Norjan Bergenistä ponnistava Audrey Horne on ehtinyt kolmanteen levyynsä melkein salakavalasti. Yhtye oli jo melkein päässyt painumaan unholaan, kun kaverini onneksi sattui tiedustelemaan, olenko mahdollisesti kuunnellut bändin uusinta tuotosta. Enhän minä ollut, enkä ollut edes levyn ilmestymisestä tietoinen. Sain kuitenkin asiat nopeasti järjestykseen ja tälläkin hetkellä Audrey Hornen "S/T" pyörii soittimessa. Ja mainioltahan se kuulostaa. Ihan niin kuin bändi on tähänkin saakka kuulostanut.
Varsin nimekkäistä yhtyeissä aikaisemmin soittaneiden muusikoiden muodostama Audrey Horne on alusta saakka onnistunut operoimaan omalla itseluomallaan tyylillä. Menneisyyden suoritukset varsin rankan ja raskaan musiikin parissa eivät läpi heijastele. Yhtye luottaa omaan osaamiseensa ja ponnistaa perinteisen Hard Rockin pohjalta, mutta sävyttää musiikkiaan varsin melodisilla ja ajoittain raskaillakin koukuilla. Kokonaisuudesta muodostuu tyylillisesti tunnistettava, ehjä ja sopivasti persoonallinen sointi, joka hyväilee ainakin omaa korvaani varsin tehokkaasti. Kaikille Audrey Hornen levyille on ollut yhteistä se, että aluksi ne tuntuvat vähän hajanaisilta ja samalla kokonaisuus vaikuttaa aavistuksen epätasaiselta. Muutama kuuntelukerta lisää ja kas, asia on poistunut päiväjärjestyksestä. Viimeistään uusimallaan bändi on onnistunut jalostamaan musiikkinsa siihen pisteeseen, että koko albumi loppuu jokaisella kuuntelukerralla liian aikaisin. Tämä ei voi olla huono merkki.
Yhtyeen kunnon voi tarkastaa livenä tulevana kesänä Tampereella Saunassa. Julisteessa tosin mainitaan, että tapahtumassa esiintyy Audrey Horn, mutta uskon, että kyseessä on kuitenkin tämä jälleen kerran hienon albumin julkaissut norjalainen ryhmittymä.
Pitkiin aikoihin en ole käynyt elokuvissa. Vaikka mielelläni katsonkin HYVIÄ elokuvia, niin tämä harrastus on jostain syystä jäänyt toistaiseksi. (Enimmäkseen ehkä siksi, että mitään kovin mielenkiintoista ei viime aikoina ole ollut tarjolla.) Tällä viikolla kuitenkin elokuvateatterin kutsu kävi sen verran voimakkaaksi, että vihdoinkin raahauduin valkokankaan eteen. Ja vielä peräti kahdesti. The Wolfman oli melkoinen pettymys nimekkäästä näyttelijäkaartistaan huolimatta, mutta Tim Burtonin Alice In Wonderland puolestaan oli kaikkien ennakko-odotusten jälkeenkin loistava.
Voin tunnustaa rehellisesti, etten muista koskaan perehtyneeni tähän klassiseen ja mielipuoliseen seikkailusatuun. Elokuviin mennessäni en siis olisi osannut kysyttäessä vastata miten tarina etenee. Sen verran toki tiesin, että Alice näkee pahoja unia ja seikkailee Ihmemaassa pikkutyttönä. Tim Burton ja Johnny Depp puolestaan aiheuttavat aina positiivisia odotuksia, eikä kaksikon työskentelyssä ole tähän mennessä juuri huomauttamista ollutkaan. Eikä ole Alice In Wonderlandin jälkeenkään.
Eilinen elokuvailta oli myös ensimmäinen 3D -kokemukseni elävissä kuvissa. Todellisuus 3D -lasien takana oli juurikin sellainen kun miksi olin sen kuvitellut. Ihmemaan kompositio oli sellainen, että 3D -efektejä kyettiin käyttämään varsin mielekkäästi ja tehokkaasti. Normaalissa kauvauksessahan kolmiulotteisuuden luominen tuntuu olevan vielä hankalaa. Animattioissa ja piirretyissä syvyysulottuvuus sen sijaan toimii hienosti. Lasit eivät aiheuttaneet ylivoimaista ärsytystä ja silmätkin sopeutuivat hyvin 3D -maailmaan. Ainoa mikä aiheutti vähän epämielyttävyyttä oli tekstien lukeminen.
Itse elokuva oli hieno kokemus. Vaikka Burton onkin ottanut huomattavia vapauksia Alice In Wonderlandin luomisessa, ei tarinan kerronta tai kuljettaminen siitä kärsinyt. Oikeastaan Alicen kasvattaminen 19 -vuoden ikään on hyvä ratkaisu. Ensinnäkin lapsinäyttelijöitä keskeisessä roolissa on usein erittäin rasittava katsoa ja toiseksikin liika lapsenomaisuus alkaa ainoastaan ärsyttää. Johnny Depp sen sijaan on melkoisen haasteen edessä. Lukuisat hämärät hahmot ja niihin liittyvät maneerit alkavat väkisinkin toistamaan itseään ja uuden luominen ei enää ole kovin helppoa. Hullun Hatuntekijän -roolissa tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä sen verran hyvin Depp työnsä tekee. Eikä kyseinen tekemisen tyyli itseäni ärsytä. Näin sitä luodaan jälleen kerran hieno roolihahmo, joka on toteutettu tyylikkäästi.
Tim Burtonin Alice In Wonderland on tasapainoinen ja hienoja yksityiskohtia tulviva elokuva. Alicen taistelu itseään vastaan ja kasvutarina itsenäiseksi ihmiseksi on toteutettu joustavalla ja kekseliäällä tavalla. Tarinan hahmot ovat humoristisia ja loppuvaikutelmaltaan positiivisia. Erityisesti Mia Wasikowskan esittämä Alice on kerta kaikkiaan täydellisen hurmaava. Etenkin käydessään taistoon ja katsellessaan kaihoisasti kaukaisuuteen.
Alice In Wonderland tarjoaa oivallisen pakotien arjen harmaudesta ja pakottaa mielikuvituksen uusille raiteille. Näille raiteille päästäkseen voisi tietenkin olla hyvä napata vähän happoa. Ja jos ei ihan happopääksi kuitenkaan aio ryhtyä, kannattaa silti suunnata elokuvateatteriin hämmästelemään Ihmemaan kolmiulotteista outoa kauneutta.
Kanadalainen multitalentti Devin Townsend on yksi musiikkimaailman kummallisista ilopillereistä. Vaikka hänen oma persoonansa kärsiikin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ei sitä välttämättä pysty miehen musiikista kuulemaan. Sanoitukset toki käsittelevät usein herran henkilökohtaisia kiirastulia, mutta melodioihin ei ahdistuksen sävel suoranaisesti siiry. Monipuolisen tuotannon seasta on vaikea löytää mitään epäonnistumisia ja miehen julkaisujen määrän tietäen tätä voidaan pitää pienenä ihmeenä. Soittajana, laulajana, sanoittajana, säveltäjänä ja tuottajanakin kunnostautunut Townsend on julkaissut tulevasta neljän levyn kokonaisuudesta kaksi ensimmäistä osaa. Devin Townsend Project -nimellä julkaistu "Addicted" on siis toinen julkaisu tässä ponnistuksessa.
Ensimmäinen "Ki" maalaili rauhallisempia tunnelmia. "Addicted" iskee rajummin ja jatkaa Townsendin melodisen maalailun tunnusmerkistöt täyttävässä viitekehyksessä. Herran itsensä lisäksi pääosassa tällä levyllä on Anneke Van Giersbergen, joka vokalisoi kaikilla albumin raidoilla. Valinta on onnistunut täydellisesti, sillä komeasti tuotettu ja sävelletty albumi tarjoaa Annekelle hienon pelikentän temmellettäväksi. Tutunkuuloisten kitaravallien ja -melodioiden päällä väreilee Anneken verraten kaunis ääni ja Devin itse duetoi komeasti kokonaisuutta täydentäen. Albumilta on erittäin vaikea nostaa yhtään raitaa ylitse muiden, sillä niin laadukasta materiaalia Townsend on jälleen kerran saanut aikaiseksi. Harvassa ovat levyt joiden kohdalla ei tee mieli hypätä yhdenkään biisin ylitse. "Addicted" on yksi niistä.
Äärimelodinen tanssipläjäys on kuvaava termi "Addicted" -albumia luonnehdittaessa. Osa kansasta saattaa tosin pitää levyn äänivalleja aavistuksen raskaina. Onhan mukana ajoittain jopa Meshuggahmaista jyräystä. Vahva tarttuvuus vaikuttaa siihen, että levyn 45 minuuttia hurahtavat ohitse huomattavasti nopeammin kuin maikkarin vastaavat. Jos Townsendin soolotuotoksilla on henkistä tarttumapintaa enemmän, niin "Addicted" korvaa sen muilla avuillaan. Erittäin hieno levy ensimmäisestä viimeiseen säveleen.
Ruotsalainen Kent on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi Skandinavian suurimmaksi yhtyeeksi. Sen ruotsiksi laulettu pop/rock on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että ilman kielenvaihtoa valtapiirin laajentaminen näyttää epätodennäköiseltä. Sunnuntaina 7.3.2010 oli Helsingin vuoro saada todistaa bändin tämän hetkinen livekunto ja habitus. Alunperin keikka oli kalenteroitu perjantaille, mutta jäihin juuttunut tekniikka ja lavarekvisiitta pakotti aikataulun muutokseen.
Kent aloitti keikkansa uskomattoman tunkkaisilla soundeilla. Olin sijoittunut poikkeuksellisesti lavan etureunan tuntumaan ja aloin välittömästä miettiä miksauspöydän tuntumaan siirtymistä. Jäin kuitenkin lopulta alkuperäisille jalansijoilleni. Lähes täydeltä näyttänyt areena otti Kentin vastaan suosiollisesti, muttei kuitenkaan hurmoksellisesti. Yhtyeen kokoonpanoa oli vahvistettu muutamalla kiertuemuusikolla ja valittevasti nyt kävi niin kuin hyvin usein käy; kyseiset herrat latistivat yhtyeen rockolemusta staattisella suorittamisellaan.
"Taxmannen" aloitti 20 kappaleen mittaisen Kent -tuokion. On selvää, että elektroniset vaikutteet ovat jo juurtuneet yhtyeen lavasuorittamiseen ja siksi jouduin pettyneenä toteamaan, että yritystä oli liikaa. Erilaiset taustanauhat ja efektit söivät liikaa Kentin soudiin niin oleellisesti mielestäni kuuluvaa kitarointia. Vaikka musiikissa onkin siirrytty elektronisempaan suuntaan, kannattaisi tässä tapauksessa pitää kiinni Sami Sirviön soittamista uskomattoman hienoista kitaralinjoista edes vähän enemmän. Miksauksella saattoi toki olla vaikutusta asiaan, mutta nyt hienot yksityiskohdat puuttuivat tai ne hukkuivat muuhun massaan. Lavalla yhtye esiintyi rutinoituneesti ilman suurempaa paloa. Taustakuvitus sopi ajoittain oivallisesti musiikkiin ja tunnelmaan. Ajoittain Kent olisi käynyt vaikka suuremmallekin stadionille.
Musiikillisesti keikka muodostui varsin tasapaksuksi. Yhtyeen hienon takakataloogin tietäen pidin kappalevalintoja aavistuksen heikkoina. Uutta levyä tuotiin esille ja suurin osa sen kappaleista toimikin hienosti. Jos kuitenkin kaipasin kulunutta "Om Du Var Här" -kappaletta settiin kipeästi, niin mielestäni se kertoo, että jotain puuttui. Keikan kohokohdiksi nousivat selkeästi muita paremmin toimineet "Sjukhus", "Svarta Linjer", "Den Döda Vinkeln" ja "OWC". Varsinaiseen hurmokseen päästiin ainoastaan "Idioter" ja "Krossa Alt"/"Dom Andra" -kappalaleiden yhteydessä. Nämä vedot olisivat huudattaneet stadionluokan yleisöä; mikäli sellainen jostain olisi löytynyt.
Oivallisen lavatulituksen (pyrot) jälkeen siirryttiin pakolliseen encoreen. Tällä kertaa tuntemattomalta vaikuttanut "På Drift" ei onnistunut tempaamaan yleisöä mukaansa, vaikka olikin esityksenä erittäin hieno. "Kärleken Väntar" tuntui kohtuullisen turhalta tässä välissä ja näin ollen keikan päättänyt "Mannen I Den Vita Hatten" kuulosti enemmän kuin osuvalta ja samaan aikaan loistavalta keikan päätökseltä. Kokonaisuutena keikasta jäi aavistuksen tunkkainen maku, etenkin kun tietää yhtyeen pystyvän huomattavasti parempaan suoritukseen. Kappalemateriaalikin olisi mahdollistanut tunnelman kasvattamisen. Settilistoista voi tietenkin aina valittaa, mutta tällä kertaa ikoninen keikkastandardi "747", "Om Du Var Här", "Columbus", "Kevlarsjäl", "Saker Man Ser", "Cowboys", "En Himmelsk Drog", "Ett Tidsfördriv Att Dö För" ja "Hjärtä" olisvat tehneet kokemuksesta monta pykälää hienomman.
Settilista:
1. Taxmannen 2. Palace & Main 3. VinterNoll2 4. Töntarna 5. Socker 6. Sjukhus 7. Den Döda Vinkeln 8. Romeo Återvänder Ensam 9. Musik Non Stop 10. Idioter 11. Svarta Linjer 12. OWC 13. FF 14. Ingenting 15. Vy Från En Luftslott 16. Krossa Allt 17. Dom Andra
Encore: 18. På Drift 19. Kärleken Väntar 20. Mannen I Den Vita Hatten
Hiljaisuus saattaa tällä sivulla jatkua vielä pienen tovin, sillä "pienen" pintaremontin jälkimainingit lyövät vielä voimakkaina. Tavaraa ja pölyä on kaikki paikat täynnä, rahat loppuu ja hermot menee päivä kerrallaan. Onneksi ulkona kelit ovat kuitenkin mitä mainioimmat ja välillä ehtii jopa suksimaan ladulla räväköitä hiihtolenkkejä. Niin tosiaan, arviolta 15 vuoden tauon jälkeen hankin luistelusukset ja muut oheisvälineet. Hämmästyin itsekin miten mukavaa hommaa suksilla eteneminen oikeastaan onkaan. Se, että rennostikin edetessä sydän joutuu lyömään 180 kertaa minuutissa ei estä ulkoilusta nauttimista..
Kesän suunnitelmat ovat vielä vähän levällään, mutta kuitenkin hyvää vauhtia hahmottumassa. Kesäkuun alussa suunta vie Alpeille ja jännityksellä seuraan lumitilanteen kehittymistä alueella. Ajankohta kun on hivenen aikainen ja osuu selkeästi ajanjaksoon ennen parasta kiipeilykautta Matterhornilla ja Eigerillä.
Yllättäen sain mahdollisuuden lähteä myöskin mukaan Boliviaan, jossa tarkoituksena olisi valloittaa noin 6500 metrinen Sajama. Matka olisi varmasti kokonaisuudessaan mahtava, sillä alueella on paljon nähtävää ja koettavaa. Se, riittääkö aika kaikkeen, jää nähtäväksi.
Lähitulevaisuuden suurin mielenkiinnon kohde on tietenkin Abu Dhabin keikka ja siellä järjestettävä UFC 112. Pääottelussa kohtaavat Andersson Silva ja Demian Maia. Valitettavasti yksi kaikkien aikojen fanituksen kohteistani Vitor Belfort joutui perumaan ottelunsa loukkaantumisen(?) takia. Kyseessä on titteliottelu. Ja jotta kortti ei olisi liian kuivakka tarjolla on vielä toinenkin titteliottelu, jossa yksi henkilökohtaisista suosikeistani BJ Penn kohtaa vastaantulijan eli Frankie Edgarin. Tästä iltamasta myöhemmin lisää.
Helsingissäkin on tarjolla varsin mittavaa MMA:ta kun Fight Festival 27 tarjoilee tähän mennessä kovimmat ulkomaiset taistelijat. Saattaa Kehähaiden pojille tulla rankka iltapuhde.
Musiikin saralla pinnalla on ollut Devin Townsendin "Addicted" -albumi, joka onkin soinut kohtuullisen taajaan soittimessa. Samoin listalla on ollut Karnivoolin "Sound Awake" -albumi, joka vihdoin julkaistaan myös Suomessa. Pitäisi olla saatavilla ensi viikolla. Innolla odottelenkin uusia Ampihionin kaiuttimia joiden pitäisi saapua huomenna. Pääsee sitten kunnolla fiilistelemään.
Kotiteatterista puuttuu vielä muutenkin vielä vahvistin ja Blue Ray -soitin. Valinta kohdistuu kuitenkin Yamahaan ja Cambridge Audioon. Jostain syystä olen mieltynyt näihin eniten.
Näin tällä kertaa ja viikonloppuna suunnataankin sitten kohti Helsinkiä ja mennään tarkastamaan Kentin livekunto perjantain keikalle. Muutoin keikkaelämä on ollut melko hiljaista ja viimeisin kokemus on viime vuoden puolelta kun kävimme katsastamassa mainion Riversiden vedon Klubilla.
Tavoitteita pitää aina olla ja tällä kertaa ne lyhyellä tähtäimellä sijaitsevat Matterhornin ja Eigerin huipulla. Alppikiipeilyhän on kenties hienointa mitä maailmassa voi lumen, jään ja kivien keskellä harrastaa, joten on luontevaa ottaa tuntumaa muutamaan klassiseen vuoreen. Polvileikkauksesta kuntoutuminen tuntuu etenevän kohtuulisen hyvin ja nyt vuoden alusta on mahdollista aloittaa kunnon kasvattaminen ensi kesää silmällä pitäen. Moni asia on vielä auki, mutta uskon, että mahdollisuus Matterhornille ja Eigerille kuitenkin aukeaa.
Henkilökohtaisesti tarvitsen vielä huomattavasti lisää kokemusta ja opastusta, sekä tietenkin rutiinia, omaan kiipeilyyni. Tästä syystä (kuten jo aikaisemminkin mainittu) pohjoisseinät saavat jäädä odottamaan ja haluan keskittyä vähemmän haastaviin reitteihin. Olen pohdiskellut Matterhornin kohdalla Hörnli Ridge -routea mahdolliseksi vaihtoehdoksi. Reitti ei ole teknisesti liian haastava, mutta tarjoaa kuitenkin ilmavuutensa, pituutensa ja irtonaisuutensa vuoksi runsaasti haasteita, mahdollistaen kuitenkin huipulle yrittämisen ilman turhan suuria riskejä.
Reitti alkaa käytännössä Zermatista ja ensimmäinen päivä kulunee kokonaisuudessaan Hörnlin majan saavuttamiseen. Toinen päivä kuluu itse huipulle kiipeämiseen ja laskeutumiseen. Matterhorn nousee 4478 metrin korkeuteen, joten akklimatisoituminen pitää olla kunnossa ennen nousun yrittämistä. Varsinainen reitti lähtee Hörnlin majalta ja seuraa harjannetta lähes koko matkan huipulle saakka. Mikäli kaikki menee hyvin huippu pitäisi saavuttaa noin viiden tunnin kiipeämisen jälkeen. Laskeutumiseen aikaa kuluu suunnilleen saman verran. Jälleen kerran kannattaa muistaa, että huipulla ollaan vasta puolivälissä ja voimia on löydyttävä myös laskeutumiseen. Tässä tapauksessa alaskin on kiivettävä.
Eiger (3970m)
Yksi Alppien kenties legendaarisimmista nousuista on Eigerin kuuluisa pohjoisseinä. Lukuisia kuolonuhreja vaatinut reitti haastaa edelleenkin nykypäivän kiipeilijöitä asettamaan itsensä koitokseen vuoren kanssa. Tämä voimanponnistus edellyttää erinomaisia kiipeilytaitoja sekä yhtä erinomaisia kunto-ominaisuuksia. Nousun aikona on käytännössä pakko viettää yksi yö seinällä. Alhaalta katsottuna Eigerin pohjoisseinä näyttää julmalta.
Onneksi myös Eigerille pääsee monia muitakin reittejä pitkin. Varteenotettavin vaihtoehto itseni kannalta lienee joko South Ridge tai Mittellegi Ridge -route. Molemmat reitit ovat varsin pitkiä ja kohtuullisen ilmavia, mutta eivät teknisyydellään estä huipulle pääsyä. Aikaa on syytä varata jälleen kaksi päivää. Ensimmäinen päivä kuluu lähestymiseen ja seuraavaa luonnolisesti itse kiipeämiseen. Molemmat reitit vievät kokonaisuudessaan arviolta 14 tuntia. Matkan varrella on kaikkea mitä alppikiipeilyyn kuuluukin; lunta, jäätä ja kiveä. Alapuolella olevassa kuvassa South Ridge -route.
Ja seuraavassa kuvassa Mittellege Ridge -route (joka seuraa vasenta harjannette huipulle).
En oikeastaan toivo tässä vaiheessa muuta kuin, että terveys mahdollistaisi järkevän treenaamisen ja saisin itseni siihen kuntoon, että pääsisimme kesällä yrittämään näitä kahta hienoa vuorta. Aikataulujen suhteen on myös syytä toivoa parasta; työ kun saattaa joskus haitata harrastuksia. Molemmat vuoret reitteineen ovat kuitenkin itselleni kohtuullisen vaativia, joten ainakaan kunnon puolesta ei ole varaa antaa tasoituksia näille legendaarisille ja kauniille Alppien jättiläisille. Onni olkoon pitkästä aikaa kanssani!
Juuri saamani tiedon mukaan suomalainen retkikunta, johon kuuluivat Mikko ja Jaakko Järvi, Jarmo Assell, Antti Siltala ja Markku Salonen on huiputtanut Etelä-Amerikan korkeimman vuoren Aconcaguan (6962m). Retkikunta tarkoituksena oli kiivetä Polish Glacier routea, mutta yksityiskohtaisempaa tietoa en ole vielä Argentiinasta saanut. Keliolosuhteet vuorella ovat olleet hyvät, mutta ovat nyt muuttumassa huonommiksi. Tästä ei kuitenkaan ole retkikunnalle haittaa, koska he ovat todennäköisesti jo perusleirissä. Lisää raporttia myöhemmin, kunhan yhteys Argentiinaan saadaan muodostettua.
Kuvassa Jaakko, Jarmo, Antti ja Mikko Mönchin huipulla (4107m).
Norjan Bergenistä ponnistava Audrey Horne on ehtinyt kolmanteen levyynsä melkein salakavalasti. Yhtye oli jo melkein päässyt painumaan unholaan, kun kaverini onneksi sattui tiedustelemaan, olenko mahdollisesti kuunnellut bändin uusinta tuotosta. Enhän minä ollut, enkä ollut edes levyn ilmestymisestä tietoinen. Sain kuitenkin asiat nopeasti järjestykseen ja tälläkin hetkellä Audrey Hornen "S/T" pyörii soittimessa. Ja mainioltahan se kuulostaa. Ihan niin kuin bändi on tähänkin saakka kuulostanut.
Yhtyeen kunnon voi tarkastaa livenä tulevana kesänä Tampereella Saunassa. Julisteessa tosin mainitaan, että tapahtumassa esiintyy Audrey Horn, mutta uskon, että kyseessä on kuitenkin tämä jälleen kerran hienon albumin julkaissut norjalainen ryhmittymä.
