Finnish Expedition Aconcagua 2011-2012: Blogi avattu!

Finnish Expedition Aconcagua 2011-2012: Blogi avattu!: Odotellaan vielä sisältöä...

Ja kokeilua. Miksu

Musiikkikulmaus

Von Hertzen Brothers "Stars Aligned"

Von Hertzen Brothersin tuotantoa voi jo vähitellen pitää massiivisena. Jos levyjen määrä (neljä) ei vielä oikeuta listosijoituksiin, niin musiikillinen anti on sitäkin masiivisempaa. "Stars Aligned" oli aluksi suorastaan vittumainen levy. Se meni ensimmäisillä kuuntelukerroilla ohitse lähes jälkiä jättämättä. Laitoin mustan kiekon suosiolla pussiin, pussin kansiin ja samalla koko paketin odottamaan parempia aikoja. Jokin jäi kuitenkin mieleen kaivertamaan, sillä satunnaiset kosketukset uuden materiaalin kanssa johtivat lopulta siihen, että oli aika kaivaa albumi uudelleen tarkasteltavaksi. Ja avot, hommahan alkoi toimia.

Ensivaikutelman sekavuus ja tarttumattomuus olivat tiessään. Molemmat korvautuivat mitä upeimmilla kappaleilla, melodioilla ja harmonioilla. Äkkiä levy olikin täynnä koukuttavaa ja hienoa musiikkia. Aikaisempia levytyksiä suoraviivaisempi esitystapa ei kuitenkaan muuta Von Hertzen Brothersin musiikkia yksinkertaiseksi, puhumattakaan yksikerroksisuudesta. Kappaleiden sisällä on sellainen määrä yksityiskohtia, melodioita, upeaa yhtyesoitantaa ja ennen kaikkea tajunnan räjäyttäviä lauluharmonioita, että voi veljet sentään. Debyyttialbumin ihastuksen ajan jälkeisen epävarmuuden jälkeen "Stars Aligned" on tällä hetkellä kenties komeinta suomalaista musiikkia.

10/10

01. Miracle
02. Gloria
03. Voices In Our Heads
04. Angel's Eyes
05. Down By The Sea
06. Bring Out The Snakes
07. Repeat Mode
08. Always Been Right
09. I Believe



Arch Enemy "Khaos Legions"

Jos otti aikansa päästä Von Hertzen Brothersin tunnelmiin, niin ruotsalainen Arch Enemy ampui sellaisen melodisen death metal -täyslaidallisen päin naamaa, että pois alta. "Khaos Legions" on yhtyeen kahdeksas albumi. Michael Amottin riffimyrsky on kerrassaan tappava. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jollakulla saatta olla moinen kyky kylvää tapporiffiä tapporiffin perään. Ja kun nämä antimet eivät edes rajoitu yhden bändin nimissä julkaistuun materiaaliin..

Arch Enemyn suurin ongelma on ollut Angela Gossowin monotoninen ja erittäin yksipuolinen murahtelu. Ja kuin hyvin toimivana takuuna, niin on asian laita myös tällä levyllä. Jossain määrin onnistuin ohittamaan naisen suorituksen edellistä levyä paremmin ja huomio kiinnittyi pääasiassa albumin upeaan kitaratyöskentelyyn. Onkin perusteltua sanoa, että Arch Enemy elää ja kuolee Amottin (molempien) kitaroinnin varassa. Onneksi "Khaos Legions" on ladattu niin täyteen upeaa kitarointia, että se jaksaa kantaa koko 54 minuutin ja 50 sekunnin kestonsa ajan. Ristiriitaiset tunnelmat tästä kyllä edelleenkin jää.

Kitaralevynä 10/10

Kokonaisuutena 8/10

01. Khaos Overture (Instrumental)
02. Yesterday Is Dead And Gone
03. Bloodstained Cross
04. Under Black Flags We March
05. No Gods, No Masters
06. City of the Dead
07. Through the Eyes of a Raven
08. Cruelty without Beauty
09. We Are Godless Entity (Instrumental)
10. Cult of Chaos
11. Thorns in My Flesh
12. Turn to Dust (Instrumental)
13. Vengeance Is Mine
14. Secrets

Musiikin arvostelua

Blogihiljaisuuden aikana levykokoelma on karttunut varsin merkittävästi. Mitään varsin jumalaista viime aikoina ei kuitenkaan ole vastaan tullut. Käydään siitäkin huolimatta läpi muutamia uusimpia tulokkaita.

Samuli Putro "Älä sammu aurinko"

Toisen soololevynsä julkaissut, entinen Zen Cafe -nokkamies, Samuli Putro pitäytyy tutuksi tulleessa kaavassa. "Älä sammu aurinko" on pienieleinen ja tekijänsänäköinen albumi. Akustisen säestyksen lomaan on sijoiteltu aikaisempaa reilummin muitankin soittimia kuin kitara. Musiikin perusluonne on kuitenkin pysynyt debyytin kaltaisena. Pikkunokkelat sanoitukset ovat leimanneet Putron tekemisiä alusta saakka. Viime aikojen laulaja/lauluntekijä -buumi tuntuu jatkuvan kansallisessa musiikkikulttuurissamme vahvana. Jarkko Martikaisen, Samael Koskisen, Matti Johannes Koivun ja Samuli Putron muodostama nelikko nivoutuu varsin tiiviisti toisiinsa. Ylitarjonta uhkaa.

"Älä sammu aurinko" on ihan mukava ja hyväntuulinen levy. Loistava se ei kuitenkaan ole. Putron mestarillisiksikin kehutut lyriikat eivät onnistu kannattelemaan levyä loppuun saakka. Ärsyttävyyteen saakka rasittavat, jankkaavat sävelkulut ja kappalerakenteet jopa pakottavat hyppimään muutamien kappaleiden yli. Pahimpina esimerkkineinä voidaan mainita albumilla peräkkäin sijoitetut "Siri ja Kanttu", Mimmejä saa aina odottaa" ja "Rämpytimies" ovat sen verran luokattomia esityksiä, ettei levyä kiitettäväksi voi missään olosuhteissa kehua.

Putro onnistuu kuitenkin päättämään uutuutensa sen verran komeasti, että hyvä mielihän tästä kokoanisuudesta näin kesän kynnyksellä jää.

7/10

Solitude Aeturnus "Adagio"

Amerikkalainen pitkän linjan doom-jyrä Solitude Aeturnus on itselleni täysin uusi tuttavuus. Mielenkiinto heräsi ensimmäisen kerran havaittuani "Alone" -albumin viehättävän surullisen kansitaiteen, jossa yksinäinen henkilö roikkuu hirttäytyneenä yksinäisen puun tanakalla oksalla. Pakkohan tuollaisesta on kiinnostua.

Totaalisen masentavasta laahauksesta ja silloin tällöin vaihtuvista soinnuista ei Solitude Aeturnuksen tapauksessa ole kysymys. Bändin ilmaisu on itse asiassa jopa varsin vivahderikasta ja täynnä nyansseja. Robert Lowen puhdas vokalisointi toimii enemmän kuin komeasti. Pieni ahdistus on tyylilajille uskollisesti kaiken aikaa läsnä. Heti ensimmäisestä kappaleesta asti kyyti on kylmää. Mainiot riffit höystävät komeasti kulkevaa kokonaisuutta. Soundillisestikin onnnistunut "Adagio" tempaa mukaansa koko painavalla olemuksellaan. Olin onnesta mykkyrässä löydettyäni tämän teoksen vielä hienona tuplavinyylinä. Juuri oikeassa formaatissa. Ehkä yhtyeen tasosta kertoo jotain, että Black Sabbathin "Heaven And Hell" -cover on niin loistava, ettei alkuperäistä edes rinnalle kaipaa. Hienot 63 minuuttia.

10/10

Graveyard "Hisingen Blues"

Toinen täysin uusi tuttavuus Graveyard, kuuluu kevään positiivisiin yllätyksiin. Retrorockia Ruotsista. Mitä helvettiä? Sen verran pahalta kuulostava yhdistelmä, että pakkohan se on tarkastaa. "Hisingen Blues" -albumin kansi vastaa oikeastaan varsin täydellisesti yhtyeen musiikista muodostuvaa kuvaa. Kevyillä psykedeelisillä vaikutteilla maustettua groovaavaa, boogaavaa ja jopa bluesahtavaa rokkia. Tummilla ja valoisimilla sävyillä väritettynä. Mainitsen Led Zeppelinin tässä yhteydessä, vaikka suoranaisia yhteyksiä näiden kahden yhtyen välille ei suoraan voida vetää. Graveyardin musiikki sopii hikisille ja hämyisille klubeille. Se sopii myös vinyylille. Siinä on kokeilevia osasia. Se on siis kaikkiaan varsin mielenkiintoinen soppa. Joakim Nilssonin vokalisointi kasvaa volyymin mukaan ja näin ollen "Hisingen Blues" onkin nautittava levynkannen ohjeiden mukaisesti; perkeleen kovalla äänenpaineella. Kannattaa tutustua.

8/10

This Empty Flow "Magenta Skycode"

Jori Sjöroosin varsin kirjavassa tuotantohistoriassa This Empty Flow hämyisille alkumetreille. Maltillisen kenkiintuijottelun merkeissä musisoiva kollektiivi on jäänyt elämään Sjöroosin myöhempien aikojen yhtyeessä Magenta Skycode. En ole aikaisemmin törmännyt vinyyliformaatissa tämän yhtyeen tuotantoon, mutta nyt Record Store Dayn aikana erikoinen, 500 vinyylin painos tästä herkusta oli saatavilla. Alunperin 1996 julkaistu "Magenta Skycode" on hyvin lähellä loistavan ja upean Slowdiven aikanaan luomia tunnelmia. This Empty Flow ei kuitenkaan ole mikään halpa kopio, vaan kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin. Uskomattoman vähälle huomiolle jäänyt ryhmittymän raunioista syntyi siis nykyisin kohtuullisen tunnettu Magenta Skycode. Meniköhän tässä nyt selitys jo riittävän sekavaksi?

Kenkiintuijottelun aikana ei tyypillisesti kuulu tapahtua paljon mitään. Ja koska This Empty Flow edustaa shoegazingia, on sen musiikki luonnolisestikin hyvin rauhallista ja rauhoittavaa. Tylsäksi sitä ei kuitenkaan eeppisyytensä vuoksi voi luonnehtia. Varsin tunnelmallisissa sävyissä soljuva "Magenta Skycode" edustaa niitä harvoja suomalaisia ryhmittymiä, jotka onnistuivat tekemään kansainvälisestikin tarkasteltuna varsin laadusta jarruttelumusiikkia. Jos jotain vertauskuvia pitää etsiä, niin mainittakoon saman lajityypin edustajista Slowdive ja Julee Cruise. My Bloody Valentine menee tässä tapauksessa jo aivan liian rajuksi.

9/10

Ja loppuun vielä yksi näyte:



Eiköhän tämä nyt ollut tässä. Käydään ne loput sitten vasta seuraavassa jaksossa. Jos vaikka uusin Blackfield olisi ehtinyt siihen kelkkaan mukaan.

Hankintoja levyhyllyyn

Pitkästä aikaa pientä avautumista viimeisimmistä musiikkihankinnoista. Päivitystä tapahtui vielä tänään Record Store Dayn kunniaksi. Mukaan tarttui sekä hopeista että mustaa formaattia niin, että eurot vaan viuhuivat. Kaikki on ehditty jo aikaisemmin koekuunnella, joten seuraavassa pientä arviota.

Amon Amarth "Surtur Rising"


Vanha totuus siitä, että kukaan ei tee niin hyvää melodista death metallia kuin ruotsalaiset, pitää edelleen paikkansa. Ties kuinka kauan ryöstöretkiään toteuttanut Amon Amarth ampuu jälleen kerran täyslaidallisen suoraan kuulijan tärykalvoille. Edellisestä "Twilight Of The Thunder God" -albumista ruuvia on kierretty pari naksua kireämpään suuntaan. Johan Hegg murahtelee koukuttavien melodioiden päälle kerrassaan komeasti. Puhtaita lauluja ei tässä veneessä kiivaiden kiemuroiden tueksi kaivata. "Surtur Raising" on ajoittain jopa varsin suoraviivaista kuolometallia, mutta tutut kitaramelodiat ja koukerot soivat edelleen usein ja komeasti. Jos oli edellinen levy täysosuma, niin ei siitä kauas jäädä tälläkään päivityksellä. Viikinkilaivan on näillä eväillä hyvä käydä kohti uusia taistoja.

9/10

Foo Fighters "Wasting Light"

Maailman mukavimmaksi rockstarbaksikin tituleerattu Dave Grohl on työstänyt yhdessä Foo Fightersin kanssa jo seitsemän albumia. Monissa liemissä keitetty ja monessa mukana ollut mies on ehtinyt vierailla niin monella albumilla (mm. QOTSA, Juliette And The Licks...), että niiden luettelemista voisi luoda jo kokonaan oman postauksensa. "Wasting Light" on merkillinen Foo Fighters albumi, sillä siltä ei löydy yhtään stadionit räjäyttävää superhittiä. Butch Vigin (mm. Nevermind) johdolla työstetty albumi onkin lähempänä Seattlea kuin yhtyeen viimeisimmät tuotokset. Akustiset balladit on kuopattu ja vanha kuoma Pat Smear (Nirvana, The Germs) on mukana kitaroimassa. Näin muodoin Foo Fighters on kasvanut klubeilta ja Grohlin yhden miehen orkesterista melkoiseksi instituutioksi. Uudella levyllä mennään eteenpäin hyvällä vauhdilla, eikä matkalla juuri turhia mutkia tehdä. Kokonaisuus onkin varsin tasapainoinen, mutta alkaako Foo Fightersin matka jo tuntua biisien sisällössä?

9/10

Glasvegas "Euphoric /// Heartbreak \\\"

Erinomaisen debyyttinsä jälkeen yhden ep:n työstänyt Glasvegas esittelee kierosti nimetyn kakkosensa keväänkorvalla. Tuplavinyylinäkin julkaistu levy on suurten odotusten kohteena. Niin kuin aina erinomaisen debyytin jälkeen julkaistut kakkoset tuntuvat olevan. Vertailu on siinä mielessä epäreilu, että harva bändi haluaa tehdä unohtumatonta debyyttiään uudelleen. Samaan aikaan tyyli pitäisi kuitenkin säilyttää, jotta vasta yhtyeeseen tutustuneet ihmiset eivät karkaisi. Ja uudetkin voisivat ihastua. Ärsyttävyyteen asti tarttuneella debyytillä ei juuri heikkoja sointuja ollut, eikä niitä uudelta odoteta löytyvän. Mutta miten sitten asian laita mahtaakaan olla?

"Euphoric /// Heartbreak \\\" -nimimulkero soi komeana ja muistuttaa ajoittain jopa naapurimaan Kent -nimistä laulu- ja lyömäsoitinyhtyettä. Itse asiassa pidän tästä albumistä oikein kovasti. Debyytin iloittelut ja hassuttelut on hassuteltu ja nyt ollaan huomattavasti vakavammalla asialla. En kuule Skotlantia, mutta kuulen upean kauniit melodiat ja sujuvasti soljuvat heleätkin taustat. Kuulen kaipuuta ja syksyä, ehkä pieniä valonpilkahduksia. En tiedä jaksaako nimihirviö elää pitkään, mutta ainakin nyt se kuulostaa hyvältä.

9/10

Seuraavassa jaksossa mm. Samuli Putro "Älä sammu aurinko", Tenhi "Airut:Aamujen", Michael Monroe "Sensory Overdrive", Solitude Aeturnus "Adagio", Graveyard "Hisingen Blues" ja This Empty Flow "Magenta Skycode".

Archive "Controlling Crowds - Controlling Crowds part.IV"

Uuden vuoden Lapin reissulla minulle esiteltiin varsin mainio video. Kyseessä oli norjalaisen Skydancers -nimisen teamin tekemä koonnos omasta laskuvarjollahyppäystoiminnastaan. Videon näyttävyyden ja harmonisuuden lisäksi mielee tarttui siinä käytetty musiikki. Erityisen huomionvarastajan rooliin hyppäsi hypnoottinen Archiven esittämän kappaleen "Controlling Crowds" kappaleen pätkä. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan koko ryhmittymästä, joten päätin korjata tilanteen ja ottaa yhtyeen musiikin haltuun. Youtuben ja Internetin ystävällisellä avustuksella pääsin raapaisemaan pintaa ja tästä kokeilusta rohkaistuneena päätin marssia levykauppaan tekemään hankintoja. Mutta kuinkas sitten kävikään; yhtään levyä ei hyllyistä löytynyt. Tämän seurauksena laitoin "Controlling Crowds - Controlling Crowds patr.IV" -tupla-albumin tilaukseen.

Archive on lontoolainen, trip-hoppia, electronicaa ja vaihtoehtoista rokkia yhdistelevä ryhmittymä. Orkesteri on tähän mennessä julkaissut seitsemän levyä ja se on perustettu vuonna 1994. Musiikillisesti Archive tarjoilee varsin laaja-alaisia kokemuksia. Dynamiikan vaihtelut ovat ajoittain suuria ja musiikillinen ilmaisu todellakin vaihtelee elektronisen ja orgaanisen välillä. Huoli pois; tämä kaikki mahtuu kyllä hyvin yhtyeen viitekehyksiin, eikä näin ollen aiheuta varsinaista kaaoksen tuntua. Paitsi silloin kun se on tarpeellista. Ihailtava suoritus, etenkin kun kysymyksessä on yhtye jonka line uppiin kuuluu 11 ihmistä.

"Controlling Crowds - Controlling Crowds part.IV" on yhtyeen tuorein (2009/2010) julkaisu. Itse asiassa kyseessä on kaksi erillistä albumia, jotka tässä versiossa on niputettu yhteen. "Controlling Crowds" pitää sisällään osat I-III ja part.IV luonnolisesti osan IV. Molemmat albumit ovat varsin tasapainoisia kokonaisuuksia ja olen varsin yllättynyt, ettei yhtye ole saavuttanut suurempaa (ainakin eurooppalaista) suosiota. Archive onnnistuu operoimaan laajalla kentällä varsin tasapainoisesti. Yhtyeelle ei tuota ongelmia siirtyä sujuvasti herkistä pianolla ilmaistuista tunnelmista rajumpaan elektroniseen soitantaan. Lukuisia instrumentteja yhdistellään myös sujuvasti toisiinsa ja leimallinen trip-hopahtava yleisilme on kaiken aikaa läsnä. Soisin Archivelle laajempaa tunnettuutta ennen kaikkea yhtyeen erinomaisen ja omaperäisen musiikin vuoksi.

9/10

Magenta Skycode "Relief"

Jori Sjöroos on onnistunut menestymään 2000 -luvulla varsin monilla rintamilla. Kaupallisesti vähemmälle huomiolle jäänyt Magenta Skycode on kenties Sjöroosin projekteista se kaikkein ylväin. Magenta Skycode avasi pelin upealla debyytillään "IIIII" vuonna 2006. Neljässä vuodessa Sjöroos on ehtinyt kynäilemään PMMP:n kaksikolle lukuisan määrän menestystä sekä tuottamaan Ismo Alangon ja Teho Majamäen "Blanco Spirituals" -levyn. Magentan uutta albumia on tässä välissä ehditty odottaa jo varsin kiivaasti ja odotukset ovat vuosien aikana (hienon debyytin jälkeen) kohonneet pilviin. Mitä "Relief" mahtaakaan tarjota?

Ensimmäisen kuuntelun jälkeen mieli on melkoisen tyhjä. Odotetut tarttumapinnat tuntuvat yhden kuuntelun perusteella olevan vähissä. Levy ikään kuin solahtaa ohi. Hämmentynyt kuulija jää pohdiskelemaan seuraavaa siirtoaan ja päättää aloitta kaiken alusta. Ja kas, vähitellen kasvaa tämäkin albumi varsin uljaisiin mittoihin. Voisin veikata, että "Relief" on Sjöroosia kaikkein omimillaan. Aitona ja juuri sellaisena kuin mies musiikin haluaa kuulla. Eteeriset ja ajoittain etäisetkin tunnelmat. Melodiat, ja vielä kerran melodiat. Lopulta on vaikea sanoa mikä tekee Magenta Skycoden uusimmasta niin erinomaisen hienon albumin. Ehkä kokonaisuus ratkaisee jälleen kerran. Kaunis ja eteerinen ovat kenties parhaat termit kuvaamaan tätä levyä. Sen pauloihin jouduttuaan on jo miltei mahdotonta päästää irti. (Voin paljastaa vielä sen verran, että kirjoittaessani tätä soittimesta tulvii "Relief" ja on suorastaan vaikeaa jättää musiikkia soimaan ainoastaan taka-alalle.)

10/10

Kiipeilyä Boliviassa 11.7.-7.8.2010, osa II

Nopeasti ja varmasti. Vihdoinkin kakkososa Bolivian seikkailuista ilmestyy. Ja hyvähän sen on nyt ilmestyä kun asiatkin ovat vielä tuoreessa muistissa. Ankaran laiskuuden lisäksi muita hyviä tekosyitä myöhäiseen ilmestymisajankohtaan onkin vaikea löytää. Syksy tuli, oli ja meni. Talveksihan se tästä kääntyy. Aiheeseen mitenkään liittymättä voin rehellisesti todeta, että ensimmäiset ostamani kitkarenkaat antoivat hyvän muistutuksen siitä, miksi nastarenkaat ehkä kuitenkin ovat paras valinta Suomen talveen.. Mutta sitten asiaan.

Edellisessä jaksoissa olimme siis saaneet nauttia bolivialaisen juhlahumun aiheuttamista äänistä läpi koko yön. Bassot jyskyttivät ja pommit pamahtelivat kiitettävään tahtiin. Aamulla silmissä olikin vielä jossain määrin unihiekkaa. Kävin karistamassa suurimmat suihkun lattialle ja pinkaisin pikaiselle aamupalalle. Muu seurue olikin jo valmiusasemissa ja kiskaisin pullat hilloineen naamariin varsin pikaiseen tahtiin. Ja kuten hyvin usein, niin tälläkin kertaa kiire jäi palkitsematta. Ehdimme odotella bussia hyvä tovin alakerran aulassa. Kulkuvälineen saavuttua ja sinne lastauduttuamme saimme havaita ilmastoinnin toimivan todellakin tehokkaasti. Sisällä oli suorastaan jäätävän kylmä. Näissä tunnelmissa lähdimme taittamaan matkaa kohti Cobacabanaa.

Reittimme La Pazista Cobacabanaan kulki tasankojen ja ylänköjen kautta. Matkalla saimme ihastella myöskin Cordillera Realin vuoristoa ja Titicacaa kierteleviä serpentiiniteitä. Moottori ulvahdellen bussi kiskoi lastinsa aina 4250 metrin korkeuteen, josta laskeuduimme lähemmäs 4000 metriä. Mielenkiintoinen yksityiskohta matkalla oli pieni vesistön ylitys, jossa bussit lastattiin erikoisiin puisiin proomuihin.

Homma näytti siltä, että ikinä ei tarvitse enää samalla bussilla matkaa jatkaa. Itse menimme pienemmillä puuveneillä pienen lahden puokaman yli. Lake Titicaca on muuten maailman korkein navigoitava järvi. Sen suuruus pääsi todellakin yllättämään.


Serpentiinitien johdattaessa meitä edelleen kohti Cobacabanaa laskeuduimme lopulta kylän keskustaan ja Suunto näytti tässä vaiheessa 3850 metrin korkeutta. Muitta mutkikka purimme tavaramme bussista selkäämme ja lähdimme kohti hotellia. Viehättävillä järvinäkymillä varustetusta hotellista saimme varsin soveliaan kolmen hengen huoneen. Olimme etukäteen saaneet vinkkiä Cobacabanan infernaalisen kylmistä hotellihuoneista. Emme olleet ottaneet varoitusta ihan todesta, mutta huomasimme hyvin nopeasti sen pitävän erittäin hyvin paikkaansa. Tästä syystä iskimmekin huoneesta löytyneet sähkölämmittimet päälle, vaihdoimme vaatteet ja lähdimme haikkaamaan ensimmäiselle yli 4000 metriselle nyppylälle. Jossain määrin puuskuttaen puskimme Cerro Calcarion päälle ihastelemaan maisemia. Päätimme tulla illalla uudelleen tarkastamaan kauniiksi kehutun auringonlaskun.

Puikkelehdittuamme takaisin kylään kävimme syömässä ja tsillailemassa hotellilla. Valmistauduimme samalla auringonlaskuun ja pakkasimme mukaan muutaman huovan. Ilma oli siis tuohon aikaan varsin viileä. Onnistuimme lopulta osumaan Calvarion päälle juuri oikeaan aikaan ja saimme ihastella kaunista auringonlaskua alusta loppuun saakka.

Päätimme päivämme mahtavaan illalliseen hotellimme tunnelmallisessa ravintolassa. Eineeksi valitsimme paikallista täytettyä kalaa ja jälkkäriksi suklaafondueta. Mahtavuutta. Ähkyisinä suuntasimme unille.

Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen kulutimme aikaamme tutustuen mm. Basilica of Our Lady Cobacabanaan ja kylän yleiseen markkinatunnelmaan.

Aamu oli erittäin kylmä ja saimmepa nauttia jopa lumisateesta. Paluumatkalle lähdimme nautittuamme hivenen kokateeta kello 1300 aikaan. Aikaisemmin tutuksi tullutta reittiä seuraillen bussi paineli kohti La Pazia. Vesistönylitys kesti tällä kertaa melko pitkään sään aiheuttamasta tuulesta johtuen. Kulkuneuvomme tuli yli uppoamatta. Tälläkin kertaa. Pääsimme onnellisesti La Paziin.

Tiedustelimme vielä Hannen rinkan kohtaloa ja koska kuulimme sen huonoksi, suuntasimme Andean Base Campiin vuokraamaan varusteita. Puuttuihan meiltä tässä vaiheessa köysi, Hannen makuupussi ja -alusta, valjaat, muut kiipeilykilkkeet, hakku ja joitain muita epäoleellisia tarvikkeita. Kaiken kiireen keskellä syöminen oli rajoittunut aamupalaan, joten päätimme jättää myöhään illalla ravintolat väliin ja kokkailimme hotellissa keittimellä hivenen herkullista pussiruokaa... Aamulla edessa olisi lähtö Condoririn kansallispuistoon ja varsinaisiin tositoimiin. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Cobacabanan reissu oli toiminut hyvänä akklimatisointina ja uskoimme olevamme valmiit lähtöön.

Herättyämme aamulla kävimme ostoksilla kaupungilla. Tämä oli täysin turhaa, koska sunnuntaisin kaikkin kaupat olivat kiinni. Niinpä tyydyimme tarkastelemaan Illampun markkinahumua ennen vuorille lähtöä. Olimme sopineet noudon tapahtuvaksi kello 1300. Jouduimme markkinoiden vuoksi siirtymään hivenen sivummalle. Pienen odottelun ja muutaman akateemisen vartin jälkeen havaitsimme maastoauton, joka lopulta otti itsemme ja tavaramme kyytiin. Matka kohti Tunia oli alkava. Edessä oli siis kolme tuntia hoippuvaa maastoautoilua. Perille pääsimme hyvissä ajoin ennen auringonlaskua.

Pystytimme ensimmäisen leirimme 4450 metrin korkeuteen ja lähdimme tutustumaan lähimaastoon. Ehdimme tätä ennen sopia muulikuskin kanssa lähtevämme kohti perusleiriä seuraavana aamuna kello 0800. Vietimme rennon illan kokkaillen, vettä keitellen ja kortti pelaillen. Saimmepa leiriin oman vahtikoirankin, joka uskollisesti piti vahtia telttamme vieressä.

Ennen nukkumaanmenemistä saimme paikallisen äidin kahden lapsensa kanssa vieraiksemme. Kommunikointi oli haasteellista, sillä yhteistä kieltä ei tähän hätään monenkaan sanan vertaa löytynyt. Tarjosimme vähän makeisia (huonolla omallatunnolla, koska hampaathan niistä menee) ja hyvästelimme satunnaiset vieraamme. Mahtavan tähtikirkkaan taivaan alla ja ympäröivän vuoriston kajastaessa kuulaassa pimeydessä painuimme unten maille. Pakkasta oli yön aikana jopa -25 astetta. Kylmä ei kuitenkaan yllättänyt missään vaiheessa.

Aamulla oma oloni oli 0600 aikaan melkoisen huono. En suoranaisesti tuntenut mitään erityistä oiretta, mutta aamupalan jälkeen perse lauloi varpusen ääniin kovalla paineella. Tavarat pakattuamme ja lastattuamme ne vielä muulien kyytin, aloitimme vaelluksen kohti perusleiriä. Aloitimme lähestymisen 0900 aikaan ja ehdin vielä sitä ennen heittämään kunnon oksennuksetkin. Arvelin tässä vaiheessa hieman nousemisen järkevyyttä, mutta koska mitään muuta oiretta ei ollut ja olin varsin hyvävoimainen, niin jatkoimme matkaa.

Oma tahtini oli varsin hyvä, vaikkakin jouduin pysähtymään kunnon kramppioksulle aina vajaan tunnin välein. Ruokaa sain syödyksi kahden hedelmäsokeritabletin verran. Nestettä tankkasin sen mitä vaan ikinä sisällä pysyi. Perusleirissä olin sen verran uupunut, että nakitin leirin pystytyksen tytöille.

Perusleirissä oli kohtuullisesti porukkaa ja juttelimme useammankin porukan kanssa. Eniten ehkä yhden amerikkalaisen retkikunnan kanssa jolla oli melkoinen The North Face -telttakylä pystyssä. He tarjosivat viiniä omaan huonoon olooni, mutta jouduin tästä kieltäytymään. Iltaan mennessä sain syödyksi ja onnistuin menemään unille siten, että oksennuksen pelkoa ei enää suuressa mittakaavassa ollut. Kuulimme tässä vaiheessa, että Alpamayon reitti on kokonaan pelkkää jääkiipeilyä. Ei kuulostanut kovin hyvältä, koska emme varsinaisesti olleet varautuneet jääkipeilyyn varusteiden puolesta. Yö sujuu tässä vaiheessa kohtuullisen hyvin. Korkeutta leirillä on aavistuksen vajaa 4800 metriä.

Ensimmäisen perusleiriyön jälkeen oloni on vielä hivenen voimaton, mutta saan syödyksi keittoa, makukahvia ja kokateetä. Jään odottelemaan vaikutuksia, jotka onnekseni eivät ole dramaattisia. Tästä se uusi nousu alkaa. Tutustumme huilipäivän aikana muiden retkikuntien edustajiin ja höpöttelemme enemmänkin erään espanjalaisen pariskunnan kanssa. Emme vielä tässä vaiheessa tienneet, että tulemme törmäämään heihin myöskin Potosilla ja Sajamalla. Perusleiri on kokonaisuudessaan miellyttävä ja sieltä löytyy juoksevaa vettä sekä vessat. Leiriytyminen maksaa muutamia paikallisia rahoja, joiden avulla paikka pidetään puhtaana. Käymme päiväkävelyllä jäätikön alalaidalla ja seuraamme laskeutuvien ryhmien etenemistä.

Reitti näyttää selvältä ja keliennuste taivaalta tutkittuna hyvältä. Muuta säätietoa Boliviassa ei oikeastaan ole saatavana. Paikallisen talven aikaan olosuhteet ovat kuitenkin varsin vakaat. Kovia tuulia lukuunottamatta. Ennen nukkumaanmenoa olemme saaneet selville, että Alpamayon reitti on niin jäinen, että sitä ei ole kukaan hetkeen aikaan kiivennyt. Olemme vähän pettyneitä, mutta valmistaudumme seuraavan aamun aikaiseen lähtöön. Hannelle napsahtaa aamukokin vuoro.

21.7.2010 heräämme aikaisin. Tai no, emme niin kovin aikaisin, koska siihen ei mitään erityistä tarvetta ole. Kellot soittavat vähän ennen 0400. Yllättäen aamupalaksi menee puuroa, kahvia ja keittoa. Hanne on miltei liekittänyt telttamme aamutoimien yhteydessä, koska MSR:n Reactrorissa on kylmällä kaasulla (makuupussissa kuitenkin) tapana polttaa osa kaasusta keittimen päällä ennen kunnollista syttymistä. Ryhdistäydyttyämme suuntaamme kuulaassa ja kulmässä yössä chileläisen retkikunnan perään kohti jäätikköä ja reitin alkua. Keli on mitä mainioin. Saavutamme jäätikön auringon ensisäteiden valaistessa maisemaa. Tunnelma on hyvä ja maisema upea. Asettaudumme köyteen ja rautoihin. Nokka kohti ylämäkeä ja menoksi. Fiilis on uskomaton. Jäätikön jää pitää kovia pamahduksia ja halkeilee rautojen alla. Matka taittuu mukavasti; jos ei ota huomioon sitä omat jäärautani eivät meinaa millään pysyä jaloissani.

Saavutamme chileläisiä ja ohitammekin heidät jossain vaiheessa nousua. Lähestyessämme viimeistä jyrkähköä penintetisien täyttämään seinää havaitsemme tuulen nousseen puuskittaisen voimakkaaksi.

Jatkamme kuitenkin pienen kylmyyden vallitessa kohti Tarijan huippuharjannetta. Chileläiset jättävät tässä vaiheessa leikin kesken.

Huippuharjanteella joudumme pienen hämmennyksen valtaan. Lähdemme Hannen kanssa tarkastamaan loppureitin ja jätämme Anun vahtimaan reppuja erittäin kylmään tuuleen. Tilanne johtaa siihen, että kipaisemme innosta puhkuen Hannen kanssa huipulle ja Anu jää odottamaan tuuliselle puolelle. Ei hyvä. Käymme kuitenkin kaikki huipulla ja loppu hyvin - kaikki hyvin. Hyvänä oppina kuitenkin se, että ei pidä antaa innostukselle liikaa valtaa.

Tässä vaiheessa kello ei ole vielä paljoa mitään, mutta hylkäämme kuitenkin Alpamayon huiputuksen varusteisiin nähden liian haastavana. Huipulle pääseminen ei varmasti olisi ongelma, mutta laskeutumisen kanssa ongelmia varmasti tulisi. Reitti näyttää todellakin jäiseltä. Saavutamme kuitenkin Tarijan huipun n.5240 metriä.

Laskeutuminen on sinällään tapahtumaköyhä.

Leiriin päästyämme olemme tyytyväisiä, mutta itseäni harmittaa Alpamayon väliin jääminen. Onhan tuota reittiä kuitenkin kehuttu erittäin upeaksi. Ehkä jopa yhdeksi Bolivian upeimmista. Ilmava, mutta ei mikään liian haastava tai objektiivisesti vaarallinen. Epäselväksi jäi, pääsivätkö HI-TECH -jenkit toppaamaan Alpamyon. Varusteet ainakin olivat puhelimia myöden viimeisen päälle. Painumme lopulta yöpuulle ja odottelemaan seuraavaa aamua sekä paluuta La Paziin. Tässä vaiheessa voidaan todeta, että satelliittipuhelin toimii varsin kelvollisesti ja tilanne retkikunnalla on muutoinkin hyvä.

22.7.2010 lähdemme aamusta kohti Tunia. Kaikki ovat hyvävoimaisia ja kuljemme muulien kanssa samaa tahtia kohti sovittua noutopaikkamme. Muutaman tunnin haikkauksen jälkeen saavutamme Andean Summitin kuskin ja lastaamme tavarat autoon. Hyvästelemme muulikuskimme kiitellen ja samalla myöskin Condoririn.

Hotellille päästyämme kuivattelemme tavaroitamme ja valmistaudumme seuraavan aamun lähtöön kohti Huayna Potosia. Palkitsemme itsemme heti muutaman päivän telttailun ja kiipeämisen jälkeen hampurilaisilla ja muutenkin hyvällä tankkaamisella. Iltaa kohden tavarat ovat löytäneet paikkansa repuissa ja olemme jälleen valmiit kohtaamaan uusia vastoinakäymisiä. Olo on jossain määrin nuutunut muutaman yön hivenen huonojen unien vuoksi, mutta ei kuitenkaan mitenkään sellainen, etteikö seuraava(kin) ponnistus onnistuisi. Siitä lisää seuraavassa jaksossa..

La Paz - Tuni n.3 tuntia maastoautolla
Hyvä leiripaikka löytyy tien varrelta. (Vettä ja komeat maisemat)
Lähestyminen Tunista perusleiriin (4400-4750m) noin 3 tuntia. Hyvä polku ja helppo löytää.
Muulit maksavat noin 60b$ kappale

Perusleiristä löytyy:
-Muita
-Paljon telttapaikkoja
-Vettä
-Vessat
-Satelliittipuhelinyhteys
-Hienot maisemat

Perusleiri-jäätikön alku noin tunti
Jäätikön alku - Tarija noin 4 tuntia
Laskeutuminen noin 3 tuntia