Scott Kelly "The Wake"

Neurosiksen riveistä tuttu vokalisti Scott Kelly on tarttunut akustiseen kitaraan ja julkaissut omalla nimellään "The Wake" -albumin. Kolmella vuosikymmenellä operoinut Neurosis on nauttinut kohtuullisen suurta arvostusta kaikissa musiikkipiireissä ja tämä on varmasti lisännyt odotuksia sekä kiinnostusta Kellyn soolodebyyttiä kohtaan. Emobändin raskaan ja epätoivoisen julistuksen jälkeen mies on jättänyt synkkyyden ja mustanpuhuvuuden jäljelle, mutta tukee sitä pääsääntöisesti vain akustisella kitaralla.

"The Wake" on ajoittain varsin monotoninen albumi. Osaltaan tähän vaikuttavat Kellyn synkkää yksinpuhelua muistuttava vokalisointi sekä alakuloiset sanoitukset. Helpolla ei päästä alussa, keskellä eikä lopussa. Kappalemateriaali albumilla on aavistuksen kalpeaa. Perusideat ovat monesti hyviä ja riittävät enimmäkseen pitämään mielenkiinnon yllä, mutta muutamaan otteeseen tylsyys on meinaa käydä kylässä.


Koska odotusten luominen ja asettaminen etukäteen oli haasteellista, voidaan todeta Kellyn onnistuneen debyytillään sen verran hienosti, että jatkoa on syytä toivoa. Vaikka synkkien tunnelmien kruunaamiseksi olisi mielellään kuullut pianoa tai jopa huuliharppua käytettyjen soittimien listalla, niin "The Wake" on sellaisenaankin hankinnan arvoinen. Aika näyttäköön, jälleen kerran, miten hyvin albumi sitä itseään kestää.

8/10

My Dying Bride "For Lies I Sire"

Brittiläisen My Dying Briden uusin albumi ei jätä selittelyn varaan. Tyrmäävän tyylikkäillä kansilla varustettu digipäkki houkuttelee ostoksille, vaikka kyseisestä musiikista ei ymmärtäisi mitään. Bändin pitkään jatkunut itsetutkiskelu ja suunnan hakeminen näyttää olevan tällä erää ohi.

"For Lies I Sire" palauttaa My Dying Briden tunnelmallisesti jopa aivan bändin alkuaikoihin. Aikaisemminkin yhtyeen levyillä maalailleet viulut ovat jälleen mukana. Vaikka ensimmäinen kuuntelukerta ei vielä vakuuttaisi, niin muutaman kerran jälkeen kappaleet alkavat avautua ja niistä ponnahtaa jatkuvasti uusia tunteita esiin. Päällimmäisenä kaiken kruunaa Aaron Stainthorpen herkkä, hauras ja valittava vokalisointi. Taustalla laahataan suunnattoman painavaa kivirekeä; sen verran harvakseeltaan iskuja minuutin sisään osuu. Yksinäisyyttä huutavat kitaramelodiat yhdessä Aaronin vokalisoinnin kanssa ovat ennenkin olleet yksi My Dying Briden kantavista voimista. Tällä erää niiden merkitys tuntuu vielä aikasempaakin suuremmalta.



Edelliseen, kolme vuoden takaiseen, albumiin verrattuna My Dying Briden uusin onnistuu toimimaan hienona kokonaisuutena. Yhtye on samaan aikaan kaunis ja ruma, herkkä ja pelottava. Kauniiksikin luonnehdittavat melodiat etenevät rauhallista tahtiaan. Albumi ottaa kuulijan vahvaan puristukseensa. Se avaa itseään vähän kerrallaan, mutta jo hyvin nopeasti käy selväksi käsillä olevan yksi 2009 parhaista raskaan musiikin julkaisuista.

10/10

Lunatic Soul "S/T"

Mikäli puolalainen musiikki on jäänyt tähän saakka vähemmälle huomiolle, on viimeistään nyt aika perehtyä aiheeseen. Riversiden riveissä vokalisoivan Mariusz Dudan sooloprojekti on mannaa korville. Emoyhtyeensä raskasta ja metallista ilmaisua huomattavasti kevyemmillä linjoilla liikkuva debyyttialbumi on ladattu täyteen kauniin melankolisia tunnelmia. Syntikoiden ja akustisten soittimien varaan rakentuva kokonaisuus on yhtäältä yksinkertainen ja toisaalta monikerroksinen paketti, jossa nautiskeltavaa riittää useampaan kertaan.

Upean koskettavalla äänellä operoiva Duda on levyllä elementissään. Kauniit kappaleet ovat ajoittain päällekäyvän synkkiä, mutta miehen sametinpehmeä ääni tuo lohtua jokaiseen niistä. Kevään valon lisääntyessä ja kesän lähestyessä Lunatic Soul ei saa luonnolta itselleen sopivinta taustavaloa, mutta onnistuu silti liikuttamaan kuulijansa helposti syksyn pimeisiin hetkiin. Ja taas kerran; kynttilöiden ääreen. Vaikka Lunatic Soulia on jossain arvosteluissa luonnehdittu ankeaksi ja tylsäksi; ovat näissä tapauksissa arvostelijat olleet totaalisen hakoteillä. Tämä selviää helposti hankkimalla levy ja antamalla sen viedä mukanaan.

9/10

Chris Cornell "Scream"

Mitä vittua? Samaa ovat kysyneet hyvin monet Chris Cornell, Audioslave, Soundgarden ja Temple Of The Dog -diggarit. Yksi koko 90-luvun hienoimmista rockäänistä on ryhtynyt puuhastelemaan Timothy "Timbaland" Mosleyn kanssa. Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys? Ja joutuuko kokonainen sukupolvi hautaamaan aatteensa yhdessä idolinsa kanssa?

"Scream" on kokonaisuudessaan hieno levy. Sen soinnista tunnistaa sekä Cornelin, että Timblandin. Niin uskomattomalta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua ja kuulostaa, niin Cornell istuu uuteen muottiinsa enemmän kuin komeasti. Mike Pattonin kohdalla tätäkään irtiottoa tuskin olisi jääty sen enempää murehtimaan. Cornell on suuren yleisön keskuudessa kuitenkin leimaantunut niin vahvasti rock-mieheksi, että muutos saattaa monille olla liian suuri. Ennakkoluulojen voittaminen tässä tapauksessa kuitenkin kannattaa.


Vaikka albumilla kuullaan selkeästi Timbalandin tavaramerkiksi muodostuneita kilkatuksia ja napsutuksia, ovat laulumelodiat Cornellia itseään. Ja kyllä, kaikki on ihan niin kuin aikaisemminkin. Kehykset vain ovat muuttuneet vähän toisenlaiksi. Ja tämä kaikki tarkoittaa sitä, että Cornell on onnitunut tekemään täysin uuden tyylistä musiikkia kokonaisen albumillisen. Ja on onnistunut siinä lähes täydellisesti. Miehen tulkinnat ovat siinä määrin komeaa kuunneltavaa, että ennakkoluuloisimmankin puritaanin kannattaa laittaa levy soittimeen ja todeta oman musiikillisen maailmankuvansa ahtaus.

9/10

U2 "No Line On The Horizon"

U2 on omassa maailmassani ollut aina enemmän kuin pelkkä musiikkia tekevä yhtye; sen kappaleet ovat luoneet voimakkaita tunnetiloja ja jääneet niiden kautta elämään. Tästä syystä uuden U2 -albumin arvosteleminen on aina enemmän kuin hankalaa. Subjektiivisuuden taakkaa ja samaan aikaan kohtuuttomat odotukset nollaavat musiikillisen annin liian helposti. Kaiken uhallakin päätin kuitenkin tarttua uuteen U2 -albumiin ja kertoa mitä siitä itse ajattelen.

"No Line On The Horizon" ei ole millään mittakaavalla mullistava U2 -tuotos. Sen synnyttämisen aikana käydyt kamppailut eivät ole heijatuneet musiikkiin erityisen positiivisella tavalla. Pitkällisen prosessin, jonka keskipisteessä oli tuottajavalinta, jälkeen käsillä on tyydyttävä ja ennalta-arvattava levy. Lopulta tuottajiksi valikoituivat Daniel Lanois ja Brian Eno. Jokainen U2 historiikin tunteva musiikinystävä arvaa jo tässä vaiheessa mitä tulevan pitää..

Siinä missä koko 2000 luku on ollut tasaisten ja yllätyksettömien U2 -levyjen aikaa; ei uusinkaan albumi tee poikkeusta. Vuonna 1997 ilmestynyt "Pop" oli kohtuullisen epäonnistunut irtiotto tutusta kaavasta, mutta muutoin jälki on viimeaikoina ollut varsin ennakoitavaa. "NLOTH" kappalemateriaali on tasaista ja sen seasta on vaikea löytää U2: mittakaavassa helmiksi luettavia kappaleita. Ilman The Edgen tyylitajuista kitarointia albumilla olisi kovin vähän annettavaa. Bonon lyriikat liikkuvat tutuissa aihepiireissä ja mies laulaa tutulla tyylillään. Komppiosastolla turvallisuuden tuntu on tätäkin korostuneempi. Pitkän uran aikana muutoksia tai edistysaskelia ei juurikaan ole tapahtunut.


"No Line On The Horizon" täyttää sille asetetut odotukset, lähtökohdat huomoiden, mutta ei jätä suuria jälkia U2:n historiaan. Toivottavasti yhtyeellä on vielä annettavaa ennen kuin lopullinen jatkuvien kokoelmien paraati alkaa yhdessä maailmakiertueiden kanssa. Laatutakuu on toki aina ennenkin ollut voimassa ja yhtye tulee tuskin koskaan sortumaan Rolling Stonesiksi; soittamaan paskaa musiikkia miljoonayleisölle.

7/10

01. No Line On The Horizon 4:12
02. Magnificent 5:24
03. Moment Of Surrender 7:24
04. Unknown Caller 6:03
05. I'll Go Crazy If I Don't Go Crazy Tonight 4:14
06. Get On Your Boots 3:25
07. Stand Up Comedy 3:49
08. FEZ-Being Born 5:17
09. White As Snow 4:41
10. Breathe 5:00
11. Cedars Of Lebanon 4:13

Dream

Hengitykseni höyryää viileässä ilmassa. Silmäni ovat avoinna ja näkevät ainoastaan höyryn jonka hengitykseni aiheuttaa. Suljen silmäni, en halua avata niitä vielä kokonaan. Makaan liikkumatta makuupussissani ja tunnen kuinka jalkoni palelee juuri sen verran, että se häiritsee vähän. Juuri sen verran, etten kykene olemaan täysin tyytyväinen. Olen yksin. Avaan silmäni. Telttani sisällä voin huomata kuinka aurinko on jo kiipeämässä taivaalle. Teltan kattoon on muodostunut kuuraa. Höyryävä hengitykseni ja vartaloni tuottama lämpö sekä kosteus ovat sen aikaansaaneet yhdessä kirpeän pikkupakkasen kanssa. En ole varma missä olen. Nyt olen kuitenkin varma siitä, että haluan avata silmäni ja nousta uuteen aamuun. Olen levännyt ja tunnen itseni levänneeksi.

Nousen istumaan. En halua ottaa yhtäkään raajaani ulos makuupussin lämmöstä. Mieleni haluaa kuitenkin avata teltan oven ja katsoa maailmaa juuri tällä hetkellä. Pelkään nousevan auringon kirkkautta. Varaudun sokaisevaan kirkkauteen samalla kun avaan teltan ovea. Vähitellen valo tulvii sisään suojaan joka on varjellut minua yön kylmyydeltä yhdessä makuupussini kanssa. Työnnyn ulos oviaukosta ja avaan varovasti silmäni, jotta voisin nähdän sen mitä olen odottanut miltei koko elämäni ajan. Auringonnousun hetki Himalajalla. Kirpeän pakkasen viilentämässä ilmassa silmiini piirtyy häikäisen kaunis mountain-line. Se on jotain muuta kuin Manhattanin skyline Brooklynin sillalta katsottuna. Se on jotain muuta kuin mitä olen tähän mennessä koskaan kokenut. En tunne Afrikan lämpöä ihollani, en kuule Karibian kuumia rytmejä korvissani, en näe Rion kurveja silmissäni; näen vain koskemattoman kauneuden joka avautuu hiljaisena silmieni eteen. Mieleni on mykistynyt. Olen kaksin luonnon mahtavuuden ja sen kauneuden kanssa. Uskonko enää itsekään olleeni joskus kahdeksasta-neljään, uskonko enää aikatauluihin, pyrkimiseen, puurtamiseen; mihinkään niistä turhista nykyaikaisen keräilijän muka-tarvitsemista asioista?

Olenko siis saapunut perille? Pitikö minun vielä jatkaa matkaa? Etsiminen ei kuitenkaan lopu koskaan. Jos ihminen olisi päättänyt lopettaa etsimisen ja tyytynyt aina vallitsevaan tilanteeseen; missä olisikaan nyt. Sinä päivänä kun olen lopettanut etsimisen, olen lopettanut unelmoimisen. Sinä päivänä kun muistelen enemmän menneitä kuin elän tässä hetkessä tai odotan tulevaisuuden tuomia tuulia, olen kuollut. Olen elämäni elänyt ja kenties löytänyt sille tarkoituksen. Olen lakannut etsimästä. Olen luovuttanut. Juuri tällä hetkellä tässä, sokaisevan kauneuden edessä tunnen itseni voimattomaksi, pieneksi ja haluan etsiä enemmän kuin koskaan. Haluan unelmoida enemmän kuin koskaan. Haluan samalla kulkea kohti unelmiani. Mitä ikinä ne ovatkaan. Samalla kun etsin vielä löytämätöntä, elän juuri tätä hetkeä ja katson samalla horisonttiin. En pakene tai kadu menneisyyttäni, mutta en metsästä sitä, vaan haen onnenni sieltä missä ikinä se minua odottakaan. Samalla elän onneani joka minulla on juuri tässä ja nyt. Elän.

Makalu

Maailman viidenneksi korkein vuori - Makalu 8,462m / 27,762ft

Nepalin ja Kiinan välissä sijaitseva Makalu on kova vuori. Sen huippu on vaikeasti saavutettavissa. 22km Everestistä itään kohoavalle huipulle noustakseen joutuu kiipeilijä vielä yli 8000 metrin korkeudessä vaativan ja teknisen rock climbing -tehtävän eteen. Yhdessä K2:n kanssa Makalua onkin pidetty maailman vaikeim pana vuorena huiputtaa. Tästä eräs osoitus on se, että Makalua ei ole vieläkään onnistuttu huiputtamaan talviolosuhteissa. Vuoren veitsenterävät harjanteet ovat avoinna kaikille olosuhteille ja sen jyrkät rinteet ovat vaatineet lukuisia kuolonuhreja vuosien varrella. Putoamisen vaara Makalulla on todellinen.


Ensimmäistä kertaa vuoreen tuntumaa ottivat amerikkalaiset vuonna 1954. Retkikuntaa johti William Siri. Retkikunta yritti nousta kaakkoisrinnettä pitkin, mutta joutui käätymään takaisin 7100 metrin korkeudella jatkuvien myrskyjen vuoksi. Samana keväänä uusi-seelantilainen retkikunta (mukanaan Sir Edmund Hillary) yritti nousta vuorelle, mutta joutui perääntymään lukuisten sairastumisien ja loukkaantumisten vuoksi. Lopulta vuonna 1955 ranskalaisen retkikunnan jäsenet Lionel Terray ja Jean Couzy onnistuivat nousemaan Makalun huipulle. Valloituksessa käytettiin pohjoista reittiä ja luoteisharjannetta. Tästä reististä muodostui vakioreitti Makalun huipulle.


Erittäin tekninen West Pillar -reitti onnistuttiin kiipeämään ensimmäistä kertaa vuonna 1971. Jälleen asialla olivat ranskalaiset. Vuonna 1980 John Roskelley onnistui toistamaan ranskalaisten suorituksen ja tällä kertaa ilman lisähappea sekä kantajia. Vuonna 2006 ranskalainen kiipeilijä Jean-Crishtophe Lafaille katosi yrittäessään nousta ensimmäisenä Makalun huipulle talviolosuhteissa. Lafaille oli ehtinyt aikaisemmin valloittaa 11 maailman 14 kasitonnisesta. Hän oli suorittanut useita vaikeita nousuja sekä Alpeilla, että Himalajalla.


Lafailleen kuuluisin suoritus sijoittuu kuitenkin Annapurnan rinteille vuonna 1992. Hän pelasti itse itsensä ja laskeutui vuorelta eteläistä rinnettä 1600 metriä katkenneen käden kanssa. Pari oli yrittänyt nousua alppityyliin (ilman sherpoja, fixattuja köysiä ja etukäteen varustettuja välileirejä) ja heidän varustevalikoimansa oli minimaalinen. Tätä ennen hänen kiipeilykaverinsa oli kuollut pudotessaan ja vienyt mukanaan suurimman osan parin teknisistä kiipeilyvarusteista (ml köydet). Kaksikko oli abseillannut alas yhdellä ankkurilla. Beghnin cam kuitenkin petti ja hän putosi kuolemaansa. Lafaille päätti kuitenkin jatkaa laskeutumista ja käytti ainoastaan yhtä 20 metristä köyttä abseilatessaan alas. Katkaistuaan kätensä (kivi) hänen onnistui jatkaa laskeutumistaan slovenialaisten leiriin, jossa häntä oli ehditty jo pitää kuolleena. Reinhold Messner on sanonut, että Lafaillen osoittama selvitymisvietti määrittelee maailman parhaat vuorikiipeilijät.


Makalu vei siis yhden maailman parhaista vuorikiipeilijöistä. Tyypillisesti ne kiipeilijät, jotka ovat urallaan yltäneet suurimpiin suorituksiin, ovat lopulta kuuluneet vuorille joita he ovat rakastaneet. Vaikempien reittien ja huippujen valloittajien haudat löytyvät noiden samaisten rinteiden kätköistä. Tätä voidaan ihmetellä, mutta se kuuluu osana tähän yhteen maailman vaativimmista voimanponnistuksista. Kyky hallita näitä olosuhteita ja samalla hyväksyä niiden hallitsemattomuus erottaa suuret kiipeilijät muista ihmisistä.


Makalu vuorena 10/10

Kiitämme:

-Haastavuutta kokeeneelle kiipeilijälle
-Jylhyyttä
-Komeutta
-Kiehtovuutta

Moitimme:

-

Kirjoituksessa olevat kuvat on poimittu netistä eri osoitteista ja niiden tekijänoikeuksien jäljittäminen on osoittain mahdotonta. Missään tapauksessa kuvat eivät ole omiani, enkä ole koskaan Makalulle kiivennyt. Vielä.