Kohti kesää

Aikaa on taas vierahtänyt kohtuuttoman paljon viimeisimmän päivityksen jälkeen. Tehtävät ovat kuljettaneet ympäri Suomea ja muutoinkin on ollut kiireitä ihan riittämiin. Välillä ehdittiin piipahtaa Ylläksellä ja Pallaksella. Lumiset tunnelmat mahdollistivat antoisan sporttiviikon viettämisen ja samalla irtautumisen perusrutiineista. Reissun aikana tulikin käveltyä tuntureita ylös-alas sen verran paljon, että sitä voidaan jo pitää urheiluna. Innostus laskemista kohtaan heräsi jälleen siinä määrin voimakkaasti, että varastoon ilmestyivät Movementin Goliath Sluffit. Seuraavaa talvea odotellessa.. Rikkinäinen polvikin kesti koitokset valittamatta ja seuraavaksi onkin edessä pohdinta siitä, leikataanko polvi ennen Mont Blancia, vai vasta sen jälkeen? Tunnetustihan ei ole olemassa niin hyvää lääkäriä, etteikö hän leikkaamalla saisi huonosta polvesta vielä vähän huonompaa.


Muutaman viikon päästä kokoonnummee suunnittelemaan Blancin -reissun yksityiskohtia ja sen jälkeen on hyvä antaa seuraava katsaus suunnittelun etenemisestä. Olen aloittanut valmistautumisen ja juossut pitkiä lenkkejä sekä väliin tehnyt vähän räjähtävämpääkin treeniä. Kroppa vaan ei tunnu kestävän kyydissä mukana..

Varusteiden hankintakin on etenemässä ja kaapista alkaa löytyä kaikki tärkeimmät varusteet. Niistä myös lisää muutaman viikon kuluttua. Kevään koittaessa ilmatkin ovat mitä hienoimmat ja mikä onkaan mahtavampaa kuin nauttia ulkoilusta näillä keleillä. Kevään projektina tuleekin olemaan oman reitin puhdistaminen ja avaaminen mökin lähimaastoon. Toivottavasti se valmistuu mahdollisimman nopeasti, niin pääsee asettelemaan tossuja kalliota vasten.


Kevään kuluessa olen tullut lopullisen vakuuttuneeksi siitä, että ensi kevät kuluu Alpeilla ja Himalajalla. Tarkoituksena on ottaa 3-6 kuukauden irtiotto ja viettää se jylhien maisemien keskellä laskien, kiipeillen ja vaellellen.

Kohti unelmaa

Lainatakseni ystävieni Marko "Mame" Kaarton ja Arttu "Animal" Nymanin viimeisimmän Fightsport -lehden artikkelin sanomaa; unelmat pitää tehdä tavoitteiksi ja niistä pitää saada muistutus vähintään päivittäin. Matka kohti suuremman unelman ensimmäistä etappia on alkanut. Heinäkuun lopussa tavoitteenani on olla Mont Blancin huipulla yhdessä köysistöni kanssa. Huipulle ei vie opas. Huipulle ei vie hissi. Jos kaikki osuu kohdalleen, sinne vie oma suunnitelma ja oma suoritus.

Olen aloittanut henkisellä ja fyysisellä tasolla vajaan neljän kuukauden mittaisen valmistautumisen kohti Mont Blancin huippua. Vaikka kyseessä ei ole kiipeilyllisesti mikään maailmanluokan suoritus, ei voida puhua varsinaisesta puistokävelystäkään. Blanc, jonka huippu kohoaa 4807 metrin korkeuteen, tarjoaa vähintäänkin riittävästi haasteita tässä vaiheessa olevalle vuorikiipeilijän alulle. Tai no.. ei ehkä voida vielä puhua edes vuorikiipeilijän alusta, mutta sinne päin kuitenkin.

Kuten kaikilla muillakin vuorilla, niin Blancillakin, sääolosuhteet ovat suuressa roolissa ja helppo päivä voi muuttua nopeastikin yllättävän vaikeaksi. Korkeuden vaikutuksia omaan elimistöön ei voi arvioida ennen kuin ne pääsee itse kokeilemaan. Maltti on tässäkin asiassa valttia ja haluan ainakin itse suorittaa akklimatisoitumisen huolellisesti ja riittävän pitkällä oleskelulla noin 3000 metrin korkeudessa. Kyseessä ei itselleni ole mikään kilpailu, vaan itsensä haastaminen. "Getting to summit is optional, but getting down is mandatory." Näin sanoi aikanaan Veikankin kanssa paljon kiivennyt Ed Viesturs. Pienemmilläkin vuorilla voi pudota, sairastua vuoristotautiin ja jäädä sään armoille.

Tänään kävin jälleen juoksemassa rauhallisella tahdin parin tunnin lenkin ja samaa on luvassa vielä jatkossakin. Harjoitusohjelmaan kuuluu myös punttisalia, kiipeilyä, tekniikoiden harjoittelua, kamppailu-urheilua sekä mökille rakentuvaa harjoitusrataa. Rataa joka pitää sisällään mm. painokelkaa, tratorin rengasta sekä lekaa ja muuta mukavaa kiertoharjoitteluun soveltuvaa sälää ja roipetta. Innoittajana tämäntyyppiseen harjoitteluun on ollut mm. Martin Rooneyn kirja "Training For Warriors". Suosittelen kyseistä kirjaa kaikille ja etenkin kaikille kamppailu-urheilua treenaaville ja harrastaville. Kirjasta lisää myöhemmissä kirjoituksissa, kunhan pääseen syventymään siihen vielä vähän enemmän.


Loppuvuoden kokonaisteemana on saada osittain romuna oleva kroppa jälleen niin hyvään kuntoon kuin mahdollista. Kehon- ja mielenhuollolliset harjoitteet tulevat olemaan tärkeässä osassa tämän tavoitteen saavuttamisessa. Maailmassa ei loppujen lopuksi ole kiire kovinkaan moneen paikkaan ja vaikkakin se meiltä kaikilta hyvin usein unohtuu, niin ympärillä on paljon ihmisiä, jotka ansaitsevat tulla kuunnelluiksi. Se on hyvä muistaa kun seuraavan kerran ei ole aikaa ihmiselle.

Kylesa "Static Tensions"

Alkuvilkaisulla varsin rujolta näyttävän kannen sisuksiin on Georgiassa kätketty varsin kiintoisaa musiikkia 10 kappaleen verran. Kansi oli siinä määrin houkuttava, että albumi päätyi lopulta mukani kotiin, jossa se päätyi soittimeen. Kylesan tie soittimeeni ei ole ollut mutkaton, sillä olen aikaisemmin ohittanut yhtyeen lähinnä olankohautuksella. Lyhyet näytteet bändin osaamisesta ovat riittäneet ostamattajättämispäätöksen syntyyn.

Uusimman "Static Tensions" -levyn kohdalla ollaan täysin eri tilanteessa. Vanhat muistikuvat Kylesan musiikista olivat päästä haihtuneet ja mieli avoin kuuntelukokemukselle. Huomasin jo heti levyn ensi metreillä pitäväni siitä suunnattomasti. Samalla tiesin jo valmiiksi, että enää osaa sanoa mihin genreen tai kategoriaan yhtye pitäisi laittaa. Jos sitä pitää yleensäkään mihinkään kategoriaan laittaa..

Sludgea, punkta, hardcorea ja mitä vielä Kylesa edustaa? En minä tiedä, mutta "Static Tensions" kuulostaa aivan saatanan hyvältä. Samalla kun se on likainen ja huoleton, on se myös tarkkavainuinen ja hyökkäävän aggressiivinen. Erityismaininnan ansaitsee yhtyeen vokalisointi ja kitarisointi. Laura Pleasantsin tulkinnat vyöryvät eteenpäin ja aika ajoin mitä eriskummallisemmat kitarariffit särkevät harmonian. Ja samaan aikaan täydentävät sitä. Jossain kohtaa mennään laiskan stoner -mätkeen parissa pari tahtia ja sen jälkeen taas uuteen suuntaan.

Ovat ne merkillisiä Kylesan tyypit. Tulevat Georgiasta, soittavat musiikkia, näyttävät olevan puolinukuksissa kaiken aikaa ja samalla vievät kanssayhtyeitään uusimmalla "Static Tensions" albumillaan ihan sata-nolla. Hienoa.

10/10

PMMP "Veden varaan"

PMMP on kulkenut pidemmän matkan alkupisteestään kuin yksikään toinen yhtye on kyennyt tekemään viimeisten vuosien aikana. Ensimmäisen suuren hitin jälkeen Suomi oli täynnä epäuskoisia kysymysmerkin mallisia ihmisiä. Mistä tämä oikein tulee ja miten tähän pitäisi suhtautua? Hyvin nopeasti asiaan alettiin saamaan selvyyttä ja pian ei ollut enää ollenkaan kyseenalaista suhtautua PMMP -nimiseen ilmiöön musiikillisestikin vakavasti.

Neljännellä albumillaan "Veden varaan" kuulemme monipuolisimman ja kestävimmän PMMP:n vielä ikinä. Jos olivat edelliset kaksi levyä monitahoisia ja kulutusta kestäviä; siirrytään uusimmalla vielä yksi pykälä ylemmäksi. Kaksi asiaa nousee varsin nopeasti muiden yläpuolelle. Jori Sjöroosin aikaisempaa ilmavammat ja monipolvisemmat sävellykset sekä Miran ja Paulan soolona laulamat vokalisoinnit. Yhdessä nämä kaksi merkittävää muutosta edelliseen saavat aikaan sen, että "Veden varaan" on kevyesti parasta PMMP:tä tähän mennessä.
Jos tällä levyllä ollaan muuten aikaisempaa siistimmillä linjoilla ja ollaan samalla unohdettu pahin räyhäämisen tarve; voitetaan se takaisin kokonaisuuden vahvuudella, joka kantaa albumia loppuun saakka. Viimeisen kappaleen haihtuessa eetteriin, jää kuuntelija odottelemaan seuraavaa, mutta joutuu hyvin pian huomaamaan, että standardista mitastaan huolimatta, levy ehti jo päättyä. Tämä kertoo vain ja ainoastaan siitä, miten hyvästä ja kokonaisesta albumista oikein on kyse.

9/10

Mastodon "Crack The Skye"

Viime vuosien ylivoimaisesti kiinnostavin bändi raskaamman musiikin saralla on ollut amerikkalainen Mastodon. Raskaasti ryskäävä ja erittäin saatanan kimurantti riffiä paiskaava ryhmittymä on jälleen ajankohtainen uuden albuminsa "Crack The Skye" myötä. Siinä missä edellinen albumi oli vielä varsin raskas ja piti sisällään rankkaa vokalisointi, on uudella levyllä menty enemmän kohti pehmeämpiä linjoja.

Heti albumin ensiahdeista alkaen on selvää, että kysymyksessä on todellakin Mastodon -albumi. Kierot ja erittäin koukuttavat riffit, rumpaloinnit ja melodiat varastavat huomion niin täydellisesti, että pian huomaa kuunttelevansa albumia suu auki hämmästyksestä; täysin typertynyt ilme naamalla. Mastodon on saavuttanut runsaasti huomiota ja se on varmastikin yksi tämän hetken "trendikkäimmistä" bändeistä. Ei varmasti mene enää kauan kun joku saa päähänsä alkaa mollaamaan yhtyeen tuotantoa pelkästään kateuden perusteella.


Levyn päättävä eeppinen "The Last Baron" kuvastaa hyvin levyä kokonaisuutena. 13 minuuttinen teos alkaa varovasti ja alkaa laajenemaan vähitelleen saavuttaen lopulta kaikki Mastodonille tunnustukselliset elementit. Viimeisten sävelten kaikuessa korvissa on mielessä vain yksi; miksi tämän albumin piti loppua jo nyt? Vuoden 2009 todennäköisesti kovin raskaan musiikin julkaisu on tässä.

10/10

Scott Kelly "The Wake"

Neurosiksen riveistä tuttu vokalisti Scott Kelly on tarttunut akustiseen kitaraan ja julkaissut omalla nimellään "The Wake" -albumin. Kolmella vuosikymmenellä operoinut Neurosis on nauttinut kohtuullisen suurta arvostusta kaikissa musiikkipiireissä ja tämä on varmasti lisännyt odotuksia sekä kiinnostusta Kellyn soolodebyyttiä kohtaan. Emobändin raskaan ja epätoivoisen julistuksen jälkeen mies on jättänyt synkkyyden ja mustanpuhuvuuden jäljelle, mutta tukee sitä pääsääntöisesti vain akustisella kitaralla.

"The Wake" on ajoittain varsin monotoninen albumi. Osaltaan tähän vaikuttavat Kellyn synkkää yksinpuhelua muistuttava vokalisointi sekä alakuloiset sanoitukset. Helpolla ei päästä alussa, keskellä eikä lopussa. Kappalemateriaali albumilla on aavistuksen kalpeaa. Perusideat ovat monesti hyviä ja riittävät enimmäkseen pitämään mielenkiinnon yllä, mutta muutamaan otteeseen tylsyys on meinaa käydä kylässä.


Koska odotusten luominen ja asettaminen etukäteen oli haasteellista, voidaan todeta Kellyn onnistuneen debyytillään sen verran hienosti, että jatkoa on syytä toivoa. Vaikka synkkien tunnelmien kruunaamiseksi olisi mielellään kuullut pianoa tai jopa huuliharppua käytettyjen soittimien listalla, niin "The Wake" on sellaisenaankin hankinnan arvoinen. Aika näyttäköön, jälleen kerran, miten hyvin albumi sitä itseään kestää.

8/10

My Dying Bride "For Lies I Sire"

Brittiläisen My Dying Briden uusin albumi ei jätä selittelyn varaan. Tyrmäävän tyylikkäillä kansilla varustettu digipäkki houkuttelee ostoksille, vaikka kyseisestä musiikista ei ymmärtäisi mitään. Bändin pitkään jatkunut itsetutkiskelu ja suunnan hakeminen näyttää olevan tällä erää ohi.

"For Lies I Sire" palauttaa My Dying Briden tunnelmallisesti jopa aivan bändin alkuaikoihin. Aikaisemminkin yhtyeen levyillä maalailleet viulut ovat jälleen mukana. Vaikka ensimmäinen kuuntelukerta ei vielä vakuuttaisi, niin muutaman kerran jälkeen kappaleet alkavat avautua ja niistä ponnahtaa jatkuvasti uusia tunteita esiin. Päällimmäisenä kaiken kruunaa Aaron Stainthorpen herkkä, hauras ja valittava vokalisointi. Taustalla laahataan suunnattoman painavaa kivirekeä; sen verran harvakseeltaan iskuja minuutin sisään osuu. Yksinäisyyttä huutavat kitaramelodiat yhdessä Aaronin vokalisoinnin kanssa ovat ennenkin olleet yksi My Dying Briden kantavista voimista. Tällä erää niiden merkitys tuntuu vielä aikasempaakin suuremmalta.



Edelliseen, kolme vuoden takaiseen, albumiin verrattuna My Dying Briden uusin onnistuu toimimaan hienona kokonaisuutena. Yhtye on samaan aikaan kaunis ja ruma, herkkä ja pelottava. Kauniiksikin luonnehdittavat melodiat etenevät rauhallista tahtiaan. Albumi ottaa kuulijan vahvaan puristukseensa. Se avaa itseään vähän kerrallaan, mutta jo hyvin nopeasti käy selväksi käsillä olevan yksi 2009 parhaista raskaan musiikin julkaisuista.

10/10