K2

Maailman toiseksi korkein vuori - K2 8611m / 28.251ft

Karakorumin vuoristossa sijaitseva K2 tunnetaan maaiman toiseksi korkeimpana vuorena. Huolimatta siitä, että vuori "löydettiin" vuonna 1856, sillä ei ole koskaan ole ollut mitään muuta nimeä kuin K2. Nimensä vuori sai aikanaan siitä, että se oli toisena Karakorumin huipuista. Muut huiput kyseisessä vuoristossa nimettiin tuolloin K1, K3, K4 ja K5. Myöhempinä aikoina näille huipuille on annettu selkeät nimet (Masherbrum, Broad Peak, Gaesherbrum I ja Gasherbrum II), mutta K2 sai säilyttää maagisen kirjainnumero -koodinsa, eikä sitä koskaan ole nimitetty millään muulla nimellä.

K2 on yritetty valloittaa aina vuodesta 1902 saakka, mutta vasta 1938 sen rinteillä onnistuttiin nousemaan ensimmäistä kertaa edes yli 8000 metriin. Vuonna 1909 Abruzzin herttuan, Luigi Amedeon, retkikunta yritti nousta vuorelle kaakkoista reittiä pitkin. Kyseinen South East -reitti on nykyisin osa yleisimmin nousuissa käytettyä reittiä. Amedeo oli kuitenkin sitä mieltä kyseinen reitti on liian vaikea ja julisti samaan syssyyn, että K2:lle on mahdotonta kiivetä sen jyrkkyyden ja vaikeuden vuoksi. Vuorella vallitsevat sääolosuhteet ovat myös varsin oikulliset ja tästä syystä useiden retkikuntien valloitusyritykset ovat venyneet kuukausien mittaisiksi. Abruzzin herttuen mukaan on nimetty vuoren South East -reitti eli Abruzzi Spur.


Kuten ihmisillä yleensä on tapana olla luovuttamatta kunnes päätä seinään hakkaamalla seinä vähitellen siirtyy, niin jatkettiin myös K2 valloitusyrityksiä. Lukuisten epäonnistumisten jälkeen vuonna 1954, heinäkuun 31 päivänä, italialaisen Ardito Desion johtama retkikunta onnistui lopulta raivaamaan tiensä vuoren huipulle. Lino Lacedelli ja Achille Compagnoni olivat ensimmäiset ihmiset jotka seisoivat K2 huipulla. Ensimmäinen valloitus suoritettiin lisähappea käyttäen ja merkittävää roolia tässä tarinassa näytteli muuan pakistanilainen kantaja Mahdi, joka yhdessä italialaisen Walter Bonatti kanssa kantoi huiputuksen mahdollistanutta lisähappea aina 8100 metrin korkeuteen. Heidän eeppinen selviytymisensä ja avoimen taivaan alla yöpymisensä nousi välittömästi yhdeksi vuorikiipeilyn sankaritarinoista.


Amerikkalaisille on aina ollut tärkeää päästä moniin paikkoihin ja mielellään päästä niihin ensimmäisinä maailmassa. K2 kuitenkin kiusasi amerikkalasia retkikunti pitkään ennen kuin vuonna 1978 Jim Whittakerin johtama amerikkalainen retkikunta onnistui kiipeämään K2:n huipulle. Amerikkalaiset käyttivät nousussaan uutta luoteisen harjanteen reittiä käyttäen. He traversasivat itäistä harjannetta pitkin ja liittyivät sen jälkeen Abruzzin reittiin. Retkikunta ajaitui sään kiusaamalla yrityksellään lukuisiin selkkauksiin, jotka ovat varsin hyvin dokumentoituina Rick Ridgewayn kirjaan "The Last Step". Retkikunta teki historiaa kahdellakin tavalla mitattuna. Lou Reichardtista tuli ensimmäinen ihminen maailmassa joka on kiivennyt K2:lle ilman lisähappea ja Jim Wickwire yöpyi avoimen taivaan alla vain 150 metriä huipun alapuolella. Retkikunta joutui viettämään vuorella kokonaiset 67 päivää ennen valloituksen onnistumista. Kuvaavaa K2:lle on se, että Whittakerin retkikunta oli vasta kolmas laatuaan joka onnistui vuoren huiputtamisessa.


Amerikkalaisten retkikunta traversaamassa itäistä harjannetta. Osa retkikunnan jäsenistä taapersi koko harjanteen matkan edestakaisin peräti 11 kertaa. Tämä kuvaa omalta osaltaan onnitumisen tärkeyttä ja halua joka retkikunnalla oli sen toteuttamiseen.


K2 kutsutaan myös nimellä "Savage Mountain". Se kuvaa koko vuorta parhaalla mahdollisella tavalla vain kahta sanaa käyttäen. Vuosien saatossa K2 on osoittanut yhdeksi maailman vaarallisimmista vuorista. Sen jyrkät ja vaikeat rinteet sekä yllättävät sääolosuhteet ovat haudanneet kiipeilijöitä siten, että joka neljäs huipulle päässyt ei koskaan palaa takaisin. Jos on Mount Everst nykyään tykymatkailijoiden suosiossa, on K2 edelleen säilyttänyt asemansa vuorikiipeilijöiden vuorena. Kaupalliset yritykset K2:lle ovat useimmiten päättyneet ennen huippua tai ovat vaatineet runsaan määrän uhreja. Tästä syystä kunnioitus K2 kohtaan on säilynyt vankkumattomana. Käymmekin seuraavaksi läpi yleisimmät nousuihin käytetyt reitit.


Kuvassa näkyvät tavallisimmat K2:lla käytetyt nousureitit.

A) West Ridge / Face
B) West Face direct
C) South West Pillar "Magic Line"
D) South Face
E) South-South-East Spur
F) South East Ridge "Abruzzi Spur"

K2:lle on noustu tyypillisesti kohtuullisen pienillä retkikunnilla ja ilman lisähappea. Lisähapen käyttö on kuitenkin lisääntynyt jossain määrin ja tällä saattaa olla oma vaikutuksena suureen uhrimäärään. Siinä missä Everestillä kantajat voivat raahata suuriakin taakkoja korkealle, K2:lla on leirit ja niiden varustaminen pääsääntöisesti suoritettava itse. Tällöin ei ole mielekästä kasvattaa retkikunnan kokoa määrättömästi. Vuorella vietetyn ajan venyessä helposti ongelmaksi muodostuu usein eväiden ja muiden tarvikkeiden riittäminen. Tästä syystä leirien varustaminen ja miehittäminen on suunniteltava erityisen huolellisesti.

Eri reiteillä on luonnollisesti eritasoisia haasteita joihin eritasoisten kiipelijöiden on hyvä tarttua. Yleisimmin käytetty reitti lieneen "Abruzzi Spur", jonka varrelta löytyy mm. "House's Chimney" sekä "Black Pyramid". Reitti sisältää runsaasti monipuolista jää- ja kalliokiipeilyä sekä tietenkin niiden sekoitusta. Teknisen kiipeilyn ystävillekin reitiltä löytyy mukavasti haastetta. Vaikeasti suunnitettavissa olevat rinteet johtavat lopulta "shoulderille" ja sitä kautta kaikkien tuntemaan ja rakastamaan Bottleneck:n kapeikkoon/käytävään.


Suoriuduttuaan muista haasteista, joutuu kiipeilijä ohittamaan aikaisemmin mainitun Bottleneckin. Pullonkaulan yläpuolella oleva kohtuullisen kokoinen jäätikkö tarjoille aika ajoin epämielyttäviä yllätyksiä pienien ja vähän suurempien jäävyöryjen merkeissä. Juuri tästä kohtaa katosivat osa kiipeilijöistä sekä köysistä jäävyöryn seurauksena viime kesän (2008) tragediassa, jossa menehtyi 11 kiipeilijää.



Abruzzin Spurin ollessa liian mainstreamiä, kannattaneen kokeilla joko pohjoisharjannetta tai "Magic Linea". Molemmat ja etenkin ensimmäinen tarjoaa runsaasti teknistä haastetta ja sen jyrkkyys miellyttää varmastikin vaativampaakin kiipeilijää. Matkalta löytyy myös lukuisia jäärykelmiä, jotka roikkuvat reitin yläpuolella ja liikuskelevat omia aikojaan. "Magic Line" on haastavuudessan vuoren toiseksi pahin. Sitä ei ole kiivetty vuoden 1986 menestyksekkäästi kuin kerran. Halutessasi juuri sinä voit olla se toinen.

Mikäli mikään näistä reittivaihtoehdoista ei miellytä, kannattaa ehdottomasti valita South Face (Polish Line). Reitillä on mukavasti haastetta ja se on kiivetty ainoastaan kerran. Reinhold Messner, joka kiipesi ensimmäisenä soolona ilman lisähappea Everestille ja on kiivennyt kaikki maailman 14 yli kasitonnista, on luonnehtinut reittiä itsemurhareitiksi. Puolalaisten jälkeen reittiä ei ole edes yrittänyt paljon kukaan. Ei edes kukaan hullu. (Reittivaihtoehto D)


Vuosien saatossa K2 on valloitettu 299 kertaa ja nämä onnistumiset ovat vaatineet yhteensä 77 kuolonuhria. Tämä antaa kuolleisuusprosentiksi 25.8%. Eniten turmia on luonnollisesti sattunut SE Abruzzi Spurilla, koska se on ylivoimaisesti suosituin nousureitti. Prosentuaalisesti suurin kuolleisuus puolestaan on "Magic Linella" jonka kautta huipulle on noustu kokonaista neljä kertaa. Kuolonuhreja on samaan aikaan syntynyt 6 kappaletta, joten onnistuminen tai edes selviytyminen tällä reitillä ei ole kovin todennäköistä.

Kaikkien maailman vuorien joukossa K2 on selvästi vuorien vuori. K2:n rinteet nousevat kolmen kilometrin matkalla kolme kilometriä. Sen uskomaton jyrkkyys (koko matkalla) ja tekninen vaikeus yhdistettynä arvaamattomaan säähän antaa kokeneellikin kiipeilijälle mahdollisuuden tuntea itsensä avuttomaksi ja varmasti myös mahdollisuuden tuntea oikeaa pelkoa. K2:n eristynyt sijainti ja hankala saavutettavuus vähentää halua kiivetä sen huipulle hetken mielijohteesta. Vaikka K2 ei ole maailman vaarallisin vuori tilastojen valossa, ei maailmasta silti löydy toista K2:n kaltaista vuorta. Ei sen kauneudelle vertaista.

Kiitämme:
+ Ulkonäköä
+ Aitoutta
+ Autioita rinteitä (ei turisteja millään kaudella)
+ Jyrkkyyttä
+ Katu-uskottavuutta
+ Teknisyyttä
+ Vaarallisuutta
+ Haastavuutta
+ Sitkeyttä vastustaa huiputusyrityksiä

Moitimme:
-Kohtuullisen suurta kuolleisuutta
- Kuluttavuutta
K2 vuorena: 10/10

Kirjoituksessa olevat kuvat on poimittu netistä eri osoitteista ja niiden tekijänoikeuksien jäljittäminen on osoittain mahdotonta. Missään tapauksessa kuvat eivät ole omiani, enkä ole koskaan K2:lle kiivennyt. Vielä.

Mount Everest

Maailman korkein vuori - Mount Everest 8848m / 29.029ft (Chomolungma)

Mount Everest on selvästikin kaikkien vuorien Neil Armstrong. Jokainen tietää mikä ja missä on Mount Everest; samoin on Armstrongin laita. Surullisen toiseksi kuuluisimman astronautin titteliähän pitää hallussaan Buzz Aldrin (Edwin Eugene Aldrin). Aldrinin osana oli olla toisena ihmisenä maailmassa kuun pinnalla. Jos oli Armstrongin askel pieni ihmiselle, mutta suuri ihmiskunnalle, niin Aldrin molemmat askeleet olivat suuren yleisön silmissä yhtä mitättömiä. K2 ja Aldrin ovat näin ollen sukulaissieluja. Vaikkakin K2 on nykyään kohtuullisen hyvin tunnettu, ei sen asemaa vuorien joukossa vielä suuren yleisön silmissä tunnisteta. Aldrinin asiaa ei auttanut edes se, että mies oli kuitenkin kiertänyt maapallon ympäri alasti. K2 tunnettavuutta sen sijaan viimeaikaiset onnettomuudet ovat nostaneet.

Mount Everest, joka sijaitsee Himalajan vuoristossa, on valloitettu ensimmäistä kertaa vuonna 1953. Mount Everestin kuuluisa parivaljakko George Mallory ja Andrew Irvinen yrittivät vuoren valloitusta jo vuonna 1924 happilaitteiden turvin, mutta he jäivät tuolle matkalleen. Myöhemmin on todettu, etteivät kyseiset herrat onnistuneet valloittamaan Everestiä. Asiasta ei ole kuitenkaan saatu täyttä varmuutta. Malloryn ruumis löytyi vasta vuonna 1999, jolloin yhdysvaltalainen retkikunta löysi hänen ruumiinsa 8170 metrin korkeudelta. Mallory oli mitä ilmeisemmin pudonnut. Hänen mukanaan ollutta vaimosa valokuvaa ei ole löydetty ja jotkut haluavatkin uskoa, että Mallory oli jättänyt sen huipulle ennen putoamistaan. Irvinestä ei vuosien saatossa ole löytynyt jälkeäkään. Vuoren valloittaminen oli jo tulloin melkoista kilpajuoksua ja tätä kilpajuoksua käytiin vuonna 1953 myös Englannin kuningattaren kruunajaisia vastaan. Ja kas, kuin ihmeen kaupalla Edmund Hillary ja Tenzing Norgay saavuttivat vuoren huipun siten, että tieto ehdittiin vielä välittämään Englantiin ennen kuningattaren kruunajaisia. Vaikka kuningattaren oman maan miehet eivät huipulle ensimmäisinä maailmassa päässeetkään, katsottiin brittiläisen retkikunnan menestyksen myötä brittien valloittaneen ensimmäisinä maailmassa Mount Everestin. Hillaryhan oli uusiseelantilainen ja Norgay nepalilainen (tai tiibettiläinen). Vuoren tiibetin kielinen nimi tarkoittaa Pyhää Äitiä. Vaikka menetelmät ja laitteet ovat kehittyneet ei Everestin todellisesta korkeudesta ole vieläkään päästy yksimielisyyteen. Käytössä olevat lukemat tällä hetkellä 8846m, 8848m 8872 ja 8850m. Näistä voi jokainen valita mieleisensä.


Yllä oleva kuva lienee maailman kuuluisin kuva vuorikiipeilyyn liittyen. Siinä Tenzing Norgay heiluttaa jäähakkuaan (jossa on YK:n, Nepalin, Britannian ja Intian liput) noustuaan Everestin huipulle 29.5.1953, klo 11.30. Ihminen oli tehnyt aikaisemmin mahdottomasta mahdollista. Ensimmäisen nousun jälkeen Everest on valloitettu ainakin 15 eri reittiä pitkin, sinne on kiivennyt yksijalkainen ja myöskin sokea ihminen. Huipulle on myös laskeuduttu helikopterilla, sen yläpuolelta on hypätty laskuvarjolla, huipulta on riippuliidetty perusleiriin, laskettu alas suksilla, siellä on vietetty 21 tuntia ilman lisähappea ja luonnollisesti vuorelle on myös kiivetty soolona ilman lisähappea (ensimmäisenä Reinhold Messner 1978). Sooloiksi Everestillä katsotaan < 6500 metristä ilman avustusta suoritetut nousut.



Kuten kaikesta yllä mainitusta voidaan todeta; Mount Everest ei ole maailman vaikein vuori kiivettäväksi. Se ei myöskään ole maailman hankalin paikka saavutettavaksi. Perusleiriin pääsee kohtuullisen helposti ja tämä luonnolisestikin mahdollistaa suuremman tavaramäärän saamisen paikalle helpommin. Valloituksen yrittämiseen jää myös enemmän voimia koska pelkkä lähestymismarssi ei kuluta niitä kaikkia.


Suosituimmat reitit Everestille ovat edelleen eteläinen ja pohjoinen reitti. Eteläinen reitti alkaa alkaa perusleirin jälkeen kohtuullisen vaarallisen Khumbu -jäävirran ylityksellä. Khumbu koostuu valtavan kokoisista jääröykkiöistä ja lukuisista pohjattomista jäärailoista. Jäävirran liike saattaa avata näitä railoja ennakoimattomasti ja alkavat railot saattavat ajoittain peittyä lumeen jolloin niiden havaitseminen silmällä on vaikeaa tai mahdotonta. Railojen ylittämiseen käytetään pääsääntöisesti alumiinisia tikkaita vaijeri- tai köysivarmistuksin.


Khumbun jälkeen onkin hyvä päästellä menemään leiristä toiseen reippaasti rallatellen. Lumivyöryt saattavat kiusata ajoittain. Välillä on syytä perustaa camppi ja käskeä sherpojen kantamaan suklaavaahtoa ja punssia leiriin mukavan laskeutumisen mahdollistamiseksi. Useamman välileirin kautta on mahdollisuus päästä etelähuipulle ja siitä alkavalle haastavalle harjanteelle, joka johtaa Hillarys's Stepin kautta viimeiselle huippuharjaanteelle, jota voi köpötellä vuoren korkeimmalle kohdalle. Hillary's Step on noin 10 metrinen vertikaali, joka kiusaa kiipeilijöitä ei-niin-mukavassa 8670 metrin korkeudessa. Joten jos 10 metriseen torniin kiipeäminen puhalluttaa normaaleissa merenpintakorkeuksissa, ei ehkä kannata lähteä kokeilemaan tätä reittiä. Step osuu suunnilleen eteläisen ja pohjoisen huipun puoliväliin.


Varsinaisella huippuharjanteella kiipeilijää saattaa kiusata kohtuullisen kova tuuli. Muutoin tie huipulle on tässä vaiheessa katettu. Ilman lisähappea kiipeävät ovat moittineet huippuharjanteen vähähappisia olosuhteita, jotka tuppaavat hidastamaan kiipeämistä turhan paljon. Viimeisestä leiristä lähdettyään on siis syytä pitää askel kepeänä, sillä kohta onkin jo pimeä ja silloin se vasta onkin epämukavaa ja jopa kuolemanvaarallista laskeutua näinkin korkealta vuorelta. Tämä vuoren helpohkosta kiipeiltävyydestä huolimatta. Yleisin kuolemantapaus sattuukin henkilölle jonka on vallannut huippukuume. Ei muuta kun eteenpäin sanoo tuolloin mummo lumessa, eikä ymmärrä sitä, että takaisinkin pitäisi elossa päästä.




Mikäli eteläinen (helpoin ja suosituin) reitti ei miellytä, on syytä kääntää katseet kohti pohjoista reittiä. Yleensähän kovimmat jannut vetävät aina lumivyöryisiä ja kylmiä pohjoisseiniä. Everestillä tämä pohjoinen reitti ei kuitenkaan ole ollenkaan paha. Reitti on syytä aloittaa Tiibetistä ja perusleirin jälkeen vastaan tulee Rongbukin jäätikkö, jonka ylittäminen on lastenleikkiä. North Colille on hyvä perustaa leiri ja sen jälkeen jatkaa matkaa kohti pohjoisharjannetta ja sitä seuraillen kohti huippua.


Harmittavaa kyllä, matkan varrelle osuus kolme isompaa vertikaalia, joista keskimmäinen Second Step on haastavin. 8610 metrin korkeudessa oleva 30 metrinen seinämä on varsin oikullinen kiivettävä näissä olosuhteissa. Nykyisellään paikalla on valmiit portaat joita hyväksikäyttäen on mukava kiiveskellä huipulle. Kiinalaiset asensivat nämä portaat jo 1975, joten jos luottaa (niin kuin kaikki luottavat) kiinalaisiin ei hätä ole minkään näköinen. Huipulle päästäkseen on vielä ponnisteltava 50 asteinen loppunousu, välillä syvässäkin lumessa, päästäkseen huippuharjanteelle; ja kas siinähän se huippu jo onkin.


Pohjoisharjanteen viimeiset metrit.


Ja sama toisesta suunnasta.


Kuvassa näkyvät sekä eteläinen, että pohjoinen reitti. Molemmat ovat varmastikin aloittevalle kiipeilijälle riittävän haastavia ja mielenkiintoisia. Mikäli olet taipuvainen ikävöimään äitiäsi tai tyttöystävääsi aina kun tulee vähän kakkaa tuulettimeen tai alkaa muuten ahdistamaan, niin kannattaa ehkä odotella vielä muutama vuosi ennen Everestille nousua.

Pidemmälle ehtineille voinemme kuitenkin suositella itäistä reittiä Everestin huipulle.


Muihin perusreitteihin verrattuna itäinen reitti on hankala. Sen aikana joudutaan ylittämään useita ulkonemia sekä laajoja lumikenttiä, joilla ei suojaa lumivyöryiltä löydy. Reitti on noustu ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1983, kun amerikkalaiset päättivät sen korkata. Koska reitti kulkee yli kilometrin korkuisen jää- ja kalliopilarin yli/päällä, ei se sovi alkuunsakaan heikkohermoisille kiipeilijöille. Itäinen reitti tarjoaa mukavaa haastetta vuorikiipeilijöille, jotka haluavat lisätä perusvuorikiipeilyyn vielä annoksen teknistä kiipeilyä. Suorituakseen itäisen reitin haasteista on kiipeilijän käsittääkseni käytettävä mm. jalkalenkkejä sekä mahdollisesti jonkun tyyppistä köysitykkiä ampuakseen vaijerin pahimpien kohtien yli vastakkaisiin kallioseinämiin. Samoja vaijereita pitkin on hilattava myös tarvikkeet leiristä toiseen. Siinä ei paljon sherpa sitten kantele tavaraa..


Itäisestä reitistä on luonnollisesti olemassa lukuisia eri variaatioita. Eri retkikunnat mainostavat tietenkin kiipeävänsä ensimmäistä kertaa juuri tiettyä reittiä, koska tällä tavalla medianäkyvyys ja sponsorit on helpompi saavuttaa. Seuraavaksi muutamia otoksia itäisen reitin eri variaatioista.





Vaikka Mount Everest on jo kiivetty lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla, tarjoaa se edelleen mukavan haasteen kotoisan seinäkiipeilyn rinnalle. Jotenkin siinä kummasti suuremmatkin suomalaiset kalliota ja kukkulat kutistuvat kun lähdetään maailman korkeimmalle vuorelle kiipeämään. Suomalaisiakin on huipulla käynyt useampia ja laskuvarjojääkärikillan Everest 2009 -retkikunta on ensimmäinen kokonainen suomalainen retkikunta joka yrittää kiivetä Everestille. Retkikunta tulee käyttämään nousuunsa pohjoista reittiä.

Miten Everestiin sitten tulisi suhtautua? Vuosien saatossa se on menettänyt osan viehätyksestään, koska niin monet ihmiset ovat sinne kiivenneet. Parhaina kiipeilykauden hetkinä huipulle on yhden päivän aikana noussut 75 ihmistä. Se on kaukana vuorikiipeilyn perimmäisistä ideologioista. Laittaa itsensä koetukselle, selviytyä itse vaikeissa olosuhteissa ja osoittaa itselleen osaavansa sekä pystyvänsä suurin tekoihin. Everstille kiipeäminen on tehty nykypäivänä normaaliolosuhteissa jopa liian helpoksi. Lukuisat kaupalliset yritykset tarjoavat mukavaa puuhastelua firman tykypäiville pienen kiipeilyretken muodossa. Samalla vuoren rinteet täyttyvät jätteistä. Tämä siitäkin huolimatta, että lukuisat retkikunnat ovat poistaneet tonneittain jätettä vuoren reinteiltä. Perusleirien ympäristöt näyttävät silti kauheilta. Tämä siitäkin huolimatta, että jokainen retkikunta joutuu maksamaan muutaman tuhannen dollarin sakkomaksun ellei tuo tiettyä määrää jätettä alas vuorelta.


Jottei totuus kuitenkaan pääsisi unohtumaan on toki muitettava, että ihminen ei edelleenkään kykene sopeutumaan death zonen -olosuhteisiin. Jos ihminen olisi tottunut oleilemaan maailman katolla, hän varmaankin muuttaisi upeiden maisemien pariin maailman korkempien vuorien huipuille. 8000 metrin yläpuolella keho kuitenkin kuolee vähitellen. Hapen osapaine noilla korkeuksilla on vain 30% merenpinnantasolla vallitsevasta. Joten jos haluat simulaoida olosuhteita; niin seuraavalla kerralla vaan pidättelet hengitystä 40 sekuntia jokaisen minuutin aikana. Samalla voit vaikka juosta cooperin tai kiivetä 50 metriä jääseinää. Tämän kun vielä lisätään kehon kuihtuminen, aivo- ja keuhkoödeeman riskit, kuivuminen ja kylmyys, niin ollaan perimmäisten asioiden äärellä; hengissä pysyminen on ainoa kiinnostava asia. Kaikki eivät tässä ole onnistuneet. Everestin rinteillä lepää myös paljon maailman kovimpia kiipeilijöitä, jotka ovat kuitenkin ottaneet liian isoja riskejä, sairastuneet tai pudonneet kuolemaansa. Olosuhteet voi aina ottaa huomioon, mutta niitä ei kuitenkaan voi täysin kontrolloida.


Everest vuorena:

Kiitämme:

+Helppoa tavoitettavuutta
+Lukuisia reittivaihtoehtoja
+Hyvää palvelua
+Helpohkoa kiipeiltävyyttä
+Korkeutta
+Turvallisuutta varauksin
+Valmiita kiinalaisia tikkaita (reitistä riippuen)
+Maisemia kiipeilyn aikana (säävaraus)
+Huiputussuhdetta

Moitimme:

-Kuolemanvyöhykettä ja sillä vietettävää aikaa
-Hapenpuutetta ratkaisevilla hetkillä
-Valoisan ajan pituutta
-Uupumusta huipulla (pilaa nautintoa)
-Kuolemanvaaraa
-Monsuunikautta
-Ruuhkaa = turismia
-Siisteyttä
-Kaupallisuutta
-Lumivyöryjä tietyillä reiteillä
-Jäärailoja

Satunnaisen kiipeilijän kannattaa siis ajoittaa matkansa monsuunikauteen ja kiivetä soolona. Tuolloin kustannukset pysyvät paremmin kurissa eikä rinteillä ole ruuhkaa. Talvikautta voidaan pitää myös hyvänä vaihtoehtona. Talvella tosin helvetillinen kylmyys saattaa aiheuttaa pahojakin paleltumia. Näinä aikoina saa kuitenkin kiivetä enimmäkseen rauhassa, sillä tavalliset pulliaiset ovat silloin jossain muualla rallattelemassa. Mount Everst on turvallinen ja hyvä perusvuori, josta voivat nauttia niin aloittelijat kuin kokeneemmatkin kiipeilijäy.

Mount Everest vuorena: 8/10

Kirjoituksessa olevat kuvat on poimittu netistä eri osoitteista ja niiden tekijänoikeuksien jäljittäminen on osoittain mahdotonta. Missään tapauksessa kuvat eivät ole omiani, enkä ole koskaan Everestille kiivennyt. Vielä.