Devin Townsend "Addicted"

Kanadalainen multitalentti Devin Townsend on yksi musiikkimaailman kummallisista ilopillereistä. Vaikka hänen oma persoonansa kärsiikin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ei sitä välttämättä pysty miehen musiikista kuulemaan. Sanoitukset toki käsittelevät usein herran henkilökohtaisia kiirastulia, mutta melodioihin ei ahdistuksen sävel suoranaisesti siiry. Monipuolisen tuotannon seasta on vaikea löytää mitään epäonnistumisia ja miehen julkaisujen määrän tietäen tätä voidaan pitää pienenä ihmeenä. Soittajana, laulajana, sanoittajana, säveltäjänä ja tuottajanakin kunnostautunut Townsend on julkaissut tulevasta neljän levyn kokonaisuudesta kaksi ensimmäistä osaa. Devin Townsend Project -nimellä julkaistu "Addicted" on siis toinen julkaisu tässä ponnistuksessa.

Ensimmäinen "Ki" maalaili rauhallisempia tunnelmia. "Addicted" iskee rajummin ja jatkaa Townsendin melodisen maalailun tunnusmerkistöt täyttävässä viitekehyksessä. Herran itsensä lisäksi pääosassa tällä levyllä on Anneke Van Giersbergen, joka vokalisoi kaikilla albumin raidoilla. Valinta on onnistunut täydellisesti, sillä komeasti tuotettu ja sävelletty albumi tarjoaa Annekelle hienon pelikentän temmellettäväksi. Tutunkuuloisten kitaravallien ja -melodioiden päällä väreilee Anneken verraten kaunis ääni ja Devin itse duetoi komeasti kokonaisuutta täydentäen. Albumilta on erittäin vaikea nostaa yhtään raitaa ylitse muiden, sillä niin laadukasta materiaalia Townsend on jälleen kerran saanut aikaiseksi. Harvassa ovat levyt joiden kohdalla ei tee mieli hypätä yhdenkään biisin ylitse. "Addicted" on yksi niistä.

Äärimelodinen tanssipläjäys on kuvaava termi "Addicted" -albumia luonnehdittaessa. Osa kansasta saattaa tosin pitää levyn äänivalleja aavistuksen raskaina. Onhan mukana ajoittain jopa Meshuggahmaista jyräystä. Vahva tarttuvuus vaikuttaa siihen, että levyn 45 minuuttia hurahtavat ohitse huomattavasti nopeammin kuin maikkarin vastaavat. Jos Townsendin soolotuotoksilla on henkistä tarttumapintaa enemmän, niin "Addicted" korvaa sen muilla avuillaan. Erittäin hieno levy ensimmäisestä viimeiseen säveleen.

10/10

Kent, Hartwall Areena 7.3.2010

Ruotsalainen Kent on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi Skandinavian suurimmaksi yhtyeeksi. Sen ruotsiksi laulettu pop/rock on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että ilman kielenvaihtoa valtapiirin laajentaminen näyttää epätodennäköiseltä. Sunnuntaina 7.3.2010 oli Helsingin vuoro saada todistaa bändin tämän hetkinen livekunto ja habitus. Alunperin keikka oli kalenteroitu perjantaille, mutta jäihin juuttunut tekniikka ja lavarekvisiitta pakotti aikataulun muutokseen.

Kent aloitti keikkansa uskomattoman tunkkaisilla soundeilla. Olin sijoittunut poikkeuksellisesti lavan etureunan tuntumaan ja aloin välittömästä miettiä miksauspöydän tuntumaan siirtymistä. Jäin kuitenkin lopulta alkuperäisille jalansijoilleni. Lähes täydeltä näyttänyt areena otti Kentin vastaan suosiollisesti, muttei kuitenkaan hurmoksellisesti. Yhtyeen kokoonpanoa oli vahvistettu muutamalla kiertuemuusikolla ja valittevasti nyt kävi niin kuin hyvin usein käy; kyseiset herrat latistivat yhtyeen rockolemusta staattisella suorittamisellaan.

"Taxmannen" aloitti 20 kappaleen mittaisen Kent -tuokion. On selvää, että elektroniset vaikutteet ovat jo juurtuneet yhtyeen lavasuorittamiseen ja siksi jouduin pettyneenä toteamaan, että yritystä oli liikaa. Erilaiset taustanauhat ja efektit söivät liikaa Kentin soudiin niin oleellisesti mielestäni kuuluvaa kitarointia. Vaikka musiikissa onkin siirrytty elektronisempaan suuntaan, kannattaisi tässä tapauksessa pitää kiinni Sami Sirviön soittamista uskomattoman hienoista kitaralinjoista edes vähän enemmän. Miksauksella saattoi toki olla vaikutusta asiaan, mutta nyt hienot yksityiskohdat puuttuivat tai ne hukkuivat muuhun massaan. Lavalla yhtye esiintyi rutinoituneesti ilman suurempaa paloa. Taustakuvitus sopi ajoittain oivallisesti musiikkiin ja tunnelmaan. Ajoittain Kent olisi käynyt vaikka suuremmallekin stadionille.



Musiikillisesti keikka muodostui varsin tasapaksuksi. Yhtyeen hienon takakataloogin tietäen pidin kappalevalintoja aavistuksen heikkoina. Uutta levyä tuotiin esille ja suurin osa sen kappaleista toimikin hienosti. Jos kuitenkin kaipasin kulunutta "Om Du Var Här" -kappaletta settiin kipeästi, niin mielestäni se kertoo, että jotain puuttui. Keikan kohokohdiksi nousivat selkeästi muita paremmin toimineet "Sjukhus", "Svarta Linjer", "Den Döda Vinkeln" ja "OWC". Varsinaiseen hurmokseen päästiin ainoastaan "Idioter" ja "Krossa Alt"/"Dom Andra" -kappalaleiden yhteydessä. Nämä vedot olisivat huudattaneet stadionluokan yleisöä; mikäli sellainen jostain olisi löytynyt.

Oivallisen lavatulituksen (pyrot) jälkeen siirryttiin pakolliseen encoreen. Tällä kertaa tuntemattomalta vaikuttanut "På Drift" ei onnistunut tempaamaan yleisöä mukaansa, vaikka olikin esityksenä erittäin hieno. "Kärleken Väntar" tuntui kohtuullisen turhalta tässä välissä ja näin ollen keikan päättänyt "Mannen I Den Vita Hatten" kuulosti enemmän kuin osuvalta ja samaan aikaan loistavalta keikan päätökseltä. Kokonaisuutena keikasta jäi aavistuksen tunkkainen maku, etenkin kun tietää yhtyeen pystyvän huomattavasti parempaan suoritukseen. Kappalemateriaalikin olisi mahdollistanut tunnelman kasvattamisen. Settilistoista voi tietenkin aina valittaa, mutta tällä kertaa ikoninen keikkastandardi "747", "Om Du Var Här", "Columbus", "Kevlarsjäl", "Saker Man Ser", "Cowboys", "En Himmelsk Drog", "Ett Tidsfördriv Att Dö För" ja "Hjärtä" olisvat tehneet kokemuksesta monta pykälää hienomman.

Settilista:

1. Taxmannen
2. Palace & Main
3. VinterNoll2
4. Töntarna
5. Socker
6. Sjukhus
7. Den Döda Vinkeln
8. Romeo Återvänder Ensam
9. Musik Non Stop
10. Idioter
11. Svarta Linjer
12. OWC
13. FF
14. Ingenting
15. Vy Från En Luftslott
16. Krossa Allt
17. Dom Andra

Encore:
18. På Drift
19. Kärleken Väntar
20. Mannen I Den Vita Hatten

Ihan pientä kiirettä

Hiljaisuus saattaa tällä sivulla jatkua vielä pienen tovin, sillä "pienen" pintaremontin jälkimainingit lyövät vielä voimakkaina. Tavaraa ja pölyä on kaikki paikat täynnä, rahat loppuu ja hermot menee päivä kerrallaan. Onneksi ulkona kelit ovat kuitenkin mitä mainioimmat ja välillä ehtii jopa suksimaan ladulla räväköitä hiihtolenkkejä. Niin tosiaan, arviolta 15 vuoden tauon jälkeen hankin luistelusukset ja muut oheisvälineet. Hämmästyin itsekin miten mukavaa hommaa suksilla eteneminen oikeastaan onkaan. Se, että rennostikin edetessä sydän joutuu lyömään 180 kertaa minuutissa ei estä ulkoilusta nauttimista..

Kesän suunnitelmat ovat vielä vähän levällään, mutta kuitenkin hyvää vauhtia hahmottumassa. Kesäkuun alussa suunta vie Alpeille ja jännityksellä seuraan lumitilanteen kehittymistä alueella. Ajankohta kun on hivenen aikainen ja osuu selkeästi ajanjaksoon ennen parasta kiipeilykautta Matterhornilla ja Eigerillä.

Yllättäen sain mahdollisuuden lähteä myöskin mukaan Boliviaan, jossa tarkoituksena olisi valloittaa noin 6500 metrinen Sajama. Matka olisi varmasti kokonaisuudessaan mahtava, sillä alueella on paljon nähtävää ja koettavaa. Se, riittääkö aika kaikkeen, jää nähtäväksi.

Lähitulevaisuuden suurin mielenkiinnon kohde on tietenkin Abu Dhabin keikka ja siellä järjestettävä UFC 112. Pääottelussa kohtaavat Andersson Silva ja Demian Maia. Valitettavasti yksi kaikkien aikojen fanituksen kohteistani Vitor Belfort joutui perumaan ottelunsa loukkaantumisen(?) takia. Kyseessä on titteliottelu. Ja jotta kortti ei olisi liian kuivakka tarjolla on vielä toinenkin titteliottelu, jossa yksi henkilökohtaisista suosikeistani BJ Penn kohtaa vastaantulijan eli Frankie Edgarin. Tästä iltamasta myöhemmin lisää.

Helsingissäkin on tarjolla varsin mittavaa MMA:ta kun Fight Festival 27 tarjoilee tähän mennessä kovimmat ulkomaiset taistelijat. Saattaa Kehähaiden pojille tulla rankka iltapuhde.


Musiikin saralla pinnalla on ollut Devin Townsendin "Addicted" -albumi, joka onkin soinut kohtuullisen taajaan soittimessa. Samoin listalla on ollut Karnivoolin "Sound Awake" -albumi, joka vihdoin julkaistaan myös Suomessa. Pitäisi olla saatavilla ensi viikolla. Innolla odottelenkin uusia Ampihionin kaiuttimia joiden pitäisi saapua huomenna. Pääsee sitten kunnolla fiilistelemään.


Kotiteatterista puuttuu vielä muutenkin vielä vahvistin ja Blue Ray -soitin. Valinta kohdistuu kuitenkin Yamahaan ja Cambridge Audioon. Jostain syystä olen mieltynyt näihin eniten.

Näin tällä kertaa ja viikonloppuna suunnataankin sitten kohti Helsinkiä ja mennään tarkastamaan Kentin livekunto perjantain keikalle. Muutoin keikkaelämä on ollut melko hiljaista ja viimeisin kokemus on viime vuoden puolelta kun kävimme katsastamassa mainion Riversiden vedon Klubilla.

Matterhorn ja Eiger

Matterhorn 4478m

Tavoitteita pitää aina olla ja tällä kertaa ne lyhyellä tähtäimellä sijaitsevat Matterhornin ja Eigerin huipulla. Alppikiipeilyhän on kenties hienointa mitä maailmassa voi lumen, jään ja kivien keskellä harrastaa, joten on luontevaa ottaa tuntumaa muutamaan klassiseen vuoreen. Polvileikkauksesta kuntoutuminen tuntuu etenevän kohtuulisen hyvin ja nyt vuoden alusta on mahdollista aloittaa kunnon kasvattaminen ensi kesää silmällä pitäen. Moni asia on vielä auki, mutta uskon, että mahdollisuus Matterhornille ja Eigerille kuitenkin aukeaa.

Henkilökohtaisesti tarvitsen vielä huomattavasti lisää kokemusta ja opastusta, sekä tietenkin rutiinia, omaan kiipeilyyni. Tästä syystä (kuten jo aikaisemminkin mainittu) pohjoisseinät saavat jäädä odottamaan ja haluan keskittyä vähemmän haastaviin reitteihin. Olen pohdiskellut Matterhornin kohdalla Hörnli Ridge -routea mahdolliseksi vaihtoehdoksi. Reitti ei ole teknisesti liian haastava, mutta tarjoaa kuitenkin ilmavuutensa, pituutensa ja irtonaisuutensa vuoksi runsaasti haasteita, mahdollistaen kuitenkin huipulle yrittämisen ilman turhan suuria riskejä.

Reitti alkaa käytännössä Zermatista ja ensimmäinen päivä kulunee kokonaisuudessaan Hörnlin majan saavuttamiseen. Toinen päivä kuluu itse huipulle kiipeämiseen ja laskeutumiseen. Matterhorn nousee 4478 metrin korkeuteen, joten akklimatisoituminen pitää olla kunnossa ennen nousun yrittämistä. Varsinainen reitti lähtee Hörnlin majalta ja seuraa harjannetta lähes koko matkan huipulle saakka. Mikäli kaikki menee hyvin huippu pitäisi saavuttaa noin viiden tunnin kiipeämisen jälkeen. Laskeutumiseen aikaa kuluu suunnilleen saman verran. Jälleen kerran kannattaa muistaa, että huipulla ollaan vasta puolivälissä ja voimia on löydyttävä myös laskeutumiseen. Tässä tapauksessa alaskin on kiivettävä.


Eiger (3970m)

Yksi Alppien kenties legendaarisimmista nousuista on Eigerin kuuluisa pohjoisseinä. Lukuisia kuolonuhreja vaatinut reitti haastaa edelleenkin nykypäivän kiipeilijöitä asettamaan itsensä koitokseen vuoren kanssa. Tämä voimanponnistus edellyttää erinomaisia kiipeilytaitoja sekä yhtä erinomaisia kunto-ominaisuuksia. Nousun aikona on käytännössä pakko viettää yksi yö seinällä. Alhaalta katsottuna Eigerin pohjoisseinä näyttää julmalta.

Onneksi myös Eigerille pääsee monia muitakin reittejä pitkin. Varteenotettavin vaihtoehto itseni kannalta lienee joko South Ridge tai Mittellegi Ridge -route. Molemmat reitit ovat varsin pitkiä ja kohtuullisen ilmavia, mutta eivät teknisyydellään estä huipulle pääsyä. Aikaa on syytä varata jälleen kaksi päivää. Ensimmäinen päivä kuluu lähestymiseen ja seuraavaa luonnolisesti itse kiipeämiseen. Molemmat reitit vievät kokonaisuudessaan arviolta 14 tuntia. Matkan varrella on kaikkea mitä alppikiipeilyyn kuuluukin; lunta, jäätä ja kiveä. Alapuolella olevassa kuvassa South Ridge -route.

Ja seuraavassa kuvassa Mittellege Ridge -route (joka seuraa vasenta harjannette huipulle).

En oikeastaan toivo tässä vaiheessa muuta kuin, että terveys mahdollistaisi järkevän treenaamisen ja saisin itseni siihen kuntoon, että pääsisimme kesällä yrittämään näitä kahta hienoa vuorta. Aikataulujen suhteen on myös syytä toivoa parasta; työ kun saattaa joskus haitata harrastuksia. Molemmat vuoret reitteineen ovat kuitenkin itselleni kohtuullisen vaativia, joten ainakaan kunnon puolesta ei ole varaa antaa tasoituksia näille legendaarisille ja kauniille Alppien jättiläisille. Onni olkoon pitkästä aikaa kanssani!

Onnittelut Argentiinaan!

Juuri saamani tiedon mukaan suomalainen retkikunta, johon kuuluivat Mikko ja Jaakko Järvi, Jarmo Assell, Antti Siltala ja Markku Salonen on huiputtanut Etelä-Amerikan korkeimman vuoren Aconcaguan (6962m). Retkikunta tarkoituksena oli kiivetä Polish Glacier routea, mutta yksityiskohtaisempaa tietoa en ole vielä Argentiinasta saanut. Keliolosuhteet vuorella ovat olleet hyvät, mutta ovat nyt muuttumassa huonommiksi. Tästä ei kuitenkaan ole retkikunnalle haittaa, koska he ovat todennäköisesti jo perusleirissä. Lisää raporttia myöhemmin, kunhan yhteys Argentiinaan saadaan muodostettua.

Kuvassa Jaakko, Jarmo, Antti ja Mikko Mönchin huipulla (4107m).

Ulkoilua ja treeniä pikkupakkasessa

Tänään oli se päivä kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa harjoitteeseen, jota myös harjoitteeksi voi sanoa, polvileikkauksen jälkeen. Lähdimme kaverini kanssa samoilemaan talvisiin metsiin tarkoituksenamme heittää 4-5 tunnin mittainen päivävaellus poluilla ja umpihangilla. Aamuinen pirtsakka pakkanen (-24) ei pahemmin suunnitelmia muuttanut, vaan lähimme matkaan kymmenen aikaan aamupäivällä. Suuntasimme nenämme kohti Birgitan polun polveilevia reittejä. Matkalla rämmimme läpi umpihangen, seurasimme latu-uria, lumisia teitä sekä polkuja. Oli ilahduttavaa huomata, että joku muukin oli samoja polkuja taivaltanut, sillä monilla reiteillä oli selkeä, valmiiksi tampattu, polku. Lunta on kuitenkin tuiskutellut useampanakin päivänä, joten jäljet eivät kovin vanhoja voineet olla.

Suunnitelmissamme oli siis taivaltaa kohtuullisen yhtenäisellä matkantekotavalla 3-4 tuntia, sekä käydä nimeltämainitsemattomassa kodassa tekemässä tulet ja paistamassa makkarat. Näin myös onnistuimme tekemään. Halusin tällä kertaa sisäänkävellä La Sportivan Olympus Moms -ylävuoristokenkiä ja olinkin sonnustautunut näihin kevyen askeltamisen apuvälineisiin. Miltei alusta saakka sain huomata, että valinta ei ollut paras mahdollinen. Kovilla pohjilla ja muutaman kilon lisäkuormalla ei ollut kovin positiivista vaikutusta leikkauksen jäljiltä heikkona olleeseen vasempaan jalkaani. Jouduin ajoittain oikeasti pinnistelemään päästäkseni sopivasti upottavalla alustalla (etenkin) ylämäkiä eteenpäin. Jopa umpihangessa eteneminen oli helpompaa ja kevyempää. Ensi kerralla valitsen kyllä aavistuksen verran kevyemmät jalkineet tai paremman jalan..

Pakkasesta huolimatta matkanteko oli mukavaa ja ympärillä levittäytyvä metsämaisema kaunis lumisessa puvussaan. Partaan pääsi myös kertymään melkoinen määrä jäätä matkan varrella. Voin vakuuttaa, että suomalainen talvinen metsäluonto on mahtava näky. Hiljaisuutta, välillä sähkölinjojen surinaa ja seurana kaiken aikaa mukava narske kenkien alla. Levillä pääsin lisäksi telttailemaan vähän kylmemmissä olosuhteissa ja saatoi todeta ekstratäytetyn Joutsenen pussini varsin toimivaksi, vaikka olinkin yksin kolmen hengen teltassa ilman mitään lämmittimiä.

Kaverini, joka vanhana ja nykyisenä huippusuunnistajana, etenee metsässä ja maastossa kuin maastossa kuin hirvi, piti välillä johtoa ja minä välillä perää. Kyllä saa taas setä vähän treenailla, että pääsee entiseen iskuunsa. Ja se alkoi tänään. Samantyylisiä lenkkejä on tarkoitus heittää pitkin kevättä ja välillä käydään tekemässä myös vähän pidempiä, muutaman päivän mittaisia, harjoituksia, joissa ainoana tarkoituksena on edetä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tasaisesti. Tavoitteena on kuitenkin vetää Alpine Pass Route kohtuullisen nopealla askeleella läpi. Tavoite muuttunee realismiksi kenties vasta ensi vuonna, johtuen lähinnä huonosta rutiinistani (=kunnosta) polviongelmien jälkeen. Kaverini sen sijaan saattaa pinkaista yhden kappaleen alppimaratoneja jo ensi kesänä.

Itse olen suunnitellut lähteäväni kiipeämään Eigerin ja Matterhornin ensi kesänä. Samalla reissulla voimme sitten kumpikin akklimatisoitua ja käydä ensin vaeltelemassa alppimaisemissa. Ja koska en omaa vielä mitään kummoista kiipeilyrutiinia, niin kuntoa kohotetaan koko kevät ja matkalle yritetään houkutella itseäni aavistuksen pätevämpi kaveri.. Emmekä suinkaan ole säntäämässä norteille. Ne saavat odottaa vielä muutaman vuoden. Näin.

Vuoden 2009 parhaat albumit

Huiman(!) suosion saavuttanut äänestys on päättynyt ja selvyyttä vuoden parhaasta levystä ei siitä huolimatta saatu. Kaikkiaan äänestyksessä annettiin seitsemän ääntä ja näistä jokainen meni eri levylle.

Joudun siis itse astumaan mukaan kuvaan ja julistamaan mielipuolisella yksinvaltiaan oikeudella vuoden parhaiksi levyiksi seuraavat tuotokset:

1. Between The Buried And Me "The Great Misdirect"
2. Swallow The Sun "New Moon"
3. Katatonia "Night Is The New Day"
4. The Poodles "Clash Of The Elements"
5. Alice In Chains "Black Gives Way To Blue"

Näin tällä kertaa ja ensi kerralla sitten jotain muuta.

Vuonna 2010 Into The Wild tulee keskittymään vuorikiipeilyyn, kamppailu-urheiluun, ulkoiluun yleisesti sekä läsnäolemiseen.

Tunnelmia vuodenvaihteen Levin ympäristön pakkasista.