Anathema "Hindsight"

Vuodesta 2001 levytyksellistä hiljaiseloa viettänyt Anathema palaa ihmisten tietoisuuteen uudella "Hindsight" -albumillaan. Kyseessä on tavallaan kokoelma sillä levy sisältää ainoastaan yhden uuden biisin. Muu materiaali kostuu pääasiassa "A Natural Disaster", "A Fine Day To Exit" ja "Alternative 4" levyjen kappaleista. Mukaan on kelpuutettu vanhemmilta tuotoksilta yksistytään "Angelica". Valinta puoltaa paikkaansa erinomaisesti. Alkuaikojen doom -synkistelystä ei ole tietoakaan.

Anathema on lupaillut kokonaan uutta albumia vielä tämän vuoden loppupuolella ja "Hindsight" toimiikin oivallisena johdatuksena sekä odotuksen tuskan lievittäjänä. Vaikka kyseessä onkin kokoelma vanhoja kappaleita, on levyn idea kuitenkin kaukana perinteisista kokoelmalevyistä. Anatheman katkeran- ja kauniinsuloisten melodioiden sovittaminen uuteen puoliakustiseen muotoon on onnistunut erinomaisesti. Jos alkuperäiset versiot ovat koskettavuudessaan jostain toiselta planeetalta peräisin, on akustinen sovituksellisuus nostanut ne vielä kolmannelta planeetalta peräisin oleviksi. "One Last Goodbye", "Flying", Temporary Peace" ja "Are You There" murtavat kaikki tulvavallit ja saavat sielun virtaamaan ulos silmistä.


Bändin musiikillinen tenho ei ole koskaan perustunut soittotaidolla kikkailuun, vaan vahvoihin tunnelmiin ja kokonaisuuksiin. Toisinaan voi kokea jopa liiallisia ahdistuksen tunteita; sen verran pieleen menevät ihmissuhteet lähes jokaisessa kappaleessa. Itseäni kyseinen asia ei ole koskaan ahdistanut vaan olen nauttinut jokaisesta hetkestä. "Hindsight" on Pain Of Salvationin loistavan "12:5" sekä The Gatheringin "Sleepy Buildings" -albumien kanssa parasta mitä akustisen versioinnin saralla on koskaan tehty. Uudet sovitukset syventävät bändin luomia tunnelmia entisestään ja näin albumista muodostuukin kokonainen uusien kappaleiden virta. Jos joku levy sopii syksyn tunnelmiin ja kesästä luopumisen tuskaan, niin se on ehdottomasti tämä. Uusi "Unchained (Tales Of The Unexpected)" nostaa uuden levyn odotukset vielä entistäkin ("Simple Mistake" ja "Everything") korkeammalle.


Montako kynttilää voisinkaan kuluttaa kliseisissä tunnelmissa mökillä, syysillan pimeydessä, takkatulen edessä taljalla rakkaan kanssa kellien ja Anatheman huolehtiessa kaiken täydellistämisestä? Jos olet päättänyt hankkia ainoastaan yhden levyn syysiltojen lohduksi; se on tämä albumi.


"And somehow I knew you could never, never stay
And somehow I knew you would leave me
And in the early morning light
After a silent peaceful night
You took my heart away
Oh I wish, I wish you could have stayed"


Anathema "Hindsight" (julkaisu 27.8.2008)

01. Fragile Dreams
02. Leave No Trace
03. Inner Silence
04. One Last Goodbye
05. Are You There?
06. Angelica
07. A Natural Disaster
08. Temporary Peace
09. Flying
10. Unchained (Tales Of The Unexpected)

10/10

References: Pink Floyd, Nick Drake, Novembre, Riverside, Antimatter, Ion

Trying to discover new areas of life

Vihdoinkin ja jälleen kotona. Pitkään aikaan ei ole esimerkiksi juokseminen mäkisessä maastossa syksyn ensimerkkien leijuessa ilmassa ollut niin palkitsevaa kuin tänään. Ensimmäinen ja loputtoman tuntuinen nousi ahdisti hengitystä ja jalat tuntuivat liian painavilta liikuteltaviksi kunnes... Jostain kumpusi positiivisen mukava olo ja sen myötä jalat muuttuivat keveiksi ja askel lennokkaaksi. Small things in life are sometimes the best ones. Mäestä toiseen, hymy huulilla ja musiikki korvissa. Luonto tuoksuu erityisen raikkaalta näin syksyn kynnyksellä. Tavallaan pidän syksystä valtavan paljon. Luonto valmistautuu tuleviin koitoksiinsa ja samaan aikaan kukoistaa jollain merkillisellä tavalla. Tuoksut, huminat, maisemat ja ilman pienenpieni ensikirpeys; kokonaisvaltainen elämys.


Odotukseni ovat jo kääntyneet vahvasti tulevaisuuteen. Talven myötä aion hankkiutua keskelle hiljaisuutta ja luonnon kauneutta. Pystyttää pitkästä aikaa laavun ja sytyttää tulet sen eteen. Otsalampun valossa voi kaivaa rinkasta kuivamuonaa, sekä tietenkin pidemmän vaelluksen tuskanhetkellä suklaata, ja lopulta sukeltaa lämpiman makuupussin pehmeyteen havujen tuoksu nenässä ja metsän humina korvissa. Vai näinkö sittenkään?

Vuosi vuoden jälkeen lumisen ja kylmän talven todennäköisyys on tuntunut muuttuvan aina vaan pienemmäksi. Ehkä ajat olivat ennen toisin; ehkä näin asiat toisin. Ilmastonmuutos on tietenkin todellisuutta, mutta synkistä maalailuista huolimatta en usko sen olevan tuhoisa. Jotain on varmasti tehtävä ja niinhän ihmiskunta on aina tehnyt. Uudet innovaatiot antavat uusia mahdollisuuksia vähentää ilmaston kuormitusta ja kenties jossain tulevaisuudessa energiaa kyetään tuottamaan jollain vielä tuntemattomalla tavalla. Usko tuleviinkin sukupolviin pitää olla voimakas. Vaikka usko olisikin kohdallaan, niin itsetarkoituksellinen luonnon tuhoaminen ja maapallon ekosysteemin kuormittaminen on häpeällistä. Mitä enemmän ihminen haluaa, sitä enemmän hän myös tulee tuhonneeksi. Miksi tyytyä vähään jos voi saada kaiken. Yritän myös itse kamppailla näitä turhuuksien turhuuksia vastaan. Ehkä jo ajatuksen tasolla syttynyt lamppu on niitä valonlähteitä jotka eivät suuremmin kuormita maailmaa..?


Välillä tuntuu siltä, etteivät omat ajatukset ole vieläkään jalostuneet lopulliseen muotoonsa. Retkeily, vaeltaminen, kiipeily, surffaaminen ja kamppailu-urheilu vievät valtavasti aikaa mikäli niihin kaikkiin haluaisi keskittyä kokonaisvaltaisesti. Ajanpuute on ongelma myös siinä mielessä, että suurin meistä ei ole niin spontaaneja, että haluaisivat heittäytyä virran vietäviksi ja lähteä seikkailemaan. Olen kohdannut paljon näitä ihmisia ja aina olen pitänyt heitä onnellisina. Kysymys ei ole missään tapauksessa kateudesta, sillä jos jostain, niin siitä olen enimmäkseen päässyt eroon jo kauan sitten. Se mitä jotain toisella on, ei ole koskaan pois keneltäkään toiselta, vaikka tässä maassa niin yleisesti uskotaankin. En tässä yhteydessä ota kantaa riitettyjen ja riistäjien välisiin suhteisiin; niissä asiat ovat vähän toisin. Koska ihminen ei kuitenkaan varsinaisesti ole eläin, ei meidän leijonanakaan tarvitse tappaa seepraa.

Syksyn saapuessa saapuvat myös monet uutuusjulkaisut. Mitään erityisen erityistä ei taida olla luvassa, mutta muutamia pienempiä ja mielenkiintoisia julkaisuja siintää lähitulevaisuudessa. Niistä lisää välittömästi virallisen julkaisupäivän jälkeen. Ainakin Anatheman ja Declassen uusimmat albumit tulevat lähempään tarkasteluun tämän viikon aikana. Kenties vaivaudun kirjoittamaan muutaman sanan myös Backyard Babiesin sekä Fleet Foxesin uusista levyistä. Vuoden tapaus on vielä määrittelemättä, mutta perinteisesti syksy on ollut hyvää aikaa levymarkkinoilla.


Choose only the roads less travelled. Don't be afraid of getting lost during the way. Your heart will tell you the right direction. It might take some time but it's worth it. That's the way to get somewhere and find happiness. The last thing to do is to share your happiness with someone.

Into The Wild

"This is the last you shall hear from me Wayne. Arrived here 2 days ago, It was very difficult to catch rides in the Yukon Territory. But I finally got here.

Please return all mail I receive to the sender. It might be a very long time before I return South. If this adventure proves fatal and you don't ever hear from me again, I want you to know you're a great man. I now walk into the wild."

Alex


Hey Guys!

"This is the last communication you shall receive from me. I now walk out to live amongst the wild. Take care, it was great knowing you."

Alexander.

Vaikka Christopher Johnson McCandless saattoikin olla päästään vähän vinksahtanut, oli hän silti oikeassa. Mikään keräämämme omaisuus ei merkitse mitään kokemuksiemme rinnalla. Ihmiset säntäävät entistä enemmän rahan perässä, unohtavat toisensa ja tuhoavat samalla omaa maailmaansa sekä sen luonnonmukaisia arvoja. Kukaan meistä ei ole syytön tähän. Mistä löytyy se lopullinen voima joka auttaa meitä näkemään sen mikä on tärkeää ja ymmärtäämään kokemisen, välittämisen ja rakastamisen merkityksen? En ole aikaisemmin oivaltanut tätä kaikkein merkityksellisintä asiaa, mutta olen onnellinen siitä, että olen sen vihdoinkin oivaltanut. Miten paljon enemmän voimmekaan saada jos vain osaamme antaa? Miksi toisen ihmisen huomioiminen ja kunnioittaminen on niin vaikeaa? Olemme liian itsekkäitä.

Is there really something I don't know yet? I hope that there is.

Still alive...

Hmm... Olosuhteet ympärilläni ovat tällä hetkellä vähän toisenlaiset kuin vielä viikko sitten. Eipä aikaakaan kun on taas kesä. Seuraavan kerran kesä saapuu jo syyskuun alussa kun pääsemme Kreikkaan. Kreikka on erittäin kova mesta Etelä-Euroopassa. Mukavat pikku kreikkalaiset ovat kiukkuisia ainoastaan turkkilaisille. Turkkilaisetkaan eivät pidä kreikkalaisista. Kun nyt vaan ei sattuisi mitään.

Päivät ovat menneet jo sekaisin, sillä ohjelma jatkuu päivästä toiseen ja aamusta iltaan. Kahden viikon kuluttua olen valmistunut täydelliseksi tappokoneeksi ja henkinen olemukseni on muuttunut entistä lujemmaksi. Jostain syystä koettelemukset lisäävät henkisen sietokyvyn ylälaitaa tavalla jota on vaikea määrittää. Henkinen kantti ei ole edes ollut kovilla, mutta kontrasti juuri päättyneeseen kesälomaan verrattuna on vaan niin suuri. Kurinalaisessa olemisessa ja pienessä vapauden puutteessa on se hyvä puoli, että oppii arvostamaan sitä vapautta itseään ja samalla kyseenalaistamaan omia valintojaan. Toisaalta, sama valinta on edessä tulevalla Everestin retkellä. Periksi ei voi antaa ja kyseessä on kuitenkin viikkojen mittainen itsensä kiduttaminen. Pitää kyetä kehittämään riittävän vahva usko omaan asiaan ja sen tekemisen oikeutukseen. Fyysisen kunnon merkitys on kestävyyttä mitattaessa on mielestäni yliarvostettu. Fyysisinkään ihminen ei voi päälleen mitään, mutta lujan henkisen tahdon omaava ihminen kykenee uskomattomiin suorituksiin vaikka olisikin fyysisesti muita heikompi.

Suunnitelmat päässäni ovat kirkastuneet ja olen päättänyt aloittaa treenaamisen Laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssilla. Sen jälkeen voi jatkaa edistyneempien jääkiipeilykurssille ja sitä kautta alkaa kiipeämään yläköysillä itse leadaten. Kilimanjaron huippu odottaa vuoden päässä ja siitä vuoden kuluttua matka vie kohti Mont Blancia. Himalajan tutustumismatkan suunnittelu alkakoon vasta näiden retkien jälkeen. Pitkän tähtäimen suunnitelma on ainoa mahdollisuus onnistumiseen.

Totti on saapunut Viivin seuraksi.

Minua väsyttää nyt ja kirjoittaminen on tuskallista, koska vuode kutsuu ja kaikki päässäni odottavat aiheet ovat liian pitkiä avattavaksi elonmerkin antavassa tyhjänpäiväisessä kirjoituksessa.

Tulta päin.

Fight to be free. Fight to defend weaks. Fight to be proud. Fight to be you. Fight for what you believe in. Fight to be you.

Do not fight for the religion.

It's a fucking waste of your life.

Erittäin pahoja tilanteita

K2 (Karakoram) 8611m - Maailman haastavin vuori?

Vuorikiipeilyn perinteet ovat eittämättä pitkät. Monen muuhun urheilulajiin verrattuna kyseessä on kuitenkin uutuuslaji. Vuorikiipeilyn viehätys on muuttanut muotoaan viimeisen vuosikymmenen aikana, sillä monet kaupalliset retkikunnat vievät nykyään kokemattomiakin kiipeilijöitä maailman katolle Himalajalle. Mount Everestille (8850m) järjestetään nykyään kaupallisia retkiä sellaista tahtia, että vaikka Scoot Fisherin retkikunta poisti vuoren rinteiltä jo 90 -luvun lopussa tonnikaupalla jätettä, niin edelleen vuoren rinteiltä löytyy lukematon määrä happipulloja ja muita pakkauksia. Näiden lisäksi vuoren rinteet ovat täynnä ruumiita. Suurin osa niistä kuuluu sillä osastolle, joka on lähtenyt isolla rahalla valloittamaan tätä "helppoa" maailman korkeinta vuorta, tai heidän retkikuntiensa johtajille.

Himalajan vuoriston suurimpia sankareita ovat kuitenkin Nepalin alueilta kotoisin olevat sherpat. Alunperin tämä etninen ryhmä on kotoisin Tiibetistä, mutta suurin osa lienee siirtynyt sieltä Nepalin puolelle viimeisten vuosisatojen aikana. Sherpat (kuten kuvan Appa Sherpa, joka on noussut Mount Everestille 18 kertaa, kuva www.adventuresblog.com) toimivat usein retkikuntien kantajina, mutta ovat itseasiassa enemmänkin oppaiden roolissa kuin tavalliset kantajat. Heille vuorikiipeily Himalajalla on elämäntapa ja siihen liittyy suuri määrä uskomuksia sekä myyttejä. Kaupallisen vuorikiipeilyn voidaan periaatteessa ajatella käyttävän sherpoja hyvakseen, mutta toisaalta kiipeily tuo Nepalille ja sherpoille itselleen tuloja. Jokainen ottaa omat riskinsa ja tekee päätöksensä sen mukaan. Missään nimessä kyse ei pelkistä pompotettavista palkollisista, vaan usein vuoriston kovimmista asiantuntijoista.

K2 on pidetty yhtenä maailman vaikeimmin valloitettavista vuorista sen nopeasti muutuvien ja äärimmäisten sääolosuhteiden sekä uskomattoman jyrkkyyden vuoksi. Everestille on vuoteen 2007 mennessä kiivennyt yli 2400 ihmistä. Yhteensä valloituksia on tehty yli 3600. Näiden yritysten aikana vuori on ottanut omakseen 210 kiipeilijää. Vastaavasti K2:n on vuoteen 2007 mennessä valloittanut vain vähän yli 250 kiipeilijää. K2 on vaatinut vuosien saatossa ainakin 75 uhria ja viimepäivien tragediat uhkaavat nostaa tuota lukemaa vielä huomattavasti lisää. Merkittävin osa kuolemista on tapahtunut onnistuneen nousun jälkeen joko voimien ehtymisen tai nopeasti muuttuneen sään johdosta. Ns. death zonen (>8000m / 26 250ft) yläpuolella olosuhteet alkavat muodostua hyvinkin akklimatisoituneelle ihmiselle sietämättömiksi. Suoraan sanottuna tottuminen yli 8000m korkeuteen ei ole mahdollista. Jo yli 7500m korkeudessa nukkuminen muodostuu lähes mahdottomaksi jatkuvan limanerittymisen ja tukehtumisentunteen vuoksi. Ja nämä ovat murheista pienimmät. Näissä korkeuksissa happea on käytettävissä vain 1/3 siitä mitä sitä merenpinnantasolla on saatavilla. Jokainen voi kuvitella mitä kiipeäminen näissä olosuhteissa tarkoittaa. Hapenpuute yhdistettynä kylmyyteen kuluttaa voimia tavalla, jota kokeneenkin huippukuumeesta kärsivän kiipeilijän, on vaikea arvioida. Näistä korkeuksista ihmisen saaminen alas muutoin kuin omin voimin on lähes mahdotonta. Jos siis piiputat matkalla kohti huippua, vaikka sen saavuttaisitkin, olet samalla matkalla kohti varmaa kuolemaa. Et voi periaatteessa koskaan tietää millä voimakkuudella korkeus sinuun vaikuttaa. K2 huipulla ei turisteja ole käynyt. Se on vain ja ainoastaan erittäin koville ammattilaisille, jos hyvä tuuri käy.


ABRUZZI SPUR

K2:n viimeisen nousun vaarallisin ja kohtalokkain kohta on nimetty Luigi Amedeon mukaan (Abruzzin herttua) ja tämä reitti on useimmiten nousuissa käytetty. Reitti kulkee kuuluisan Bottleneckin läpi ennen viimeistä rankkaa rypistystä huipulle. Pullonkaulan kohdalla kiipeilijät joutuvat varsin lähelle helposti ja ennakoimattomasti sortuvia jäärykelmiä. Bottleneck päättyy noin 8300m korkeuteen ja siitä on vielä yli 1000 "vertical feet":ä matkaa huipulle. Viime päivien traagiset tapahtumat liittyvät juuri Bottleneckiin ja sen jäärykelmän murtumiseen. 12 kiipeilijän arvellaan jääneen loukkuun Bottleneckin yläpuolelle. Aikaisemmin asetellut köydet olivat kadonneet vyöryssä ja laskeutuminen muuttui mahdottomaksi. Tiedot vuorelta ovat vielä sekavia, mutta osa kiipeilijöistä laskeutui Bottleneckin yläpuolelta ilman köysivarmistuksia C4:n. Kaikki laskeutujat eivät tässä onnistuneet ja putosivat varmaan kuolemaansa. Lisätietoja lienee luvassa hyvinkin pian.


Hollantilainen Wilco van Rooijan onnistui suoriutumaan C4:een vietettyään kolme päivää noin 8200 metrin korkeudessa. Tätä voi olla vaikea käsittää, mutta tähänkin liittyvät yksityiskohdat ovat vielä hämärän peitossa. Suoritus lienee kuitenkin yksi kiipeilyhistorian uskomattomimpia. Mies onnistui vielä laskeutumaan omin voimin aina C2:een saakka. Kukaan ei vielä tiedä varmuudella mikä todellinen tilanne on, vaikka ruotsalainen kiipeilijä on jo julistanutkin 11 kuolleen. Hyvä meiniki ja omaiset huraavat, kun kuitenkin faktat ovat toiset, ja nuo 11 saattavat olla jossain reitin varrella odottamassa apua. Naapurimme tuskin saa kovin isoja kiitoksia julistuksistaan....

Se miksi olen tästä kaikesta halunnut kirjoittaa liittyy voimakkaasti itsensä haastamiseen ja voittamiseen. Asioiden asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin auttaa helposti myös ihmistä joka on ollut kuukauden lomalla ja joutuu nyt palaamaan töihin. Jostain syystä näinkin pieni asia tuntuu ylivoimaisen suurelta ja sen kohtaaminen ahdistaa. Rituaalinen puhdistautuminen alkaa tämän kirjoituksen jälkeen, kun menen ja ajan pois kuukauden kasvatuksen tulokset leuoista. Kesämies -look 2008 on lopullisesti historiaa. Paitsi pöhön poistamiseen saattaa mennä muutama viikko...

Vuorikiipeilyn tarpeellisuutta on jälleen kerran viimeisimmän tragedian ansiosta arvosteltu voimakkaasti. Henkilökohtaisesti en ymmärrä tätä arvostelua ollenkaan. Ihmiset haluavat asettaa itsensä kovimman mahdollisen haasteen eteen, hakeutua epäinhimillisiin olosuhteisiin ja selviytyä niistä hengissä. Missään vaiheessa tätä sykliä ei haluta edes esittää sankaria tai pullistella. Jokainen ammattikiipeilijä tietää, että vuori kyllä ottaa omansa, eikä sitä kukaan voi estää. Tutustuttuani vuorikiipeilyn maailmaan, elämään maailman katolla, viimeaikoina melko runsaasti, olen entistä hämmästyneempi näiden ihmisten kestokyvystä sekä luonut uuden uskon ihmisen suorituskyvyn rajoihin. Olen jo moneen kertaan kuvitellut sen tunteen, joka ihmisen saa valtaansa silloin, kun jokainen hengenveto vaatii suuren ponnistuksen, jokainen askel painaa tonnin ja kylmyys kääntää sormet sekä varpaat mustiksi. Samalla mielessä on tietoisuus siitä, että elleivät omat kykyni riitä, tulee tästä vuoresta minun hautapaikkani. Tätä kamppailua käydään kuukausikaupalla ja sen palkintona on, hyvällä tuurilla, minuutin mittainen hetki huipulla. Huipulla, jolta alaspääseminen on usein monin verroin sinne nousemista vaarallisempaa. Samaan ongelmaan törmäävät tavallisetkin ihmiset usein; miten palata takaisin alas kerran huipulla käytyään. Tuo huipullakäyminen voi olla miltein mitä tahansa kuten vaikka kuukauden mittainen onnellinen kesäloma auringon alla, luonnonkupeessa, kerrankin hiljaisuudesta nauttien. Siinä on aikaa ajatella ja huomata, että on kuitenkin onnekas.


Haluan lopuksi esittää suuret onnittelut yhdelle, ehkä erittäin kovimmalle ikinä suomalaiselle; Veikka Gustafssonnille, joka on tähän mennessä noussut 13:sta maailman 14:sta yli 8000 metrisestä huipusta ilman lisähappea. Onnistuessaan saavuttamaan kaikki nämä 14 huippua Veikasta tulee seitsemäs ihminen maailmassa, joka on suoritukseen pystynyt. Veikka on todennäköisesti tälläkin hetkellä jossain K2 perusleirin ja Bottleneckin välisellä alueella, siirryttyään sinne oman valloituksensa (BP) jälkeen auttamaan onnettomuuden uhreja. Arvostan Veikkaa erittäin kovasti! (Enkä ollenkaan pelkästään tämän auttamiseleen johdosta, joka periaatteessa, olosuhteet huomioonottaen on muodollinen.) Toivottavasti lisäharmeja ei enää ole luvassa, vaan vuori on ottanut sen mitä se tällä kertaa halusikin ottaa.

Viimeisimpien tietojen mukaan kaikki löydetyt olevat hollantilaisretkikunnan kiipeilijät ovat turvallisesti BCK2:ssa. Tilanteen kehittymistä voi seurata mm. seuraavista linkeistä:

http://www.humanedgetech.com/expedition/norit/

http://www.k2climb.net/

Erittäin kova takaisku

Retkikuntamme kohtasi tänään eritttäin kovan ja ennalta-arvaattoman takaiskun. Jouduimme vaihtamaan lääkärimme JJ:n toiseen kandidaattiin. Tällä hetkellä mielessäni pyörii muutama vaihtoehto. En haluaisi mainita ketään vielä nimeltä, mutta ensimmäinen vaihtoehtomme on Penelope. Syyt, jotka johtivat retkikuntamme tähän tilanteeseen ovat moninaiset. Lääkärimme itsehillintä ei ole pettänyt, pikemminkin päinvastoin. Erittäin kovassa tilanteessa hän suoritui moitteettomasti velvollisuuksistaan, mutta hymynkareen puuttuminen suupielestä oli paha. Tämä takaisku ei kuitenkaan tule vaikuttamaan aikatauihimme, vaan tavoitteenamme on edelleen Vuori Everest. Erittäin kova teknisen kiipeilyn asiantuntijamme on lähdössä syksyllä hakemaan lisää kokemusta erittäin vaativasta kalliokiipeilystä.

UNELMA ELÄÄ.

Erittäin kova artisti; Mike Patton

Lähes jokainen itseäänkunnioittava musiikin ystävä on sitä mieltä, että Mike Pattonin kuuluu olla perseestä ja ainoastaan fanboy -lasien läpi katsovat ylistävät miehen suorituksia. Mistä tämä kaikki on lähtöisin? Todennäköisin syy on vitutus. Pattonin tuotantoa on kuunneltu levysoitin punaisena ja odoteltu jotain Faith No Moren aikaista "normaalimpaa" ulosantia. Turhaan, vuodesta ja levystä toiseen. Koska tätä FNM:n uudelleensyntymistä ei ole tapahtunut ja muu tuotanto ei yrityksistä huolimatta meinaa avautua, on parempi turvautua erittäin kovaan dissaamiseen. Tästä väheksynnästä on tullut jo lähes muoti-ilmiö. Tämä ilmiö tosin ei ole mitenkään tämän päivän juttu, vaan se on käynnistynyt jo aikoja sitten.

Mikä mies Mike Patton loppujen lopuksi oikein on? Kysymykseen on ehkä mahdotonta vastata, mutta jos tarkastelee miehen tuotantoa, koko se laajuudessa, voi saada edes pienen käsityksen miehen mielenliikkeistä.


Vuonna 1968 Eurekassa Kaliforinassa syntynyt amerikkalainen Michael Allan Patton, perusti ysätäviensä kanssa Mr. Bunglen vuoden 1985 tienoilla. Yhtye teki kokeellista musiikkia ja pysyi lähinnä pienten piirien salaisuutena hyvinkin pitkään. Oikeastaan vasta Pattonin liittyminen Faith No Moreen vuonna mahdollisti isomman levytyssopimuksen saamisen myös Mr. Bunglelle. Faith No More saavutti suurimman menestyksensä albumillaan "The Real Thing" ja etenkin siltä lohkaistulla singlellä "Epic". Erikoisen tästä levystä tekee se, että Patton liittyi yhtyeeseen ja kirjoitti kahdessa viikossa kaikki albumin sanoitukset. Samalla hän päätti koulunkäyntinsä Humboldt Staten Universityssä.

Pattonin vaikutusta Faith No Moren kehittymiseen vuosien aikana on vaikea määritellä. Mike Bordinin ja Billyn Gouldin tanakka ja millintarkka soittotyöskentely on kuitenkin aina ollut erittäin oleellinen osa bändin musiikkia. Ilman tätä yhtyettä metallisemmalta rytmimusiikilta olisi jäänyt yksi merkittävä kehitysaskel ottamatta. Pattonin verbaalinen ulosanti oli oleellinen osa tätä kokonaisuutta ja näin ollen sitä on turha mennä väheksymään. Totuuden nimissä on kuitenkin myönnettävä Pattonin vokalisoinnin kehittyneen ylivoimaiselle tasolle vasta bändin kahden viimeisen levyn aikoihin. Samalla oli nähtävissä miehen ahdistuneisuus Faith No Moren musiikilliseen kahlitsevuuteen. Yhtyeelle ei myöskään koskaan löytynyt riittävän kovaa kitaristia joka olisi täydentänyt bändin soundin huippuunsa. Kokoonpanoja tarkastellessa huomaa helposti, että kitaristi bändissä vaihtui lähes vuoden välein.


Faith No Moren päätettyä maallisen vaelluksensa Patton saattoi paneutua rakastamansa äänen tutkimiseen sekä sen tuottamiseen kaikissa mahdollisissa muodoissa. Miehen aktiivisuus kokeellisen vaihtoehtomusiikin saralla hakee vertaistaan. Mr.Bunglen ja Faith No Moren lisäksi miehen merkittävin yksittäinen yhtye lienee Fantomas. Avantgardista metallia soittava yhtye on julkaissut tähän mennessä neljä albumia. Tiedän, että totaalilukumäärä on suurempi, mutta näissä muissa julkaisuissa on ollut mukana joku toinen yhtye tai artisti. Fantomas on tuntunut kulkevan kaiken aikaa entistä kokeellisempaan suuntaan ja kaikilla albumeilla on ollut joku temaattinen kokonaisuus. Debyyttilevy perustui scifi sarjiksiin siten, että jokainen kappale oli kuvitteellisen sarjakuvakirjan sivu. Kakkosalbumi sisälsi elokuvasävelmiä joita oli venytetty osin jopa tunnistamattomiin sovituksiin. Kolmannella albumilla tuotettiin meteliä yhden, ilman puudutusta tehdyn leikkauksen verran ja viimeisimmällä albumilla kieroutunutta sarjakuvamusiikkia. Tämän levyn jokainen kappale on nimetty päivämäärien mukaan. Pattonin äänentuottaminen nousee näillä levyille uskomattomiin sfääreihin ja osoittaa miehen olevan yksi maailmanhistorian taitavimpia äänenkäyttäjiä.

Tomahawkin puitteissa musiikin ulkomuoto on ollut huomattavasti perinteisempää. Bändi on tähän mennessä julkaissut kolme albumia "Tomahawk", "Mit Gas" ja "Anonymous". Näistä viimeisin on vuodelta 2007 ja se pitää sisällään vanhoja amerikkalaisten alkuperäiskansojen sävellyksiä joita bändin kitaristi Denison oli tutkinut työskenneltyään Hank Williams III:n kanssa. Levy on samalla bändin kokeellisin, joten riippuen siitä pidätkö Pattonin maltillisemman siiven näkemyksistä vai kokeellisemman osaston materiaalista, tutustuminen kannattaa aloittaa joko "Mit Gas" tai "Anonymous" -albumeista.


Pattonin käsitys siitä minkälaista musiikin pitäisi olla, etenkin siinä tapauksessa, että sitä soitettaisiin radiossa, ilmenee Peeping Tom -nimisen projektin albumilta. Valitettavasti Mike ei pääse edelleenkään kuuntelemaan radiosta mieleistään musiikkia, sillä en ole kertaakaan havainnut projektin tuotoksia eetterissä. Levyllä esiintyy lukuisa joukko vierailevia artisteja joista tässä yhteydessä mainittakoon Amon Tobin, Kool Keith, Massive Attack ja Norah Jones. Peeping Tom on kiertänyt vain pienessä mittakaavassa, koska luonnolisesti artistijoukon saaminen samaan paikkaan ja samaan aikaan on käytännössä mahdotonta. Projekti on kuitenkin tehnyt keikkoja vaihtelevilla kokoonpanoilla sen mukaan ketä on saatavilla ollut.

Hengästyttävän listauksen edetessä kohta puoliväliinsä on aika luoda lyhyt katsaus Pattonin muihin projekteihin ja kolloboraatioihin. General Patton vs. The X-Ecutioners on Pattonin sekä New Yorkista ponnistavan hiphop ryhmän välinen taisto musiikkityylien välillä. Albumin kappaleet sisältävät lukuisia sämplejä eri elokuvista. "Romances" -albumilla Patton operoi yhdessä norjalaisen elokuvasäveltäjä John Kaadan kanssa. Albumin vaikutteet on osittain otettu klassisen musiikin puolelta ja kappaleet on nimetty 1700 -luvun ranskalaisten sävelmien mukaan. Koko paketti on muodostettu temaattiseksi soundtrackiksi.


Patton on työstänyt myös EP:n amerikkalaisen matchcore -yhtye Dillinger Escape Planin kanssa vuonna 2002 ("Irony Is A Dead Scene"). Lovagen vuonna 2001 julkaistulla albumilla "Music To Make Love To Your Old Lady" Patton vokalisoi yhdessä Jennifer Charlesin kanssa. Tyylillisesti liikutaan trip hopin ja acid jazzin puitteissa. Levyllinen noisea on saatu aikaan myös Maldoror -nimellä (yhdessä Masami Akitan kanssa) vuonna 1999. Kokeellisemman äänentuoton piireissä parveillaan levyillä "Adult Themes For Voice" sekä "Pranzo Oltranzista".

Viimeisin projekti, Mondo Cane, on jo ehtinyt vierailla myös Suomessa. Ilosaarirockin keikkaa on sivuttu jo aikaisemmissa kirjoituksissa, mutta projektilta on lupa odottaa materiaalia levytetyssä muodossa alkuvuodesta 2009. Albumi tullee sisältämään sekä studiossa että livenä taltioituja otoksia 1950 ja -60 luvun italialaisista popiskelmistä. Pattonin oma kädenjälki ja uskomaton tulkinta tulee olemaan voimakkaassa roolissa. Aldo Sisillo ja Roy Paci tukevat molemmilta puolilta maestroa itseään.


Jos olet ehtinyt tutustua tähän tuotantoon, edes pintapuolisesti, ja muodostaa hyvän kokonaisukäsityksen Mike Pattonin taidoista ja näkemyksistä, etkä silti ole kykenevä löytämään niistä sitä jotain, niin silloin kyseinen musiikki ei todellakaan ole sinua varten. Genrerajojen ja kokellisuuden rajoja tiuhaan rikkova Patton on saanut aikaiseksi uran ja samalla sellaisen määrän laadukasta materiaalia, että moiseen suoritukseen ei avuton peruspaskan suoltaja pysty. Se, että italialaiset huippumuusikot lähtevät miehen mukaan toteuttamaan "suuruudenhullua" projektia kertoo Pattonin todellisesta arvostuksesta kaiken tarpeellisen.