Mont Blanc ascent 2009, osa IV

Laskuvarjojääkärikillan alppikurssi 17.7.-2.8.2009, Chamonix, Ranska

Koko retkueen päästyä takaisin laaksoon oli aika viritellä pienimuotoisia huiputusjuhlia. Varmuuden päätimme käydä hankkimassa pullollisen vuosikertaa. Valinta osui asiantuntijoiden johdolla Domppaan. Nautiskelimme juomaa kämppämme parvekkeella ja napostelimme samalla maksaa. Tämä tuote oli kuitenkin pakattu säilykerasiaan, joten mitenkään tuoreesta tuotteesta ei ollut kysymys. Yhtä kaikki, sekä juoma, että ruoka maistui erinomaisesti. Ja saattoipa olla niinkin, että piipahdimme kirkollakin ottamassa muutaman juoman. Ja hauskaa ainakin oli.


Seuraava päivä kului enimmäkseen toipuessa. Osa joukostamme suunnitteli pientä reissua Italian puolelle. Itse olin jo sopinut lähteväni kiipeämään Midille Cosmicin harjannetta. Tällä kertaa kävi vielä niin hyvin, että pääsin kiipeämään parhaan mahdollisen kaverin, eli Mikon, kanssa. Mukaan lähti toki muutakin porukkaa, mutta menimme osaltamme kahdestaan. Toipumispäivän jälkeen laittauduin kohtuullisen aikaisin nukkumaan, koska olimme kuitenkin lähdössä heti aamusta hissillä Midille. Tämä osaltaan siksi, että välttäisimme pahimmat ruuhkat hissillä ja reitillä.

Suunnitelma toimikin siinä mielessä hyvin, että saimme paikat haluamaamme kabiiniin ja pääsimme hyvissä ajoin liikenteeseen. Midin lumiharjanne on muuten uskomattoman hieno, sen pudotessa jyrkästi miltei kylään asti. Koska olimme liikkeellä kukon vasta laulettua, ei harjanne ollut vielä päässyt kovin pahasti pehmentymään, mutta tiettyä tarkkuutta oli silti syytä noudattaa. Ellei sitten erityisesti halunnut päästä harjoittelemaan no-kidding-self-arrestia.


Taitoimme matkaa verkkaisesti kohti harjanteen alaosaa. Samaan aikaan selvisi, että yhden kaverin liukastuminen oli johtanut kohtalokkaan näköiseen syöksyyn ja evakuointiin toisella puolella laaksoa. Koska kaikki oli kuitenkin hoidossa jatkoimme omaa reittiämme. Pahemmilta vahingoilta oltiin toisella puolella vältytty. Lähestyimme tasaisen vauhdin taktiikalla vanhaa Cosmicin majaa ja Mikko esitteli samalla ympärillä näkyviä huippuja ja reittejä. Keli oli jälleen kerran mitä mainioin ja sää todellakin suosi kiipeilijöitä. Samoin suosi reittivalinta, sillä Cosmicin harjanne tarjoaa helppoa ja ilmavaa alppikiipeilyä parhaimmillaan. Ainakin näin aloittelijalle. Korkeuskin antaa oman panoksensa touhuun, sillä reitti kulkee suunnilleen 3800 metrin korkeudessa.


Cosmicin vanhalta majalta lähdimme nousemaan kohti harjannetta ja jatkoimme matkaa näkymistä nauttien. Kiertelimme kohtuullisen kokoisia kivipaaseja oikealta ja vasemmalta. Laskeuduimme kerran köydellä parikymmentä metriä, jatkaaksemme jälleen kiipeämistä. Kylän puoleiselle reunalle päästyämme saimme nautiskella ilmavasta reitistä toden teolla, sillä seinä putoaa kivasti pari kilometria lähes suoraan alaspäin. Mikko vei kaksikkoamme tunnetulla varmuudella ja taidolla. Irrottipa herra itselleen palkinnoksi yhden camunkin syvältä halkeamasta matkan varrella.


Könytessämme kohti harjanteen korkeinta ja terävintä huippua, päidemme ilmestyessä kivien välistä näkyviin innostuivat terassilla kuvaamassa olleet turistit laukomaan otoksia kaksikostamme. Pakko oli seistä jalat ja selkä suorana. Viimeinen koitos oli varsin vaappuvien tikkaiden nousu kyseiselle terassille. Kenties koko reitin päräyttävin kohta.



Hienon reitin jälkeen kävimme porukalla nauttimassa pienet välipalat ja yhdet oluet Midin ravintelissa ja suuntasimme kulkumme sen jälkeen kohti kabiinia, jolla laskeuduimme takaisin laaksoon. Seuraava operaatio olikin loukkaantuneen toverimme siirtäminen leirintäalueelta kämppäämme ja sainkin illan mittaan rasvailla tuota beta -urokseksi muuttunutta alfa -urosta useamman kerran..

Koska reissumme oli eittämättä lähestymässä loppuaan oli aika viritellä pieniä muodollisia lähtöpeijaisia. Torstai tulisi olemaan toivoa täynnä.

Kuluttelin torstain mittaan viimeiset rahani erinäisiin ostoksiin. Jostain syystä vaimokkeeni on saanut viime aikoina lahjaksi kaikkea enemmän tai vähemmän retkeilyyn liittyvää tarviketta.. Tällä kertaa mukaan lähti Marmotin teltta. Päivän mittaan pakkailin tavaroitani ja kävin palauttamassa köysistöllämme lainassa olleet lumivarmisteet sekä muut rojut. Kaikki oli näin valmista illan juhlallisuuksia varten. Tarkoitukseen oli varattu runsas määrä pöytiä läheisestä ravitsemusliikkeestä.


Matkanjohtajamme muistivat illan aikana ansioituneita kiipijöitä, ja koska kaikki olivat enemmän tai vähemmän sellaisia, niin lähes jokaiselle ojennettiin enemmän tai vähemmän sarkastinen lahja illan aikana. Muistivatpa maailman kovinta kiipeilijää sellaisetkin hekilöt kuin Messner, Gustafsson, Maudit ja Myllys.

Ilta sujui rattoisissa ja rennoissa merkeissä. Saatoimme jopa intoutua esittämään kohtuullisen eroottisen poikatanssiesityksen. Siitä emme nyt kerro sen enempää. Ne jotka sen näkivät tykkäsivät, ja se siitä sitten. Ei muuta kuin unille ja valmistautumaan aikaiseen herätykseen ja karuakin karumpaan kotimatkaan.

Paluu sujui kuten tulokin. Bussinpenkkiä perseellä ankarasti kuluttuen. Laivalla oli vielä pienet jamit ja Turkuun saapui enemmän tai vähemmän hyytynyttä ja räjähtänyttä reissaajaa. Tiemme erkanivat tässä vaiheessa osa jäädessä Turkuun ja osan jatkaessa Helsingin kautta kohti uusia seikkailuja. Hienoakin hienompi kesä oli kääntymässä syksyksi ja arkinen aherrus alkamassa. Osa jatkoi itsensä hemmottelua jatkamalla Sveitsiin kiipeämään kohti uusia huippuja, nousemaan uusia seiniä ja tekemään uusia hienoja muistoja.

Taitoimme loppumatkan junalla Tampereelle, jossa purimme kyydistä viiden hengen tavarat laiturille. Tässä vaiheessa laiturilla oli myös eräs isä kahden poikansa kanssa. Pojat katselivat kummissan valtavaa tavaramääräämme ja isä totesi heille: "Noi pojat ei ole olleetkaan missään ihan pienellä kivellä." Hymy kasvoillamme jatkoimme kotia kohti.

Haluan vielä loppuun esittää kiitokset seuraaville tahoille:

Laskuvarjojääkärikilta - Hienosta työstä suomalaisen kiipeilykulttuurin vaalimisessa.
(Erityisesti Jukkis, Mikko ja Kossu)
Chamonix - Upeiden puitteiden tarjoamisesta.
Jari, Kalle ja Eetu - Hienosta köysistöstä, jonka kanssa oli kunnia saada kiivetä oikean Euroopan korkeimmalle huipulle.
Ja tietenkin kaikille mukana olleille kiipeilijöille; te teitte tästä reissusta sellaisen kun se oli, hienon ja unohtumattoman!

Seuraava on omistettu kaikille vuoden 2009 alppikurssilaisille, sekä kaikille niille joiden unelmat siintävät yhä uusien huippujen laella.

Summit

Sinä päivänä havahduin pieneen valonsäteeseen, en sellaiseen tavanomaiseen ja ohikiitävään. Silmäni juuttuneina nousevan kajastuksen lähteeseen hymyilin hiljaa ympärilläni leviävälle vuoristolle. Hakkuni nousi uuteen iskuun ja jalkani ottivat uusia askeleita ylöspäin. Ujosti katselin tuota valonsädettä, joka tuntui samaan aikaan loittonevan ja pysyvän paikallaan. Väsyneiden silmäluomieni välistä varovasti tähystin, uskaltamatta poistaa laseja silmiltäni.

Yhä ottivat jalkani uusia askeleita, silmäni sekoittivat huiput keskenään ja jatkoin lähes neuvottomana kiipeämistäni. Seinä edessäni kohosi jylhänä kohti taivaankantta. Vielä on voimaa varressani, kerroin itselleni, vielä on annettavaa tälle vuorelle ja vielä haluan kiivetä kohti tuota outoa valonsädettä. Elämäni matkalla en ollut montaa sellaista kohdannut. Jotain tiedän asiasta, tuumailin, ja hymy nousi suupieliini. Katsahdin ympärilleni, jonne vieno valonsäde oli jo levinnyt. Vaikka aika olikin jo luotani karannut, kiirettä en ymmärtänyt tuntea.

Kallio tuijotti kesyttäjäänsä julmasti, ilman antautumisen merkkiä. Lumi, kuin mieltään osoittaakseen, vyöryi toisaalla jylisten. Lannistumaton tahtoni johdatti jalkani aina uuteen askelmaan, polttavat reiteni ponnistivat ylöspäin. Hyytävän kylmyyden liittyessä vastusten joukkoon tuijotin takaisin vielä lujemmin ja tunsin voiman sisälläni. Mutta vieläkään en voinut tajuta, mistä tuo valonsäteen hehku luokseni tuli.

Näin jo viimeisen harjanteen, kivet sen reunalla, ja lumilipan yllä suuren tyhjyyden. Melkein jo perillä, ajattelin, ja pysähdyin. Katsoin uudelleen ympärilleni ja ymmärsin valonsäteen johdattaneen minut huipun luo. Vaan ei ilmaiseksi, tunnustin, sillä se koetteli voimiani ja käski antamaan kaiken. Kurotin käteni, ojensin sen kohti valoa ja tunsin lämpimän kosketuksen. Se oli onnistumisen kosketus, joka kättäni piteli ja lämmitti. Ehkä etsimäni olikin jo löytänyt minut, olin kulkenut matkan ja vasta nyt ymmärsin.

Polvistuin huipun lumiseen pintaan, kumartuessani tunsin lämmön nousevan rintaani. Nostin pääni ja raotin lasejani, edessäni mitä ihmeellisin näky. Mutta se pyysi minua kiirehtimään ja alkamaan laskeutua alaspäin. Vaikka tunsin käsivarret ympärilläni, hellästi sen otteessa leväten, tiesin joutuvani pian pois. Tunsin kylmyyden vaanivan ympärilläni tyhjyydessä ja voimieni hiipuvan. Pois on käännyttävä, vakuutin itselleni ja loin vielä viimeisen pitkän katseen tuohon tuntemattomaan. Nousin vihdoin jaloilleni ja aloitin pitkän paluuni takaisin.

Jos jotain jäikin matkani varrelle, jos jotain annoin itsestäni, paljon sain myös mukaani. Ei se ollut pelkkä kangastus, ei vieno kajastus vain; oli jotain enemmän - sen ymmärrän nyt.

Tampereella 16.10.2009


Miksu

Mont Blanc ascent 2009, osa III

Laskuvarjojääkärikillan alppikurssi 17.7.-2.8.2009, Chamonix, Ranska

Päästyämme takaisin laakson, purimme tavaramme levälleen ja kämppä olikin tämän seurauksena kohtuullisen sekaisen näköinen. Itseämme rentoutimme käymällä ostoksilla sekä ruokailemalla hyvin. Saattoi olla niinkin, että nautimme myös muutaman lasillisen viiniä. Ja saattoipa olla jopa niinkin, että jatkotkin pidettiin vielä yön pikkutunneilla.

Lyhyen rentoutumissession päätteeksi alkoi ankara sääikkunan kyttääminen. Keliä odotellessamme pakkasimme tavaroitamme hyvään lähtövalmiuteen. Tavoitteena oli lähteä Tete Rousselle lauantaina aamusta ja yrittää huiputusta aikaisin sunnuntaina. Hetken pohdimme kiipeävämme aina Gouterille saakka lauantain aikana, mutta kohtuullinen määrä alasvyörynyttä kiveä muutti mielemme. Nousu Tete Rousselle sujui lentäen ja olimme alle kahdessa tunnissa pystyttämässä leiriä. Sääennusteiden mukaan sunnuntaiksi oli edelleen luvassa hyvää keliä, joten olimme luottavaisella mielellä ja nautiskelimme keskikesän auringonpaisteesta Tete Roussella.


Päätimme herätä 0130 ja lähteä liikkeelle noin kello 0200. Illalla laittauduimme nukkumaan hyvissä ajoin. Käytännössä tämä tarkoitti noin kello kymmentä. Uni tuli hyvin ja nopeammin kun kukaan uskoikaan heräsimme kellojen pärinään. Yöllä oli ollut kohtuullisesti pakkasta ja puimme järjestyksessä päällemme, haukkasimme puurot aamupalaksi ja laittauduimme valmiiksi lähtöä varten. Tässä vaiheessa rinteessa oli jo muutamia otsalamppuja, mutta mistään ruuhkasta ei kuitenkaan voida puhua. Pääsimme varsin hyvään rakoon.

Saavuttuamme Grand Couloirille päätin ottaa muutaman valokuvan. Samalla hetkellä alkoi kivivyöry, jota ei tietenkään voinut havaita muuta kuin äänen perusteella. Suojauduimme ja kuvaaminen sai jäädä odottamaan parempia aikoja. Eetu sai kiven nilkkaansa, mutta vammoitta kuitenkin selvisimme. Kirosimme ja totesimme, että kuluaari kannattaa sittenkin ylittää päivällä, tai ainakin valoisan aikaan, sillä kiviä tuli alas aivan samalla syklillä lämpötiloista tai olosuhteista riippumatta. Pimeällä homma oli siinä mielessä vaarallisempaa, että kiviä ei todellakaan nähnyt. Päätimme lähteä ylittämään ränniä ilman köyttä tai muitakaan varmistuksia. Lähdin ensimmäisenä. Etsin otsalampullani hetken aikaa linjaa, josta rännin yli pinkaisisin. Pahaksi onnekseni lamppuni ei näyttänyt aivan toiselle puolelle saakka.


Pinkaisin vauhtin hakku valmiina ja eteninkin kohtuullisen vauhdikkaasti aina rännin puoleenväliin saakka. Tässä vaiheessa huomasin alustan muuttuvan jäätyneeksi hiekaksi, johon edes rautojen piikit eivät meinanneet purra. Etenin hitaasti toiselle puolelle ja toivoin kaiken aikaa mielessäni, etteivät kivet päättäisi aloittaa vyöryään juuri sillä hetkellä. Onneksemme pääsimme kaikki kuluaarin yli ilman lisävyöryjä ja pystyimme näin jatkamaan kiipeämistämme. Perässämme tulleet kiipeilijät kertoivat ylittäneensä huomattavasti omaa linjaamme alempaa. Alusta oli ollut täydellinen ja ylitys sujui nopeasti. Näin.

Kiipeäminen Gouterille sujui ilman ongelmia ja saavuimme Gouterin päälle juuri kun aurinko heitteli ensimmäisiä säteitään. Näky oli uskomattoman kaunis. Pidimme pienen tauon ja nousimme ensimmäiselle lumiharjanteelle. Menimme köyteen ja aloimme pitkän taivalluksemme kohti Mont Blancin huippua. Sää ja olosuhteet olivat täydelliset. Päivästä olisi tuleva enemmän kuin otollinen huiputusta varten. Määrätietoisella askeleella lähdimme eteenpäin.


Matka sujui kohtuullisen hyvin ja pääsimme ilman ongelmia aina 4200 metriin saakka. Ongelmat tämän jälkeenkin olivat hyvin pieniä, mutta jostain syystä koko köysistömme oli kohtuullisen hengästynyt välillä 4200-4500 metriä. Puhuminen tai juominen liikkeessä edellytti aina 30-60 sekunnin tauon pitoa suoritteen jälkeen.


Päätimme pitää suumme kiinni ja juomaletkut tupessa ja taapersimme kohti huippua. 4500 metrin jälkeen kulku jostain syystä helpottui ja loppunousu huipulle sujui kevyesti. Matkalla emme kohdanneet pahempia ruuhkia ja sää oli mitä mainioin. Otimme rennosti emmekä kiirehtineet huipulle. Huipun jo siintäessä koimme kenties hienoimman hetken koko nousun aikana; tiesimme kaikki pääsevämme hyvävoimaisina huipulle!

Pääsimme huipulle noin kello 1100 aikaan. Kuten tavallista, huipulla tuuli, mutta tuuli oli sen verran mieto, että se ei aiheuttanut suurempia viluväreitä tai muitakaan puistatuksia. Vietimme huipulla noin puoli tuntia jonka käytimme maisemien ihailuun sekä kuvaamiseen.


Pian tämän jälkeen lähdimme laskeutumaan kohti Tete Roussea. Laskeutuminen sujui joutuisasti ja pian olimme viettämässä ruokataukoa Vallotin majan kupeessa. Jatkoimme köydessä aina viimeiselle lumirinteelle saakka. Tässä vaiheessa siirryimme alppityylin laskeutumiseen ja tulimme viimeisen lumirinteen alas persmäkeä. Huomioimme toki matkalla olleet leveät ja syvät railot. En suosittele persmäkeä kenellekään jolle reitti ei ole ennalta tuttu. Tarina voi muutoin päättyä kohtuullisen synkästi.

Päästyämme Gouterin majalle, pidimme pienen tauon ja lähdimme viimeiselle etapille kohti Tete Roussea. Laskeutuminen sujui tapahtumaköyhästi aina "Death Gullyyn" saakka. Pohdimme ylitystä hetken ja päädyimme ylittämään kuluaarin pareittain pitkässä köydessä jonka varmistimme vaijeriin. Käytännössä ylitimme yksitellen siten, että kaksi tähysti kiviä ja antoi mahdollisen vyöryn sattuessa väistämisohjeita. Pääsimme kaikki yli ilman osumia. Jarin ylittäessä kivet päättivät kuitenkin lähteä liikkeelle ja hyvän valvonnan ansiosta onnettomuuksilta vältyttiin. Laskeuduimme pienen adrenaliinikuohun vallitessa perusleiriimme. Hetki oli hieno.



Päätimme onnistuneen nousun kunniaksi ottamassa yhdet Mont Blanc oluet majalla ja siirryimme nauttimaan niitä majan takapihalle. Tuota hetkeä ei kovin moni muu hetki voita. Istuimme seuraamassa ilta-auringon laskua horisonttiin, siemailimme olutta ja nautimme huiputuspäivän tuntemuksista. Olo oli täydellinen.

Nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin. Tarkoituksenamme oli lähteä aamupäivällä laskeutumaan laaksoon ja pakata sitä ennen leiri kokonaisuudessaan. Näin myös teimme.

Laskeutumisen Nid d'Aiglelle sujui erityisen vauhdikkaasti ja pian olimmekin jo laaksossa. Itse otin pienen spurtin ja ehdin kuin ehdinkin ensimmäiseen junaan. Kossu, Mikko ja Jukkis olivat samassa kyydissä ja alas päästyämme vetäisimme kunnon mätön; täytetyt patongit sekä tölkilliset olutta. Eikä sitten muuta kun kohti kämppää. Siellä kamat kuivumaan ja mies suihkuun sekä puhtaiden vaatteiden vaihtoon. Edessä olisi pienimuotoiset huiputusjuhlat ja niihin toki pitäisi valmistautua asiaankuuluvalla tavalla. Loppureissusta lisää seuraavassa osassa IV.

The Black Crowes "Before The Frost..."

Vuonna 1984 alkunsa saanut The Black Crowes on tehnyt mittavan pituisen ja menestyksekkään uran. Kahdeksanteen studiolevyynsä ennättyänyt amerikkalaisbändi on myynyt maailmanlaajuisesti yli 20 miljoonaa levyä. Se äänestettiin Rolling Stones -lehdessä jo vuonna 1990 parhaaksi uudeksi amerikkalaiseksi yhtyeeksi. Bändissä on jäseniä riittänyt vuosien saatossa, mutta yhä edelleen Chris ja Rich Robinson ovat yhtyeen kantava voima. Karheaa blues- tai hard rockia soittava yhtye onnistuu uusimmallaan "Before The Frost..." pitkästä aikaa erinomaisesti.

Alkuaikojen albumit "Shake Your Money Maker" ja "The Southern Harmony And Musical Companion" ylsivät moninkertaiseen platinamyyntiin ja jälkimmäinen jopa Billboard listan kärkeen saakka vuonna 1992. Onnistuin itse pääsemään tähän kyytiin jo heti alkmetreillä ja levysoittimessa pyörivät bändin albumit kohtuullisen tiheään. Vuosien saatossa The Black Crowes painui kuitenkin unholan yöhön, joskin onnistui aina välillä näyttämään valoa pimeyteen satunnaisten kertauskuunteluiden muodossa. Ja nyt vuonna 2009, yhtye iskee jälleen.

"Before The Frost.." on varmaakin varmempaa Black Crowesia. Kaikki tutut elementit ovat kohdallaan ja yhtyeen musiikillinen koskettavuus sai minut jälleen kerran levyostoksille. Hipahtavien eteläntunnelmien luojana bändi on ylitse muiden. Tiukasti yhteen soittava ja asialleen omistautunut jyrä kulkee tasapainoisesti koko albumin mitan. Tunnelman luojana Chris Robinsonin ääni on omiaan tähän musiikkiin. Ja koska yhtye on onnnistunut pysymään kasassa kaikki nämä vuodet ja myllerrykset, ei ole ihme, että musiikista huokuu rentoa itsevarmuutta ja se kolahtaa voimakkaasti mielihyväkeskukseen. Tästä on varisparven hyvä jatkaa liitoaan.



9/10

Mustach "S/T"

Perkeleen ruotsalaiset; tekevät hyvää musiikkia sellaista tahtia etten edes perässä pysy. Lännestä ponnistava Mustach on vain yksi esimerkki naapuriemme laajasta ja tasokkaasta, metallisemmasta, musiikkiskenestä. Edellisen albuminsa "Lastest Version Of The Thruth" hitillä "Double Nature" suurempaan tietoisuuten noussut yhtye on kärsinyt miehistönvaihdoksista, menettäen yhden kitaristin ja viimeisimpänä rumpalinsa. Paikkaaja on kuitenkin aina löytynyt, eikä musiikista ole ollut kuultavissa pienintäkään tason notkahdusta.

Nimetön uutuus iskee palleasta ilmat pihalle ja Ralf Gyllenhammarin ääni vetää edelleenkin kivekset rusetille. Intron jälkeen paahdetaan menemään kunnes viimeisen kappaleen päättävä outro (joka on toisinto introsta) antaa päättyessään luvan huokaista. Ensimmäinen kuuntelukerta ei välttämättä avaa levyä riittävästi, sillä siitä puuttuu ylivoimainen ykkösmagneetti. Kuten usein, niin tälläkin kertaa, kuuntelijan kerryttäessä kuuntelukertojaan, aukeavat levyn salat täydellisesti. Tasapainoinen, mutta ei tasapaksu, albumi on sitä itseään alusta loppuun. Jälleen kerran huomaa ihmettelevänsä levyn loppumista. Ja sen jälkeen on luonnollisesti saatava lisää. Parasta Mustachia pitkään aikaan.

9/10

Mustach Suomessa kiertueella loppuvuodesta 2009. Tsekkaa ajankohdat ja paikat netistä, ja jos et tiedä miten, niin KVG.

Alice In Chains "Black Gives Way To Blue"

Tuokion mittaisen levytyksellisen hiljaiselon viettäneen Alice In Chainsin uutukaisen ilmestyminen sinällään ei herättänyt allekirjoittaneessa mitään erityisiä tunteita tai ostohaluja. Layne Staleyn edesmeneminen vuonna 2002 merkitsi itselleni niin konkreettisesti yhden aikakauden päättymistä, että en voinut edes kuvitella kuuntelevani uutta AIC:ta erittäin leveä hymy kasvoillani.

Vuonna 1987 alkunsa saanut yhtye oli alkuajoistaan lähtien synkkä ja raskas. Sen kappaleet kuulostivat enemmän kuin ahdistavilta ja epätoivoisilta. Ja samaan aikaan upeilta. Niiden koukuttava vaikutus oli omaa luokkaansa ja Layne Staleyn vokalisointi maalasi kokemuksen täydelliseksi. Näin musiikin kuuluukiin vaikuttaa ja näin sen kuuluu toimia. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin nopeasti, sillä yhtyeen tie nousi pystyyn jo kolmen albumin jälkeen. Keskimääräistä selvästi pahemmista ahdistuksista ja huumeongelmasta kärsinyt Staley oli jo tuohon aikaan niin pihalla, ettei kyennyt hoitamaan edes omia lauluosuuksiaan. Cantrell paikkasi hienosti.

Vuonna 2005 uudella laulajalla varustettu yhtye suoritti rutiininomaisen comeback -kiertueen, mutta en ollut edelleenkään millään tasolla kiinnostunut yhtyeen edesottamuksista. Kaikki vaikutti lähinnä muistojen mustaamiselta rahan vuoksi.


"Black Gives Way To Blue" on upea albumi. En tiedä nouseeko "BGWTB" jopa vuoden parhaan levyn korokkeelle, mutta hyvin korkealla ollaan joka tapauksessa. Ensimmäisistä sävelistä ja soundeista lähtien on selvää kuka yhtyeen todellisena moottorina on aina toiminut. Jerry Cantrell on luonut jälleen kerran hienon kokonaisuuden. William DuWall hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän ei yritä olla mitään muuta kuin oma itsensä ja se riittää. Layne Staleylle omistettu albumin nimiraita summaa hienosti yhden vaiheen yhtyeen elämänkaaresta. Cantrellin lauluharmoniat luovat tunnelman juuri sellaiseksi kun se AIC:n levyllä pitääkin olla. Ahdistavan synkäksi. Olen kuitenkin aistivinani pieniä toivon pilkahduksia; aivan kuten albumin nimikin saattaa antaa ymmärtää. Sininen on joka tapauksessa surullinen ja alakuloinen väri ja sen mukainen on myös Alice In Chains vuonna 2009.

10/10

Enter Shikari "Common Dreads"

Vuoden erikoisimmasta positiivisesta yllätyksestä vastasi helposti brittiläinen Enter Shikari. Päätöntä metallia tahkoavan yhtyeen uusin tuotos "Common Dreads" kaahaa laidasta laitaa sellaisella vauhdilla, ettei kuulijaparka ehdi missään vaiheessa edes miettiä mihin genreen tai kategoriaan bändin musiikki yleensäkään voisi mahtua. Yhtyeen laulajan enon veneen mukaan nimetty yhtye tulee muuten esiintymään marraskuussa Suomeen, toimien samalla The Prodigyn lämppärinä.

Debyyttinsä jälkeen Enter Shikari hilasi itsensä Briteissä vähitellen kultakantaan ja nousipa debyytti jossain vaiheessa jopa Brittilistan ykköseksi. Tämä oli syksy syy yhtyeen ensimmäiseksi aiotun Suomen keikan peruuntumiseen.

"Common Dreads" on samaan aikaan helposti lähestyttävä, että tajunnanräjäyttävä paketti. Sen tyylilajit vaihtelevat trancesta hardcoreen. Mutkia ei turhaan vedetä suoriksi vaan ne kierrellään ja mielellään vielä vähän pidemmän kautta. Yhtye onnistuu kuitenkin pitämään musiikkinsa kasassa ja säilyttämään punaisen langan albumin alusta loppuun saakka; ja kuulostamatta kertaakaan tekotaiteelliselta tai yliyrittävältä! Bändi on ujuttanut levylleen runsaasti myös puhdasta laulua ja jopa kauniita melodioita. Kertosäkeet menevät monesti päähän kuin metrin halko ja pian saa huomata tuon metrin halon pyörivän villiä ympärää päänsä sisällä. Siinä määrin orkesterin pojat palettiaan sekoittavat heti luvan saatuaan.

Jos jossain yhtyeessä on potentiaalia laajentaa metallin kenttää uusiin ulottuvuuksiin, niin Enter Shikarissa sitä on enemmän kuin missään muussa tällä hetkellä tuntemassani yhtyeessä. Jos pidät jostain muusta kuin helposta musiikista, niin Enter Shikari on oiva tutustumisen kohde juuri sinulle.



10/10

The Poodles "Clash Of The Elements"

Ruotsalaisen, klassisen heavyn, ammatiyhtyeen uusin albumi pyyhkii pöytää kilpailijoillaan tullen-mennen. "Clash Of The Elements" onnistuu olemaan lähes täydellinen albumi. Levyyn tutustuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa, että tällä kertaa kyseessä ei ole mikään ekstreme-erkkien tai erikoisuus-eetujen kategoria. The Poodles tekee yksinkertaisista elementeistä hienoa musiikkia joka saa välittömästi hyvälle tuulelle.

Tutustuin yhtyeeseen ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, kun edellisen albumin "Metal Will Stand Tall" sulosoinnut kantautuivat sattumalta korviini. En ollut täysin tietoinen siitä, että olisin saattanut tunnistaa bändin jo aikaisemmin, mikäli olisin vain sattunut seuraamaan Ruotsin Euroviisukarsintoja hivenen tarkemmin. Albumi soikin iPodissa melkoisessa tehosoitossa ja nimiraita muodostui jopa jonkin asteiseksi vuorikiipeilyn soundtrackiksi. Niin monta vuorikiipeilykirjaa sen tahdissa ehdin lukemaan, että.

Uusin albumi jyrää aavistuksen maltillisemmin. Se jos joku luottaa perusasioihin. Soitto kulkee, sävellykset ovat erinomaisia ja Jakob Samuelin hieno ääni sopii tähän musiikkin vallan perkeleen komeasti. Tulen suorastaan liikuttuneeksi, sillä niin hienoja melodioita ja laulusuorituksia levy pitää sisällään. Tämä albumi kuuluu ehdottomasti jokaisen Hard Rockin ystäväksi itseään väittävän ihmisen levyhyllyyn. Ja jos tämä ei saa hymyä suupieliin, niin sitten ei saa mikään. Ohan se varma!


10/10