Uusi arvostelusarja "Maailman katossa" alkaa

Morjensta pöytään.

No niin pallerot, käydäänkin tässä seuraavissa jaksoissa läpi maailman 14 kasitonnista vuorta. Himalajalla sekä Karakorumilla sijaitsevat vuoret arvostellaan niiden mediaseksikkyyden, luettujen juttujen sekä subjektiivisen näkemyksen mukaan. Arvostelussa painotetaan vuoren ulkomuotoa, saavutettavuutta, haastavuutta sekä turma-alttiutta. Ensimmäisessä osassa luetellaan maailman kaikki 14 yli 8000 metristä vuorta.

Maailman kasitonnisiin huippuihin kuuluvat seuraavat vuoret:

Everest 8848m
K2 8611m
Kangchenjunga 8586m
Lhotse 8516m
Makalu 8485m
Cho Oyu 8188m
Dhaulagiri I 8167m
Manaslu 8163m
Nanga Parbat 8125m
Annapurna I 8091m
Gasherbrum I 8080m
Broad Peak 8051m
Gasherbrum II 8034m
Shisha Pangma 8027m

Kuten kaikki jo koulun maantiedon tunneilta tietävätkin, niin nämä huiput sijaitsevat joko Himalajalla tai Karakorumilla. Mainitut vuoristothan sijaitsevat Kiinan, Pakistanin, Nepalin ja Tiibetin alueilla. Vuoristot näyttävät suunnilleen seuraavilta:

Karakorum:


Himalaja:


Nyt kun huiput on lyhyesti lueteltu, niin jäädään odottelemaan ensimmäistä osaa, jossa arvostellaan maailman korkein vuori Everest. Loppuun voin vielä mainita, että maailman 14 kasitonnisesta 9 sijaitsee Himalajalla. Joten erä 1 näyttää menevän Himalajan hyväksi. Kiireisimmille kerrottakoon lisäksi, että kaikki nämä huiput on jo valloitettu ilman lisähappea. Maailmassa on useampikin ihminen joka on kiivennyt kaikille näille huipuille ilman lisähappea. Ensi kesänä saamme listalle mukaan yhden suomalaisen mikäli Veikka Gustafsson onnistuu valloittamaan Gasherbrum I:n. Tänä vuonna Veikka kävi jo mallaamassa sadan metrin päässä huipusta, mutta ensi vuonna mennään sitten perille saakka.

Amon Amarth "Twilight Of The Thunder God"

Kuolometallin viikingit ovat ratsastaneet jälleen levykauppojen hyllyille. Ruotsalaisen Amon Amarthin uusin albumi voidaan jo tässä vaiheessa julistaa yhdeksi melodisen viikinkikuolometallin klsassikoksi; sen verran kovasta tuotoksesta on kysymys. Yhtyeen ei kuitenkaan kannata pahoittaa mieltään genremäärittelystä, sillä tiedostan varsin hyvin kyseessä olevan death metal -bändi, jonka sanoitukset käsittelevät viikinkejä.

"Twilight Of The Thunder God" matkustaa entistä enemmän kohti melodista ilmaisua. Yhtyeen pitkähkön historian aikana (vuodesta 1992) on tapahtunut melkoista kehitystä ja nykyisellään bändi on jo kasvanut kansainvälisestikin suureksi. Amon Amarthin soittamisen ilo ja taito välittyy uusimmalta levyltä oivallisesti. Heti ensimmäisestä biisistä "Twilight Of The Thunder God"alkaen on selvää, että nyt on hienoja hetkiä käsillä. Koko levy pitää sisällään käsittämättömän latauksen. Bändi on onnistunut yhdistämään äärimmäisen melodisuuden ja tunnelmallisuuden käsittämättömän raskaaseen ja brutaaliin sointiin. Puhtaita lauluosuuksia ei tarjoilla, eikä niitä tässä yhteydessä jää edes kaipaamaan. Musiikki tempaa mukaansa.


Amon Amarth on onnistunut siinä, missä moni lajitoveri on ajanut syvälle metsään; viemällä melodisuuden aivan uusille luvuille tinkimättä brutaalisuudestaan senttiäkään. Uuden albumin kappaleet ovat, yhtä lukuunottamatta, noin neliminuuttisia. Pituudestaan, tai ennemminkin lyhyydestään huolimatta, biiseissä on runsaasti eeppistä tunnelmaa ja jumalaton kasa perkeleellisiä riffejä. Kappaleiden ytimeen porautuminen on onnistunut täydellisesti. "Embrace Of The Endless Ocean" päättää levyn seitsemän minuuttiseen melodiseen ilotulitukseen, jonka jälkeen onkin pakko aloittaa alusta ja saada vielä yksi annos lisää tätä herkkua. Ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista metallialbumeista.

10/10

01. Twilight Of The Thunder God
02. Free Will Sacrifice
03. Guardians Of Asgaard
04. Where Is Your God?
05. Varyags Of Miklagaard
06. Tattered Banners And Bloody Flags
07. No Fear For The Setting Sun
08. The Hero
09. Live For The Kill
10. Embrace Of The

Evergrey "Torn"

Ruotsalaiset osaavat tehdä raskasta musiikkia. Naapurikansamme on kunnostautunut erityisesti kuolometallin, progressiivisen metallin ja progressiivisen kuolometallin kunnian kentillä. Opeth, Meshuggah, Katatonia, Kaipa, Pain Of Salvation, Bloodbath, Soilwork, In Flames, The Haunted, Entombed sekä 1500 muuta erittäin tasokasta bändiä on sattunut syntymään Ruotsiin.

Evergrey on jo pitkään tuottanut tasaisen hyviä ja toisistaan poikkeavia albumikokonaisuuksia. Uusimmallaan yhtye ei tee poikkeusta. Ensimmäistä kertaa basson varressa vaikuttaa muuan Jari Kainulainen. Evergreyn kohdalla voidaan puhua progressiivisesta metallista jossa on vaikutteita powerista. Tom Englund jatkaa edelleen vaikuttavaa ja kaikkensa antavaa vokalisointia. Koko yhtye soittaa tietenkin komeasti ja tuotantokin on kohdallaan, joten päällimmäiset puitteet ovat kohdallaan. Miten sitten yhtye on onnistunut tärkeimmässä työssään; hyvien kappaleiden luomisessa?


Jos Evergey osui aikaisemmalla "The Inner Circle" napakymppiin, niin "Torn" ampuu mahdollisimman lähelle sitä. Samaan häränsilmään se ei kuitenkaan mahdu. Siinä missä "The Inner Circle" oli alusta loppuun upea kokonaisuus ja täynnä synkän melodisia, hienosti soitettuja, biisejä, jäädään uudella levyllä melodioiden suhteen armottomasti jälkeen.

Sovituksellisesti ja soittotaidollisesti levyllä on mieletön määrä yksittäisiä hienoja ratkaisuja ja koukkuja, jotka tarjoavat tarkasteltavaa ja kuunneltavaa pitkäksi aikaa. Kappaleet kokonaisuutena eivät kuitenkaan yllä maineikkaan edeltäjänsä tasolle. "Soaked", "When Kingdoms Fall", "Torn" ja "These Scars" osumat melodisiin napakymppeihin jää muu levy aavistuksen verran tasapaksuksi. Mieleen hiipi väistämättä ajatus siitä, että kappaleita olisi voinut säveltää vielä muutaman viikon tai kuukauden lisää. Tällä olisi saatu muutama melodiakulku kohdalleen. Toinen vaihtoehto on se, että levyn säveltämiseen käytettiin aikaa kuukausi liikaa, jolloin osasta kappaleita tuli väkinäisen kuuloisia.

Huolimatta näistä melko ankarankin kuuloisista moitteista, käsissä on kuitenkin kiitettävän luokan laatulevy. Evergrey ei ole pettänyt ja on julkaissut jälleen kerran levyllisen mitä hienointa progressiivista metallia. Puritaanisimpia tyylilajin ystäviä selkeähköt viittaukset powerin puolelle saattavat kuitenkin vähän häiritä. Itse en ole niistä pahoillani, vaan annan levyn kutkutella musiikkihermojani juuri sellaisena kuin miksi se on tarkoitettukin.

9/10

Declasse "Silos"

Turusta tulee paljon hyviä asioita. Yksi niistä on Declasse. "Silos" on bändin kakkoalbumi ja se tarjoilee kehyehköä mutta tummasävytteistä elektropoppia. Tyylilaji on haastava ja maailmasta löytyy tämän genren suvereeneja hallitsijoita lähes määrättömästi. Declassen asiat ovat hyvin. Yhtye hallitsee koko genren tyylilliset temput ja sävellykset erinomaisesti.

"Silos" on kokonaisuudessaan hieno albumi. Ensikuulemalta se saattaa jättää mitäänsanomattoman tunteen. Mitä, tässäkö tämä nyt oli? Kuuntelukertojen myöntä albumin kaikki hienoudet alkavat vähitellen avautua. Yhtye vyöryttää loistavaa kappalemateriaaliaan yksi toisensa perään. Levyn avaa hieno "Days Of Confusion" joka määrittelee koko albumin tunnelmaa varsin osuvasti. Syntikoiden kuljettama kappale ei missään vaiheessa kasva massiivikseksi vyörytykseksi, vaan toimii omalla pidättyväisellä olemuksellaan mainiosti. Kakkokseksi sijoittu "Default Values" on ehkä koko levyn hienoin kappale. Onnistuneella dynamiikalla ja varsinaisilla killerimelodioilla kuorrutettu biisi on herkkua korville.


Edellä mainittujen biisien lisäksi "A Man Of Instant Boredom" nousee ylitse muiden. Koko levyä on erittäin tasavahva, mutta ei missään nimessä tasapaksu, kokonaisuus ja se pyrkii soittimeen kerta toisensa jälkeen. Albumille on kuitenkin annettava aikaa avautua, jotta se palkitsisi. Declassen suurin ongelma saattaa piillä siinä, että sen musiikki on liian poppia ollakseen vakavasti otettavaa undergroundia. Samaan aikaan Declasse on suurelle yleisölle liian hieno yhtye ja sen musiikki jää suurten massojen korvien tavoittamattomiin. Tämä asia arveluttaa bändiä itseäänkin. Yhtye vertautuu kotimaan kamaralla ainakin Magenta Skycodeen, ja molemmat bändit myöskin samalla levylafkalla. Mukana menossa on, kukapa muukaan, kuin Jori Sjöroos.

Declassessa suomalaisella elektronisella popmusiikilla on käsissään ehdottoman kirkas timantti.

10/10

References: Magenta Skycode, Interpol, The National, Editors

Omnium Gatherum "The Redshift"

Karhulan melodisen death metallin rynkyttäjä Omnium Gatherum on julkaissut neljännen albuminsa. Alunperin varsin kumuranttia ja äkäistä death metallia soittanut yhtye on osumaisillaan napakymppiin. Kaikki ne elementit jotka edellisillä levyillä ovat vielä odottaneet jalostumistaa kirkkaimpaan muotoonsa ovat tällä levyllä voimakkaasti läsnä. Tunnelmalliset ja melodiset koukut tempaavat kuuntelijan mukaansa.

Vuosien saatossa lukuisista miehistönvaihdoksista kärsinyt yhtye on ottanut askeleen lähemmas ruotsalaisten sielunveljiensä ulosantia. Bändi onnistuu kuitenkin säilyttämään oman tyylinsä koko levyn ajan. Kimurantit ja tekniset kiemurat ovat edelleen voimakkaasti läsnä, mutta nyt ne palvelevat kokonaisuutta huomattavasti aikaisempaa paremmin. Progressiiviset vivahteet värittävät musiikkia juuri sopivasti.

(www.omniumgatherum.org)

"Chameleon Skin", "The Return" ja etenkin "Greeneyes" -kappaleissa Omnium Gatherum on parhaimmillaan. Yksikään näistä kappaleista ei sisällä pelkkää aggressiivista kaahaamista, vaan ennemminkin ne perustuvat melodiseen, paikoin jopa puhtaaseen, ja tunnelmalliseen ilmaisuun. Yhtyeen albumeilla on tähän saakka ollut yksi yhteinen piirre; niillä ei ole juurikaan ollut yhteisiä piirteitä. "The Redshift" loistaa näistä julkaisusta kaikkein kirkkaimmin. Jukka Pelkosen murahtelu ja korahtelu ovat kehittyneet siihen malliin, että enää ei tarvitse puhua ainoastaan erikoisesta tavasta laulaa, vaan kokonaisuudessaan hienosta tavasta tulkita.

Tunnelma levyllä nousee lopun lähestyeesä. Uudenlaisia tuulahduksia esiin nostavat kappaleet kuten "The Song For Decenber" ja "Distant Light Highway" ovat hienoja näyttöjä Omnium Gatherumin monipuolisuudesta. Vaikka en aikaisempien albuemien sisällöstä ollut mitenkään erityisen haltioitunut, olen ikihyviksi tykästynyt "The Redshiftin" monipuoliseen ja melodisen tunnelmalliseen mättöön.

9/10

Tom Morello, The Nighwatchman "Fabled City"

Älä koskaan hautaa ketään ennen kuin hän on kuollut. Olin jo tuominnut Tom Morellon soolotuotannon ennen kuin olin sitä ensimmäistä kertaakaan kuunnellut. Se oli suoraan sanottuna typerää. Rage Against The Machinen erikoinen kitaristi ja paatoksellinen julistaja Tom Morello on julkaissut jo kaksi albumia The Nightwatcmanin nimellä. Uusimman kannessa lukee myös selkeästi: Tom Morello.

Poliittinen aktivisti ja akustinen musiikki ei ole maailman uusin keksintö. Lähes kaikki singer-songwriterit ovat olleet poliittisia julistajia; jos eivät niin ovat laulaneet rakkaudesta tai sen puutteesta. Varsin suorasukaisista teksteistään tunnettu Morello on uusimmallaan siirtynyt runollisemman kerronnan pariin. Aikaisemmin suoranaista saarnaamistakin harrastanut mies on löytänyt uuden uoman ja antaa musiikkinsa virrata sitä pitkin vapautuneesti ja ilmavasti. "The Fabled City" on rauhoittava ja seesteinen albumi. Se pitää sisällään enemmän instrumentteja kuin edeltäjänsä ja mukaan on mahdutettu myös etäisiä elektronisia tuulahduksia.


"The Fabled City" kumartaa Morellolle vähän erikoisiin suuntiin. Bruce Springsteen ja Dave Matthews ovat jättäneet pienet jälkensä miehen musiikkiin. Morellon vokalisointi muistuttaa myös jossain määrin Nick Caven vastaavaa ja levyltä on jopa havaittavissa kaikuja Tom Waitsin realistisesta romantiikasta. Levyyn tutustuminen kannattaa aloittaa esimerkiksi singlebiisiksikin valikoituneesta "Whatever It Takes" tai "Midnight In The City Of Destruction". Jälkimmäinen kertoo New Orleansista ja etenkin sen rappiosta edellisen hirmumyrskyn jäljiltä. Koko kaupunki on Morellon mielestä unohdettu ja jätetty kuolemaan omaan saastaansa.

Vaikka Audioslave tai Rage Against The Machine onkin varsin kaukana yövartijan ajatusmaailmasta, kannattaa Morellon uusimmalle antaa mahdollisuus. Se osoittautuu kuuntelussa yllättävän hyväksi ja ajoittain jopa kauniiksi levyksi. Sitä voi kuunnella ilman julistuksen pelkoa ja samalla voi huomata ettei Morello välttämättä tarvitse erikoisuuksiin menevää kitarointiaa luodakseen mielenkiintoista ja koskettavaa musiikkia.

9/10

References: Nick Cave, Tom Waits, Dave Matthews

Enslaved "Vertebrae"

Norjasta on kautta aikain tullut mitä äärimmäisiä yhtyeitä jotka ovat tehneet mitä äärimmäisintä musiikkia. Enslaved on koko uransa ajan tuottanut laadukasta äärimetallia; toki matkaan on mahtunut muutama pienen pieni notkahdus, mutta keskiarvo on aina ollut kiitettävä. Kahdella edellisellä levyllään yhtye karkasi melko kauas progressiivisen rockin (!) maailmaan ja uusimmalla levyllään matkalla takaisin äärimetallisia vaikutteitaan. "Vertebrae" onnistuu yhdistämään nämä kaksi musiikillista koulukuntaa mielenkiintoisella tavalla.

Enslaved saa musiikkinsa virtaamaan vailla vastuksia. Virran keskeltä löytyy pieniä kiviä ja kantoja, jotka antavat musiikille mielenkiintoisia vivahteita. Vaikka yhtye liikkuukin äärimetallin saralla, ei tällä albumilla hivotella genren sivurajoja. Levyä kuunnelleessan huomaa helposti jäävänsä koukkuun näihin pieniin pyörteisiin, jotka juuri sopivalla tavalla värittävät kappaleiden ajoittain hypnoottisiakin sävelkulkuja. Vaikka hypnoosi helposti yhdistyykin junnaavuuteen, ei Enslaved tähän paheksuttavissa määrin sorru.


Enslavedin uran alkuvaiheet ovat itseltäni vielä hämärän peitossa, mutta voisin nopeasti arvata yhtyeen soittaneen UG black metallia. Kuten niin monet norjalaiset äärimmäisyyksien bändit, on myös Enslaved onnistunut jalostamaan oman ilmasunsa ehdottomaan huippuunsa kulkemalla puoli kentän mittaa sivurajalta. Luettelo niistä norjalaisista yhtyeistä, jotka ovat onnistuneet tekemään samoin on pitkä. Ne jotka ovat tässä epäonnistuneet on jo unohdettu. Vaikka Enslaved ei uusimmallaan yllä aivan Gojiran tasolle, on sillä kuitenkin pitkä matka unholan yöhön.

9/10

01. Clouds
02. To The Coast
03. Ground
04. Vertebrae
05. New Dawn
06. Relections
07. Center
08. The Watche