Huomattavan kiireisestä aikataulutuksesta johtuen alunperin lähes reaaliaikaiseksi tarkoitettu tarinointi Boliviasta alkaa vasta nyt. Kotiinpaluun jälkeinen välitön työhön adaptoituminen sekä tilapäinen muutto Helsinkiin vei kohtuuttomasti energiaa ja huomiota. Näin ollen aloitan kirjoittamisen tänään ja nyt.
Puoli vuotta kestäneiden valmisteluiden jälkeen heräsin lopulta heinäkuun 11:sta päivän aamuun ja aloitin sen luonnollisesti menemällä töihin. Tämä oli poikkeuksellista, koska kyseessä oli sunnuntai ja herääminenkin tapahtui jo heti kuuden jälkeen. Muutamat rästiin jääneet hommat hoidettuani kiirehdin takaisin kotiin pakkaamaan viimeiset tarpeelliset tavarat. Aamun aikana onnistuin myös punnitsemaan pakkaukseni varsin luotettavalla vaa'alla, jonka näyttöön ilmestyi lukema 21.3kg. Näin ollen saatoi tunkea rinkkaani vielä muutaman itselleni niin kovin rakkaan esineen. Lopulta olin aikaansaannokseeni tyytyväinen ja siiryin linja-autoasemalle. Matka kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää alkoi kello 12.50 bussilla.
Aikaisempien negatiivisten kokemusten perusteella olin varannut kohtuullisen runsaasti aikaa kaikkien lentokenttämuodollisuuksien läpäisemiseksi. Harmikseni check in sujui tällä kertaa nopeasti ja pääsin muitta mutkitta läpi myöskin turvatarkastauksesta. Onnittelin itseäni ja kävin nauttimassa viimeisen ateriani. Tässä kohtaa pääsi kuitenkin käymään niin, että ahtaessani mättöä naamariini viimeiseen passintarkastuspisteeseen oli päässyt muodostumaan kohtuullinen jono. Näin Helsinki-Vantaa onnistui jälleen täyttämään odotukseni tökkivästä palvelusta ja alimitoitetusta henkilökunnan määrästä. Koko lentokenttä, joka joskus on kai ollut oikein maailmanluokkaa, on vajonnut melkoisen kauas aikaisemmasta "loistostaan".
Ensimmäinen etappini kulki Helsingistä Lontooseen. Siirryin välittömästi transfer-tiskille hankkimaan paikat seuraavalle lennolle, ja jouduin tälläkin kertaa toden totta jonottamaan kolmen muun ihmisen kanssa kohtuuttoman pitkään. Epäselvyys johtui enimmäkseen hankalista asiakkaista sekä siitä tosiasiasta, että Heathrown catering -terminaali oli aikaisemmin päässyt palamaan kohtuullisen pahasti. Lohdutukseksi saimme 10 punnan ateriasetelin. Painelin siis tankkaamaan juuri ennen portille siirtymistä. Enkä ollut ihan ainoana tätä suoritetta tekemässä. Hyvillä mielin hyppäsin TAM:n siiville ja matka kohti Sao Pauloa saattoi alkaa. Infernaalisen pitkän lennon aikana katselin ainakin puolet Tim Burtonin elokuvista ja nukuin vain muutaman minuutin mittaisen pätkän. Lento sujui kaikesta valvomisesta huolimatta kiitettävän nopeasti ja seuraavaksi löysinkin itseni Sao Paulon lentokentältä, tehtävänäni kuluttaa miltei 10 tuntia aikaa, ennen seuraavaa Boliviaan toivottavasti päätyvää lentoa.
Aikaisemmin hankitun kokemuksen perusteella totesin ainoaksi vaihtoehdokseni lentokentällä notkumisen. Brasiliassa ei kannata lähteä yrittämään miljoonakaupungin keskustaan välilaskun aikana. Lueskelin siis kirjaa, käyskentelin ympäri kenttää ja nukuin muutaman tunnin aikaa kuluttaakseni. Pyörittyäni koko päivän lähtöporttien keskellä, omani välittömästi ja siirryin bolivialaisen Aerosurin (B737-300) kyytiin. Matkalla oli yksi tekninen välilasku, joka myöhemmin paljastui lähes kahden ja puolen tunnin mittaiseksi koneen vaihdoksi. Perusteita tälle en ihan heti ymmärtänyt. Tässä vaiheessa olin lisäksi sen verran väsynyt, että kuljetin salaa, itsekään sitä huomaamatta, yhden vesipullon turvatarkastuksesta läpi. Asia paljastui vasta kun huomasin kyseisen vesipullon hetkeä myöhemmin. Sanomista ei tullut. Sao Paulosta lensin siis ensin Santa Cruzin Viru Viru -kentälle, josta matka jatkui kohti La Pazin El Altoa. Etenkin viimeinen väli oli maaginen; täysin pimeästä koneesta oli mahtavaa tarkastella täysin kirkasta yötaivasta linnunratoineen. iPodissa soi jälleen kerran Brendan Perryn upea "The Ark". Erikoisuutena ja mielenkiinnon kohteena tällä lennolla oli matkustamon paineen käyttäytyminen, sillä La Pazin kenttähän sijaitsee 4060 metrin korkeudessa. Normaalisti painekorkeus matkustamossa on 2300-2500 metrin välillä. Näin tälläkin kertaa, mutta lähdettyämme liukumaan kohti kenttää alkoi painekorkeus matkustamossa nousta siten, että päästyämme visuaalikierrokseen Suunto näytti 4300 metrin korkeutta. Lennon jälkeen kävin haastatttelemassa koneen kuljettajia. Sain akklimatisoitumisohjeeksi olla juomatta alkoholia ja harrastaa reilusti seksiä...
Päästyäni ulos koneesta liikahtelin korostetun hitaasti, sillä siirtyminen lentäen tasamaalta yli neljään kilometriin on periaatteessa täysin järjetöntä. Laukut löytyivät kohtuullisen odotuksen jälkeen ja läpäistyäni maahantulomuodollisuudet pääsin vihdoinkin La Paziin. Aikaisemmin varaamani kuljettaja odotti nimikyltin kanssa heti terminaalissa ja siirryimme Toyotaan. Matkan aikana keskustelimme matkastani ja Boliviasta yleisesti. Sää oli 2200 aikaan illalla viileähkö. Ensivaikutelma kaupungista oli sadunomainen kaiken pimeyden keskellä. Ihanan ränsistyneitä asumuksia yksi toisensa vieressä ja lopulta upea näkymä laaksoon, jossa koko kaupunki näyttäytyi yhtenä upeana valomerenä.
Pujottelimme serpentiinitietä, koiria väistellen, kohti Hotel Calacotoa. Laskeuduimme aina 3200 metriin saakka. Yön pimeydessä saavuimme hotellille ja saatuani huoneeni painuin nukkumaan. Ensimmäinen yö meni kohtuullisen hyvillä unilla, eikä pahempia oireita ilmaantunut.
Ensimmäinen kokonainen päiväni La Pazissa meni rauhalliseen käyskentelyyn ja huilailuun.
Iltapäivän aluksi lilluin omassa poreammeessani reilun tunnin ja hyppäsin sen jälkeen tutuksi tulleen suharin kyytiin ja matkasin takaisin El Alton kentälle vastaanottamaan retkikunnan pääosia. Anu ja Hanne saapuivatkin pitkällisen odottelun jälkeen tyytyväisinä, mutta yhtä rinkkaa köyhempinä. Hannen rinkka oli jäänyt jonnekin Perun ja Bolivian välille. Tällä matkalla näin myös Illimanin mahtavan massiivin kokonaisuudessaan. Kaupungin taustalla kohoava vuori oli upea näky.
Hotellille päästyämme kävimme välittömästi läheisessä supermarketissa ja siirryimme imperialistisen asuntoni keittiöön kokkaamaan itsellemme komeat pihvit sekä nauttimaan kokateetä ja muutaman oluen. Näillä pohjilla olikin hyvä mennä nukkumaan. Yö oli levoton ja heräsin muutaman kerran ohuen ilman aiheuttamiin vaikutuksiin.
14.7.2010 kirjauduimme ulos hienosta hotellistamme ja siirryimme Hotel Miltoniin 3650 metrin korkeuteen. Tämä erittäin viehättävä 70 -luvun vintagea viimeisen päälle huokuva hotelli sijaitsee keskellä La Pazin vilkkaimpia markkinakatuja Illampun varrella. Käytimme päivän vaeltaen lähiseuduilla ja tutustumalla uuteen asuinympäristöömme.
Kävimme myös sopimassa tulevat kuviot Andean Summitsin toimistolla. Voin kertoa, että kyseistä paikkaa ei ollut ihan maailman helpoin löytää. Kävelimme yli kaksi tuntia ja ainakin kun kysyimme paikallisilta, missä tuo toimisto mahtaa sijaita, saimme vastaukseksi, että tuolla se on kolmen korttelin päässä. Vihdoin perille päästyämme sovimme aikataulut ja samalla Anu rikkoi yhdessä Hannen kanssa toimiston pöydän lasilevyn. Emme kuitenkaan jääneet tästä pahasta teosta kiinni.
Illalla olimme jälleen lähdössä kiertelemään lähikujia kun täysin yllättäen törmäsimme Pekkaan, Ullaan ja Penttiin. Vaihdoimme kuulumisia ja sovimme menevämme illalla porukalla syömään Lunasiin. Akklimatisoitumista jouduttaaksemme söimme illalla valtavan kokoisen laamapihvin ja nautimme kyytipojaksi muutaman oluen. Kuulimme tämän toisen suomalaisen retkikunnan epäonnisesta reissusta johon mahtui revennyttä reisilihasta, ripulia sekä ankaraa keuhkoputken tulehdusta. Kiipeilyvät olivat siis jääneet heiltä tällä kertaa oikeastaan kokonaan väliin. Ilta oli mukava ja painuimme tyytyväisinä huoneisiimme. Ennen nukahtamista lueskelin vielä ostamaani Alain Mesilin erinomaista kirjaa "The Andes Of Bolivia". Mies on kiivennyt Boliviassa tuhansia reittejä ja suorittanut niille myös useimmat ensinousut. Luokitukset olivat F ja ED3 välissä. Kaikkea mahdollista on siis tarjolla.
15.7.2010 heräsin jo aikaisin aamuyöstä kadulta kantautuvaan ankaraan meteliin. Lopullisesti olin pakotettu nousemaan ylös 0630. Paneuduin jälleen Mesilin kirjaan ja menin lopulta aamupalalle 0830. Tarjolla oli kahvia, kokateetä, mehua, leipää, hilloa ja munakokkelia. Hanne oli ilmeisen huonovointinen. Laamapihvin sulattaminen oli elimistölle luultavasti vähän liian kova tehtävä.
Päivän aikana varasimme itsellemme kyydit Cocobananaan ja käyskentelimme ympäri kaupunkia. Selvittelimme myös Hannen rinkan kohtaloa, joka vielä tässä vaiheessa oli kaikille hyvinkin epäselvä. Päätimme käydä tekemässä etukäteistiedusteluja Andean Base Camp -nimisessä firmassa. Saimme selville, että kaikki varusteet saa vuokrattua, eikä hintakaan ole päätähuimaava.
Ehdimme myös käymään supermarketissa tekemässä lisähankintoja sekä täydennyksiä. Hanne oli vähän heikkona ja shoppaili lentoyhtiön piikkiin vaatteita itselleen kävellen Scarpan sisäkengillä. Ruokailun suoritimme viehättävässä Angelo Colonial -nimisessä ravintolassa.
Seuraavan aamun aikaista lähteä silmälläpitäen oli kohtuullisen epämiellyttävää kuunnella koko yö ulkoa kantautuvaa jytää. Sellaisella voimakkuudella, että hotellin ikkunat helisivät bassojen tahdissa.
Erittäin pitkän linjan puurtajat ovat palanneet yhteen. Alkuperäisessä kokoonpanossa pullautettu "Absolute Dissent" on Killing Jokenkin mittapuulla merkittävän hieno albumi. Vuosien saatossa olen tutustunut orkesteriin ainoastaan satunnaisesti ja jossain vaiheessa ottanut pienempiä osakokonaisuuksia paremmin haltuun. Tällä kertaa musiikki todellakin tempaa mukaansa ja suorastaan pakottaa kuuntelemaan itseään. Ja vain itseään. Huomioni kiinnittyi Killing Joken aktivoitumiseen "In Excelsis" -biisin hiivittyä päähäni. Aluksi typerältä junttaukselta kuulostanut yksittäinen kappale ei liiemmin iskenyt, mutta pesiytyi vaivihkaa päähän pahemman kerran tanakasti. Mielenkiinto heräsi ja odotus alkoi. Jotenkin olin jo valmiiksi tiennyt Killing Joken jossain vaiheessa räjäyttävän pankin. Nyt se sitten tapahtui.
"Absolute Dissent" on synkkä ja monitahoinen kokonaisuus. Siitä löytyvät kaikki klassiset Killing Joke elementit. Mukana on 2000 -lukua ja 1980 -lukua. Mukana on junttausta ja mukana on herkkyyttä. Levyltä on suorastaan mahdotonta nimetä yhtä yksittäistä huippuhetkeä, sillä niin laajalla rintamalla yhtye tällä kertaa operoi. Raaempien junttausten väliin on pesiytynyt hienon tunnenlmallisia (joskin synkkiä) kappaleita kuten "The Raven King". "European Super State" puolestaan iskeytyy lähtemättömästi mieleen ja antaa jokaisella kuuntelukerralla aina pienen ja uuden palan itsestään. Jaz Coleman tuottaa tunnelmaltaan hyvinkin vaihtelevia vokaaleita, karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Killing Joke on todellakin tänään täällä.
