Musiikillinen tyhjiö

Kesä on samaan aikaan saapumatta ja kohta ohi. Lomaa on kulunut reilu puolet ja vettä on satanut ihan vaan reilusti. Onneksi seassa on kuitenkin ollut muutamia mahtavia aurinkoisia päiviä. Monet näistä päivistä ovat osuneet vielä viikonlopuille, ja kun samoille viikonlopuille on osunut festivaaleja eri puolilla Suomea, on yhtälö ollut lähes täydellinen. Vai onko sittenkään?

Aloitettuani kesän viettämisen viikon mittaisella San Diegon matkalla kesäkuun alussa, olen jatkanut tiivistä festivaalien ja erilaisten musiikillista antia sisältäneiden tapahtumien kiertoa koko tähän astisen kesän. Ensimmäisenä kohteena oli Hartwall -areenalla vierailleen Kylie Minoguen konsertti. Saavuin sinne suoraan, vanhoilla silmillä ja vielä vanhemmalla ruumiilla suoraan Amerikasta. Silmät sirrittäen seurasimme tuon viehkeän neidon esiintymistä ja lähdimme ystäväni kanssa, aavistuksen verran hämillämme, valvomaan seuraavan yön. Tai, ehkä minä olin se joka aikaeron uuvuttamana valvoin miltei koko yön. Huonosti levänneenä matkasin aamujunalla Pasilasta kohti Seinämäkeä ja Provinssirockia. Pitkään odottamani Foo Fighters olisi saapuva Törnävänsaareen sunnuntain viimeiseksi esiintyjäksi. Viikonloppu kului kui siivillä lentäen ja matkaan mahtui kaikkea mahdollista torveilua. Suurin osa johtui kuitenkin aavistuksen verran huonosta käytöksestäni. Foo Fighters veti loistavan keikan ja ekstaasin määrä oli suunnaton. Onneksi muut torveilut eivät aiheuttaneet henkisiä pahempia kolhuja.

Pienen=muutaman viikon huilin jälkeen oli tullut aika matkata kohti Turkua ja Ruisrockia. Rockia joka ei oikein ole kuulunut omiin suosikkeihini viimeaikoina. Enimmäkseen siksi, että alueelle änkee liian pientä tietä pitkin liian paljon ihmisiä samaan aikaan. Alueen paras tunnelma on lisäksi kadonnut kokonaisalueen laajennuksen myötä. Mieltä lämmitti kuitenkin Opeth, Porcupine Tree, At The Gates (kaukaa), Ministry, Primal Scream ja Flogging Molly. Viikonlopun anti oli siis kohdallaan ja mieli oli jälleen virkistynyt uusien keikkakokemusten myötä. Suuntasimme Ahvenanmaalle vajaaksi viikoksi. Sain ladattua akkuja vähän, mutta pian edessä olikin jo seuraava koitos Ilosaarirock.

Suomen parhaan festivaalin kasvaminen on onneksi pysäytetty ja samalla tapahtuman poikkeuksellinen, ja poikkitaiteellinen luonne, on onnistuttu kohtuullisesti säilyttämään. Ajoin ensin bussilla, sitten laivalla ja lopulta autolla kohti Joensuuta. Perille saavuin jälleen vanhoin silmin ja ennätysvanhalla ruumiilla. Viikonloppu oli loistava. Vietimme rentoa rokkijuhlaa vieläkin rennommassa ja mukavassa seurassa. Sateen sattuessa viihdyimme katon alla niin hyvin, että lauantai meinasi mennä kokonaan ohi. Onneksi pääsimme lopulta hilaamaan itsemme pelipaikoille. Ilosaaren ja samalla "suurien" festareiden huipennus oli tietenkin Mike Patton & Mondo Cane. Keikka oli jotain aivan uskomatonta ja sai kesän kaikki muut keikkakokemukset tuntumaan lähes tyhjänpäiväisiltä. Koin koko esityksen ajan suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken mahdollisen kanssa. Mike Patton, joka lienee maailman paras laulaja, on jotain niin uskomatonta, että ansaitsee tähän blogiin oman kirjoituksensa lähitulevaisuudessa. Ennen Pattonia olimme ehtineet chillailla reggaen säestyksellä koko aurinkoisen päivän, joten kaikki oli vain ja ainoastaan täydellistä. Paitsi tietenkin seuraava viikko.

Kävin välillä katsomassa ja kuuntelemassa myös Iron Maidenin, mutta kuten jo aikaisemmin todettu, se ei ollut minua varten. Olen kuitenkin varma, että bändin ankarat fanit nauttivat täysin rinnoin.

Perjantaina olen pakotettu menemään vielä Kuopion rokkijuhlille tarkastamaan Anatheman sekä Mustachin. Etenkin jälkimmäiseltä odotan loistavaa livekeikkaa. Meininki on huhujen mukaan ollut kohdallaan ainakin Maarianhaminan Rockoffissa kuluneella viikolla. Anatheman puolestaan uskon soittavan uutta materiaalia, mutta olen jo valmiiksi pahoillani kuopiolaisesta yleisöstä sekä festivaaleille sijoittuvasta keikasta. Tämä bändi, jos joku, sopii täydellisesti klubehin tai jopa intiimeihin konserttisaleihin. Toivottavasti tunnelma olosuhteista huolimatta onnistutaan saavuttamaan. Olen jo valmiiksi ähkyssä perusmeininkeihin. Anathema kuuluu tietenkin omiin ykkössuosikkeihini, mutta olen tällä kertaa vähän epäileväinen.

Miten tämä kaikki sitten liittyy musiikilliseen tyhjiöön? Kesän anti on ollut niin uuvuttava, että yhdessä alkuvuoden aktiivisen keikkojen seuraamisen kanssa, olen kyllästänyt itseni musiikilli sen eri muodoissa. Vaikka levyhyllyssä on ihan saatanasti levyjä, tuntuu silti siltä, ettei oikein mikään jaksa kiinnostaa. Olenkin kuunnellut kaikkea lähes ennen kuulematonta ja antanut musiikin olla enimmäkseen taustalla. Varsinaista hiljaisuutta en ole vielä kokeillut. Ehkä sen aika olisi nyt, koska tyhjiössä kuuluu olla hiljaista. Tyhjiöstä tuskin pääsee pois millään muulla kuin hiljaisuuden tavalla. Syksyllä on kuitenkin tulossa paljon uusia hyviä julkaisuja. Niitä pitää jaksaa kuunnella ja arvottaa, joten taidan tällä kertaa sulkea soittimet ja mennä kuuntelemaan hiljaisuutta.