaan saavuttamaan. Olen jo valmiiksi ähkyssä perusmeininkeihin. Anathema kuuluu tietenkin omiin ykkössuosikkeihini, mutta olen tällä kertaa vähän epäileväinen.

Miten tämä kaikki sitten liittyy musiikilliseen tyhjiöön? Kesän anti on ollut niin uuvuttava, että yhdessä alkuvuoden aktiivisen keikkojen seuraamisen kanssa, olen kyllästänyt itseni musiikilli sen eri muodoissa. Vaikka levyhyllyssä on ihan saatanasti levyjä, tuntuu silti siltä, ettei oikein mikään jaksa kiinnostaa. Olenkin kuunnellut kaikkea lähes ennen kuulematonta ja antanut musiikin olla enimmäkseen taustalla. Varsinaista hiljaisuutta en ole vielä kokeillut. Ehkä sen aika olisi nyt, koska tyhjiössä kuuluu olla hiljaista. Tyhjiöstä tuskin pääsee pois millään muulla kuin hiljaisuuden tavalla. Syksyllä on kuitenkin tulossa paljon uusia hyviä julkaisuja. Niitä pitää jaksaa kuunnella ja arvottaa, joten taidan tällä kertaa sulkea soittimet ja mennä kuuntelemaan hiljaisuutta.

Pieni koira

Olen pitänyt koirista koko elämäni ajan. Koiraksi olen käsittänyt sellaisen nelijalkaisen olennon, joka kiintyy ihmiseen, näyttää siltä että ymmärtäisi ja joka on sen kokoinen ettei se mene telmiessä rikki. Kaikki koirat eivät kuitenkaan ole niin suuria, että niiden kanssa voisi vapautuneesti telmiä ilman pelkoa särkymisestä. Olen aikaisemassa elämässäni sivuuttanut nämä koirat luokittelemalla ne kissoiksi. Irlannin sentterit, Weimarin seisojat ja dobermannit ovat olleet omassa maailmankuvassani täydellisiä koiria. Ne ovat fyysisiä, niiden kanssa tulee hiki ja ne haastavat omistajansa päivittäin. Tässä vaiheessa on todettava, etten ole koskaan omistanut koiraa, tai mitään muutakaan jatkuvaa huolenpitoa vaativaa. Ihmisiä ei lasketa tähän kategoriaan, koska heitä ei voi omistaa. Ihmisetkin tietenkin vaativat huolenpitoa ja heitä on erilaisia. Olen lajitellut ihmisiä liikaakin omien ajatusteni mukaan, mutta huomaan olleeni siinä asiassa totaalisen väärässä. Olen ollut liian pieni kuunnellakseni ja olen ollut liian pieni kiinnostuakseni. Olen luullut olevani suuri, mutta olenkin ollut pieni. Olen ollut väärässä.


Viivi on pieni koira. Se on niin pieni, että se mahtuu taskuun ja sillä voi heitää keihästä 50 metriä. Se on niin pieni, että se syö ainoastaan kuusi pientä mitallista pahanhajuista ruokaa päivässä. Sekin voi olla vähän liikaa; ainakin jos liikuntaa ei ole riittävästi tarjolla. Se on myöskin niin pieni, että sen pää ei ylety edes polveen saakka kun se nousee esittämään kerjäläisoopperaa ruokapöydän jalkaa vasten. Viivi on niin pieni, että pitää varoa istumasta sen päälle, ettei se menisi pahasti rikki. Niin pieni, ettei se saisi hypätä sohvalta alas, etteivät sen pienet jalat menisi poikki tai murtuisi. Pieni Viivi on myös silloin kun se haluaa tulla ihmisen lämmön luo sänkyyn, sen on silloin niin pieni, että pitää nukkua varovasti ettei kääntyisi sen päälle ja musertaisi sitä rikki. Kävelyllä Viivi on niin pieni, että kun se ei enää tahdo edetä, niin se meinaa uida ulos valjaistaan. Viivi on pieni silloin kun sen laumasta erkaantuu joku, että se haluaa mennä takaisin sinne missä ero tapahtui ja etsiä kadonneen. Silloin sen voi ottaa syliin tai laittaa taskuun, koska niin pieni Viivi on. Kun Viivi tapaa uusia ihmisiä se on niin pieni, että se on vilpittömästi kiinnostunut heistä. Pieni Viivi on kun se menee ulos, se on pieni koska se on kiinnostunut kaikista pienistäkin asioista. Se on jopa niin pieni, että se on vastustamattoman söpö. Kun sen pieni pää kurkistelee takin rintataskusta kaikki ohikulkijat muuttuvat idiooteiksi ja alkavat puhua idioottien kielillä. Niin pieni Viivi ei kuitenkaan ole, että se ymmärtäisi idioottien kieltä. Viivi on itseasiassa niin suuri, että se ymmärtää jos sinä olet surullinen ja haluat kertoa siitä sille. Se on myös niin suuri, että se tuo hämäkin ja pudottaa sen jalallesi, koska ajattelee sinunkin ilahtuvan leikistä. Se on myös niin suuri, että se jakaa ilosi, välillä jopa tietämättään. Se on juuri sen kokoinen, että se ymmärtää kaiken ja sillä on vastaus kaikkeen.


Sen kokoinen minäkin haluaisin olla.

**SPOILEREITA** (Affliction - Banned, DREAM 5 ja UFN 14)

Tämä kirjoitus tulee sisältämään spoilereita, jotka pilaavat jännitykseni jos et, syystä tai toisesta ole vielä nautiskellut Affliction - Banned, Dream 5 tai UFN 14 -tapahtumia, ja haluat säilyttää tietämättömän tunnelman siihen saakka kunnes visuaalinen ilotulistus näiden tapahtumien osalta saavuttaa silmäsi.

Vaikka spoilasin hätäisimmät edellisessä kirjoituksessa, niin ei silti tehdä samaa, ilman varoitusta uudelleen tässä kirjoituksessa, vaan varustetaan se asiaankuuluvalla varoituksella siitä, että paljastuksia tuloksiin liittyen on luvassa. Affliction on kohtuullisen uusi amerikkalainen organisaatio, joka jakaa tällä hetkellä hienosti nimettyä MMA -titteliä "WAMMA". Ideana tässä on se, että kyseistä titteliä voidaan puolustaa minkä tahansa organisaation tapahtumassa. Järjestäjien tehtäväksi jää ainoastaan otteluiden ajoittaminen ja sopinen. Kätevää, eikö totta? Arvaan, että jos tämä ajatus ottaa tuulta siipiensä alle, niin pian ilmestyy sceneen ainakin kymmenen samanlaista vyötä. Näin on käynyt nyrkkeilyssä ja tälläkin hetkellä jokainen organisaation vyöttää omat mestarinsa. Osa jopa kieltää ottelemasta missään muualla kuin omassa organisaatiossaan. UFC:n jyrättyä lähes kaikki aikaisemmat haastajansa, on nyttemmin mukaan ilmestynyt uusia ja varsin varteenotettavia yrittäjiä. Tämä on kiintoisaa, sillä UFC:n käyttämät united MMA -säännöt eivät ole läheskään kaikkien mielestä kovin hyvät. Lisäksi ottelut arvostellaan samalla tyylillä kuin nyrkkeilyssä ja tämä ei kerta kaikkiaan sovi vapaaotteluun.

Affliction onnistui pykäämään varsin mielenkiintoisen kortin ja sen kirkkaimpana kruununa loisti tietenkin Fedorin paluu kehään. Kuten kaikki tiedämme Sylvia sai 36 sekunnissa tuta mistä Fedor on tehty ja Dana joutuu miettimään mihin väliin rankkauksessaan Fedorin nyt laittaa. Vielä hetki sitten Fedor ei mahtunut edes Danan TOP 5:n.. Hätääntyneenä Afflictionin toimista Dana pykäsi samaan aikaan UFN 14 -tapahtuman jossa Andersson Silva otteli LHW:ssä. Tapahtuma lähettettiin lisäksi ilmaiseksi samaan aikaan Afflictionin kanssa. Hauskaa. Kokonaisuutena Affliction veti pidemmän korren, mutta aika näyttää onko siitä UFC:n haastajaksi. Ainakin Trumpin herra on laittanut rahaa likoamaan Afflictionin puolesta, joten eiköhän reservissä löydy. Vielä muutama mielenkiintoinen faighteri tähän soppaan niin hyvä tulee.

Japaniassa tulille laitettu DREAM on nopeasti ponnistanut tämän hetken tärkeimmäksi MMA -organisaatioksi. PRIDE:n kuoltua lopulta UFC:n syövereihin, onnistui DREAM nopeasti täyttämään ammottavan aukon jonka MMA:n kuningasorganisaatio kentälle jätti. Ensimmäinen LW GP saatiin päätökseen tänään ja siinähän meni sitten käymään niin, että Norjan oma poika Joachim "Hellboy" Hansen nappasi vyön itselleen. Jokke pääsi ottelemaan reservimatsiin hävittyään aikaisemmin Alvarezille. Reservimatsissa Hansen nappasi nopean käsilukon intilaisesta mustasta mambasta ja kun sattuimoisin Alvarez joutui liian koville Kawan kanssa, tosin voittoisasti, ettei kyennyt enää ottelemaan finaalissa, oli Jokelle paikka valmiina. Finaalissa Hellboy sai vastaansa Japanin oman kultapojan Aokin, jonka mattotaidot ovat hämmästyttäneet MMA -maailmaa. Jokke on jo kertaalleen hävinnyt miehelle, mutta nyt oli toinen ääni kellossa. Aokin gogplata -yritykset eivät tällä kertaa auttaneet vaan Hansen löi komean TKO -voiton japanilaisesta ensimmäisessä erässä. Lopetus tuli vielä miltei tyylipuhtaalla, karatestakin tutulla lyönnillä...


Se mikä tässä oli hienoa on se, että vihdoinkin Jokke sai ansaitsemansa mestaruuden (Shooton jälkeen) ja saa varmasti entisestään lisää näkyvyyttä. Aggressiivisena ja näyttävänä ottelijana Hansen on aina ollut yleisön suosikki jopa Japanissa ja tämän voiton myötä MMA -työt varmasti muuttuvat kokopäiväisiksi. Voisi tietysti luulla, että näin on ollut jo aikaisemmin, mutta niin vaan norjalainen rakennusmies on näyttänyt kaikille ammattilaisille miten homma hoidetaan. Olen itse ollut onnellisessa asemassa siinä mielessä, että olen saanut tutustua tähän sympaattiseen norjalaiseen jo aikaisemmin. Pääsin valmistautumaan ensimmäiseen Shooto -matsiinikin Joken toimiessa sparraajana. Voitte kenties arvata miten näissä sparreissa mahtoi käydä. Ei auttanut hyvä yläote, ei auttanut hyvä alaote, ei auttanut altavastaajan asema. Ei auttanut mikään, en vaan osannut...

Helvetillisperkeleelliset onnittelut Jokelle!



Hauska huomata kuinka tyhmästi sitä ilmeisesti on aikanaan treenannut koska tässä vaiheessa elämää tuntuu, ettei paikat enää kestä jos haluaisi treenata vähänkin kovempaa. Ehkä lopultakin on aika ottaa aktiiviset palauttavat harjoitteet käyttöön ja antaa itselleen anteeksi se, että ei enää voi rääkätä itseään fyysisesti samalla intensiteetillä kun pää haluaisi. Odotan kuitenkin innolla tulevia haasteita ja uskon vielä vääntäväni ainakin BJJ -puku päällä Hangon legendaarisissa Summer Fighteissa.

Fedor

Vapaaottelu on kehittynyt jo vuosikymmeniä kohti omaa ja entistä vahvempaa lajistatusta. Aikojen alussa ihmisillä=eläimillä syntyi tarve koetella voimiaan. Kuolemaan asti. Sivistyksen jalkautuessa pyöränkin keksijän päähän nuo tarpeet ovat muokkantuneet inhimillisempiin suuntiin. Matkan varrella on kamppailtu elääkseen, sodittu suunnilleen samoilla perusteella ja myöhempinä aikoina kamppailtu ihan huvikseen. Myös tänään ihmiset haluat mitellä voimiaan. Mittelyitä tehdään pääasiassa kahdella tavalla.

Ensimmäisenä vaihtoehtona neuvottomalla, kyvyttömällä ja pelkäävällä on turvautua väkivaltaan. Valitaan sopivan heikko kohde, nujerretaan kohde ja nautitaan euforisesta voitontunteesta. Kaikki tämä pelkkää harhaa. Raukkamaisuutta ja säälittävyyttä kokonaisuudessaan ja vieläpä sen näkyvimmässä muodossa.

Haastavammassa vaihtoehdossa käytetään kamppailu-urheilun keinoja näiden tarpeiden tyydyttämiseen sekä paremmuuden mittaamiseen. Ihminen ihmistä vastaan, vailla vahingoittamistarkoitusta sekä omaa pienuuttaan tuntien. Moni asia fyysisellä saralla itsensä kokeeseen asettamisen suhteen ei vaadi yhtä paljon henkistä kanttia. Ei edes marathon tai triathlon. Tai tarkkuusammunta. Haavoittuvana ja yksin, tai yhdessä pelon kanssa. Ihminen astuu köysien välistä kehään, jonka toisessa nurkassa näkee lajitoverinsa, ja valmistautuu kontrolloimaan vastustajaansa paremmin kuin tämä häntä.

Mihin tämä kokonainen evoluution kaari on sittemmin edennyt? Miltä näyttää hyvä kamppailija joka pärjää inhimillisyyden nimissä hyväksyttävillä säännöillä käydyssä taistelussa? Vuosien mittaista kehitystä seuranneet voisivat kuvitella tämän ihmisen näyttävän pelottavalta. Hän näyttää mahdollisimman lihaksikkaalta ja vähärasvaiselta. Kenties hän on koristellut itsensä julmilla kuvilla, joiden ensimmäisenä tarkoituksena on lisätä kamppailussa tarvittavaa kovuutta sekä taitotasoa ja vasta toiseksi tärkeimpänä tarkoituksena pelottaa vastustajaa entisestään. Tämä taistelija omaa vihaisen ilmeen ja murahtelee jännittyneenä kaikille ja on enemmän tai vähemmän hermostunut, koska on niin täynnä aggressiivisia tunteita, ettei osaa niitä edes ennen ottelua piilottaa. Täydellinen kamppailija pyrkii vielä lopuksi näyttämään ilmeillään, että häntä kannattaa pelätä, eikä hänen kanssaan olisi kannattanut astua samaan kehään alkuunkaan.

Yllä on siis ilmeisesti kuvattu Fedor Emelianenko. Mies joka on dominoinut vapaaottelun raskasta sarjaa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Mies joka treenaa hakkaamalla lekalla valaan kokoisia renkaita. Fedor päihitti tänään Tim Sylvian, entisen UFC:n raskaan sarjan mestarin, 36 sekunnissa. Fedor oli pienempi lähes kaikilla tavoilla mitattuna. Lyhyempi, kevyempi ja pienemmän ulottuvuuden omaava. Fedorin mieli on kuitenkin tehnyt hänestä voittamattoman. Tai ehkä sen on sittenkin nallekarhumainen ilme, joka ei ennen, aikana tai jälkeen ottelun värähdä mihinkään suuntaan. Tai no, ehkä käden noustessa ylös pilkahtaa pieni hymynkare....

Tältä näyttää maailman paras vapaaottelija:


Saitko stereotypiasi?

Spinal Tap

Kuten ehkä kaikki tietävätkin, Spinal Tap on vaikuttanut tajuntoihimme niiden eri tasoilla jo vuodesta 1964. Yhtyeen vaiheet ovat käänneltynä ihmissilmän kurkisteltaviksi vuonna 1984 ilmestyneessä puolikuvitteellisessa dokumentissa "This Is Spinal Tap". Aktiivisen yhtyeen menneisyys on siis enimmäkseen fiktionkatkuista, mutta ei kuitenkaan täysin kuvitteellista.

Iron Maiden soitti eilen Helsingissä, ja vielä stadionilla, jossa oli 42 000 innokasta "raskaan" musiikin ystävää yhteenkokoontuneena. Minä oli yksi heistä. En ole koskaan ollut mikään yhtyeen suuri fani, mutta koska monet ystävänikin ovat pitäneet yhtyettä instituutionaalisessa asemassa, ja uran varrella on positiivista palautetta tullut negatiivista enemmän, päätin lähteä tarkastamaan kovaksi elävänäesiintyjäksi uskomani bändin suorituksen. Jokainenhan meistä on kuunnellut Iron Maidenia ainakin vähän lapsena ja jotkut vielä ihan varttuneessa iässäkin.

Odotukset korkealla kokoonnuimme seurueemme, miehisen tottakai, helsinkiläisen ravitsemusliikkeen terassille ruokailemaan ja juomaan. Samalla luonnollisesti muistelimme menneitä, parempia aikoja, ja vaihdoimme kuulumisia. Omaa olemistani leimasi keskivakavasti loukkaantunut polveni, joka pakotti käyttämään keppejä kävelyn tueksi, sekä osittain tästä johtuva, ainoastaan veteen perustuva juomapolitiikka.

Ennen kuin oli myöhäistä pääsimme stadionille, jossa, yhtyeen toiveesta, anniskelupolitiikka oli seuruuemme muiden jäsenten mielestä peräisin ainakin sellaisesta pimeydestä, jonka tontun perseessä uskotaan vallitsevan. Paitamyynti sen sijaan oli järjestetty asiaankuuluvalla tavalla ja jopa keikan aikana oli mahdollista hankkia erilaisilla Edin naamoilla varustettuja metallivaatteita, joissa on maanantaina hyvä mennä töihin. Moni oli pukeutunut jo valmiiksi näihin paitoihin. Kokemus paistoi kuluneesta bändipaidasta kuin aurinko stadionilla.

Lämmittelybändien saatua oman osuutensa päätökseen, alkoi stadionilla kova liikehdintä; kaikki halusivat parhaille paikoille. Meidän suurin ongelmamme oli saada toistemme paikat selville. Pitkien minuuttien vierittyä odotus oli palkittava. Kovista kovin Iron Maiden aloitti illan teurastuksen ja millaista se tuli olemaankaan...

Odotin näkeväni rutinoituneen, ammattitaitoisen, ehkä jopa karismaattisen ja mukaansatempaavan yhtyeen esityksen. Lähes ensimmäisestä hetkestä alkaen oli selvää, ettei mitään tällaista ole luvassa. Syystä tai toisesta yhtyeen suurimmatkin mukaansatempaukset jättivät mielen tyhjäksi. Mitä helvettiä, tässäkö tämä nyt oli? Ja kyllä, siinä se oli. Katsoin epäuskoisena ympärilleni, jossa ihmiset olivat aivan pähkinöinä. Tiedän stadionin äänentoiston olevan enemmän kuin ongelmallinen, mutta en uskonut edes sen aiheuttavan suuria ongelmia. Puuroutunut soundi ei kuitenkaan ollut kuin marginaalinen syy keikan mukaansatempaamattomuuteen. Suurimpana oli ehkä yhtyeen karisman ja intensiteetin puuttuminen. Soitto koostui perinteisistä tilutuksista sekä sadoista "Scream for me Helsinki" -huudoista. Lopulta en enää jaksanut vaan lähdin kinkkaamaan kohti uloskäyntiä ja sitä kautta kohti kotia.

Mitä sitten vaaditaan hyvältä keikalta? Olen käynyt katsomassa lukuisia artisteja ja yhtyeitä. Kaikki niistä eivät ole etukäteen olleet suosikkejani, eivätkä monet esityksensä jälkeenkään, mutta poikkeuksiakin löytyy. Hyvä keikka ei riipu siitä pitääkö kuuntelija yhtyeen musiikista vai ei. Hyvä keikka perustuu näkemykseni ja kokemukseni seuraaviin asioihin ja kokonaisuuksiin:

1. Hyvä musiikki
1. Tunnelma ja intensiteetti
3. Karisma ja haltuunotto
4. Esillepano
5. Soittajien tekninen taituruus ja kompleksit kappalerakenteet

Yksikään näistä ei yksin takaa hyvää keikkaa, mutta kaikki osa-alueet voivat paikata toisiaan. En pidä Hanoi Rocksia mitenkään teknisesti taitavana tai erityisen hyviä kappaleita omaavana yhtyeen, mutta live-esiintymisensä on jotain uskomatonta. Fantomasin tuotanto ei läheskään aina ole edes musiikkia, mutta jälleen kaikki muut osa-alueet ovat määrittelemättömän kovalla tasolla. Foo Fighters omaa kaikista osa-alueista kokonaissummaltaan parhaan numeron ja on myös sen mukainen live-esiintyjä. Mike Pattonin viimeisin projekti Mondo Cane puolestaan vie ammattitaidolla ja intensiteetillään ja tunnelmallaan voiton kaikista edellämainituista. Joten jos et ole musiikin suhteen kapea-alainen, niin suosittelen, että otat ensimmäisestä mahdollisuudesta vaarin tai mummon ja viet itsesi ja kumppanisi seuraamaan em. esitystä. Ette tule pettymään.

Miksi tämä kaikki? Koska nyt ymmärrän vielä vähemmän eräiden orkestereiden vetovoimaa. Ehkä en vaan osaa kovin hyvin. Aion silti jatkaa tutkimusmatkailua musiikin parissa. Kaikista puritaaneista välittämättä; laittaen ainoastaan välillä omat fanboy -lasit silmille.

Rampage

Odotan toista päivää sateiden poistumista. Olen istunut jo liian pitkään tuijottaen ulos ja vaihdellen sivuja joita netistä voi löytää. Polvea särkee. Polvi on turvonnut. Jouduin turvautumaan jäihin ja voimalääkkeisiin. Kamppailutilanteessa pääsi käymään niinkin, että polvi vääntyi heelhookin omaiseen asentoon ja sanoi raksraksraks. Tässä yhteydessä polveni tuskin käytti tuota ääntelyä lapsenomaisena hellittelysanana, jota puolestaan toisiinsa ihastuneet ja/tai toisiaan palvovat ihmiset käyttävät. Ortopedi katsoi ja sanoi, että myöhemmin isompia toimenpiteitä. Nyt mietin pitääkö siirtää pyörän jalkatappia toiselta puolelta puoli metriä eteenpäin; jos sade siis suostuu menemään pois.

Rampage ajoi huonosti ja joutui pidätetyksi. Kyllä niin isolla autolla pitääkin osua toisiin autoihin ja vähän paeta poliisia. Etenkin kun ympäri autoa on omia kuvia ja nimi lukee kyljissä riittävän isolla. Dana meni pelastamaan entisen mestarin ja laittaa miehen varmasti koville/tiukuille/lujille. Sen jälkeen taputetaan päähän ja kaikki hyvin.

Taustamusiikkina on soinut Patton. Olen nautiskellut Mikeä lähes kaikissa olomuodoissa paitsi aikuisten ääntelyteemoina. Kuuntelen lisää huomenna kun herään. Mondo Canen jälleennäkemistä odotellen. Voisin mielellään viedä Murmelin tapaamaan Mikeä ja kuuntelemaan Mondo Canen konsertin. Onnistun siinä jos jumalainen tuuri auttaa. En rukoile.