Vähän vajaan kymmenen vuoden mittaisen tauon jälkeen pääsin jälleen kerran todistamaan U2 -keikkaa. Aikaisemmat kokemukset ovat vuoden 1997 "Popmart" ja vuoden 2001 "Elevation" kiertueilta. Paljon on tapahtunut maailmassa sitten vuoden 2001 ja paljon on U2 musiikkiakin julkaissut tuon vuoden jälkeen. Oma historiani yhtyeen kanssa alkaa "The Joshua Tree" -albumin ajoilta. Tuolloin vielä varsin nuorena musiikinkuluttajan en täysin päässyt sisään yhtyeen musiikkiin, mutta muistan silti selvästi albumin aiheuttamat tunnetilat. Hyvin nopeaan tahtiin tutustuin myös bändin varhaisempaan tuotantoon ja samalla pääsin imeytymään U2 maailmaan aikaisempaa syvemmälle. Henkilökohtainen fanitukseni huipentui "Achtung Baby" -albumiin. Täydellisesti uuteen suuntaan yhtyettä luotsannut kokonaisuus jäänee U2 takakataloogin kirkkaimmaksi helmeksi. Viimeisimmät albumitkin hyllystä löytyvät, mutta kuuluvat enimmäkseen siihen kuuluisaan "ihan kiva" -kastiin.
20.8.2010 kävelimme kohti Olympiastadionia ja saatoimme jo etäältä havaita massiivisen lavarakennelman hulppeuden. Yli 50 metriin kohoava torni jättimäisen kouran päällä näkyi kauas. Ja koska vuosia edellisestä U2 -kokemuksesta oli takana varsin runsaasti, nousivat odotukset viimeistään stadionin edustalla taivaisiin. Tunne on kaikkiaan hyvin epämiellyttävä. Usein käy nimittäin niin, että näihin odotuksiin ei kukaan kykene vastaamaan. Tunnelma pääni sisällä kiristyi lisäksi äärimmilleen, koska omasta katsomolohkostamme ei paitaa saattanut ostaa kuin käteisellä. Osoitin mieltäni ja lopulta tuohonkin kirottuun myyntipisteeseen saatiin kortinlukija ja tuskani helpottui. Olosuhteiden puolesta kaikki oli täydellistä. D -katsomoon paistoi aurinko kuunnellessamme Razorlightin lämmittelyä. Yhtye oli elementissään lavalla ja sen musisointi oli erittäin energistä. Kappaleetkin toimivat huomattavasti paremmin kuin levyltä kuunneltuna. Edessä olevan megalomaanisen shöyn edellä kaikki Razorlightin ponnistelut vaikuttivat kuitenkin varsin mitättömiltä.Oletettuun alkamisajankohtaan 2045 mennessä kävi ilmeisen selväksi, että lavalla on jotain vialla ja konsertti ei missään nimessä pääsisi alkamaan "ajoissa". Tuskailimme katsomossa, sillä vielä tässä vaiheessa oletin, että yhtyeen soitolle asetettu takaraja on 2300. Reilun puolen tunnin odottelun jälkeen viimeisetkin roudarit poistuivat lavalta ja kaikki oli valmista. David Bowien "Space Oddityn" soidessa yhtye saapasteli lavalle kuin astronautit konsanaan. Ensimmäisen instrumentaalin aikana tunnelma oli vielä odottava; huolimatta yleisössä vilkkaasti heiluvista sinivalkoisista huiveista. "Beautiful Day" käynnisti koko shown ja ilotulitusta kesti, muutamaa pientä suvantokohtaa lukuunottamatta, reilun kahden tunnin ajan. En ollut erityisemmin tutustunut aikaisempiin settilistoihin, vaikka niitä olinkin vilkuillut, joten odotin jännityksellä jokaista kappaletta. Keikan alkumetreillä kuultiin heti "New Year's Day" ja tämän jälkeen painopiste muodotui yhtyeen uudempaan tuotantoon. Viimeistään "Mysterious Waysin" aikana olin täysin myyty. Yhtye soitti varmisti ja rennosti läpi koko keikan. Ajoittain puuroutuneet sounditkaan eivät onnistuneet pilaamaan tunnelmaan. Stadionilla niistä ei yleensäkään viitsi alkaa erityisesti itkemään.
Tunnelma kasvoi illan pimentyessä. Mahtava lavarakennelma jäi ajoittain miltei sivuosaan, musiikin viedessä kuulijaa. Yhtye kierteli lavaa tasaisen varmaan, ja varmasti harjoiteltuun tahtiin, sillä sen verran kuvauksellisia hetkiä Bono ja muu bändi onnistui screenin kauttakin välittämään. Bonon ääni oli lisäksi hienossa kunnossa ja sitä oli nautinto kuunnella. Ylivoimaisesti hämmästyttävintä oli kuitenkin, jälleen kerran, herra Edgen kitarointi. Mies on sen luokan virtuoosi, visionääri ja taiteilija instrumenttinsa kanssa, että oksa pois. Maailmanparannus pysyi tällä kertaa kohtuullisesti aisoissa, eikä päässyt häiritsemään siinä määrin kuin aikaisemmilla keikoilla. Kokonaisuus oli harkiten toteutettu, enkä usko enää koskaan näkeväni, ainakaan Suomessa, mitään vastaavaa. Maailmasta ei edes löydy kovin montaa yhtyettä, jonka materiaali, potentiaali, näkemys ja karisma riittäisi tuon näytöksen toteuttamiseen. Puuttuu näkemys, kokemus, musiikki tai se jokin.
On toki selvää, että Suomesta ei löydy 104 000:ta ankaraa U2 fania. Osa lipuista menee lisäksi joka tapauksessa ihmisille, jotka eivät musiikista niin perusta. Stadionilla olikin runsaasti pönöttäjiä, jotka ilmeisesti olivat siellä koska siellä kuuluukin olla. Kaikki jotka ovat Porissa jatsailemassa tietävät tämän ihmistyypin. Onneksi kuitenkin suurin osa yleisöstä ymmärsi mistä on kysymys ja jaksoi, suomalaisittain mitattuna, osallistua aktiivisesti musiikin mukana. "Where The Streets Have No Name" (esimerkiksi) on nimittäin sen luokan esitys, että sitä ei kertakaikkiaan vaan voi paikallaan jäpittäen seurata. Hyvät naiset ja herrat, U2 on juuri tarjoillut hienoimman kokemuksen mitä Suomessa on koskaan musiikin saralla nähty. Hienoa ymmärtää sen suuruus ja pystyä se myös tuntemaan.
Tunnelma kasvoi illan pimentyessä. Mahtava lavarakennelma jäi ajoittain miltei sivuosaan, musiikin viedessä kuulijaa. Yhtye kierteli lavaa tasaisen varmaan, ja varmasti harjoiteltuun tahtiin, sillä sen verran kuvauksellisia hetkiä Bono ja muu bändi onnistui screenin kauttakin välittämään. Bonon ääni oli lisäksi hienossa kunnossa ja sitä oli nautinto kuunnella. Ylivoimaisesti hämmästyttävintä oli kuitenkin, jälleen kerran, herra Edgen kitarointi. Mies on sen luokan virtuoosi, visionääri ja taiteilija instrumenttinsa kanssa, että oksa pois. Maailmanparannus pysyi tällä kertaa kohtuullisesti aisoissa, eikä päässyt häiritsemään siinä määrin kuin aikaisemmilla keikoilla. Kokonaisuus oli harkiten toteutettu, enkä usko enää koskaan näkeväni, ainakaan Suomessa, mitään vastaavaa. Maailmasta ei edes löydy kovin montaa yhtyettä, jonka materiaali, potentiaali, näkemys ja karisma riittäisi tuon näytöksen toteuttamiseen. Puuttuu näkemys, kokemus, musiikki tai se jokin.
On toki selvää, että Suomesta ei löydy 104 000:ta ankaraa U2 fania. Osa lipuista menee lisäksi joka tapauksessa ihmisille, jotka eivät musiikista niin perusta. Stadionilla olikin runsaasti pönöttäjiä, jotka ilmeisesti olivat siellä koska siellä kuuluukin olla. Kaikki jotka ovat Porissa jatsailemassa tietävät tämän ihmistyypin. Onneksi kuitenkin suurin osa yleisöstä ymmärsi mistä on kysymys ja jaksoi, suomalaisittain mitattuna, osallistua aktiivisesti musiikin mukana. "Where The Streets Have No Name" (esimerkiksi) on nimittäin sen luokan esitys, että sitä ei kertakaikkiaan vaan voi paikallaan jäpittäen seurata. Hyvät naiset ja herrat, U2 on juuri tarjoillut hienoimman kokemuksen mitä Suomessa on koskaan musiikin saralla nähty. Hienoa ymmärtää sen suuruus ja pystyä se myös tuntemaan. Settilista perjaintaina 20.8.2010:
Beautiful Day
New Year's Day
Get On Your Boots
Magnificent
Mysterious Ways
Elevation
Until The End Of The World
I Still Haven't Found What I'm Looking For
North Star
Glastonbury
In A Little While
Miss Sarajevo
City of the Blinding Lights
Vertigo
I'll Go Crazy If I Don't Go Crazy Tonight / Discothèque
Sunday Bloody Sunday
MLK,
Walk On / You'll Never Walk Alone
encoret:
One,
Amazing Grace / Where The Streets Have No Name
Ultra Violet
With Or Without You
Moment of Surrender
1 kommentti:
Tuosta U2:n keikasta jäi itselleni hyvä fiilis. Bändiä olin odotellut Suomeen 13 vuotta ja kun sitten saapuivat 20.8.2010, niin eivät pettäneet suuria odotuksiani. Hyviä biisejä riitti koko illaksi ja bändihän soitti järjettömän upeasti. Muutamia meidän katsomossamme olleita ei keikka ilmeisesti suuremmin kiinnostanut, mutta heidän happamat naamat unohtuivat siihen olennaiseen keskittyessä. Lavashow, värit ja valot saivat huomioni. En todellakaan usko, että Suomessa nähdään milloinkaan yhtä massiivista keikkaa, joka lumoaa katsojansa. Lämppäristä en välittänyt, mutta muuten kirjoitit pelkkää asiaa lempibändistäni U2:sta.
Lähetä kommentti