20110418

Musiikin arvostelua

Blogihiljaisuuden aikana levykokoelma on karttunut varsin merkittävästi. Mitään varsin jumalaista viime aikoina ei kuitenkaan ole vastaan tullut. Käydään siitäkin huolimatta läpi muutamia uusimpia tulokkaita.

Samuli Putro "Älä sammu aurinko"

Toisen soololevynsä julkaissut, entinen Zen Cafe -nokkamies, Samuli Putro pitäytyy tutuksi tulleessa kaavassa. "Älä sammu aurinko" on pienieleinen ja tekijänsänäköinen albumi. Akustisen säestyksen lomaan on sijoiteltu aikaisempaa reilummin muitankin soittimia kuin kitara. Musiikin perusluonne on kuitenkin pysynyt debyytin kaltaisena. Pikkunokkelat sanoitukset ovat leimanneet Putron tekemisiä alusta saakka. Viime aikojen laulaja/lauluntekijä -buumi tuntuu jatkuvan kansallisessa musiikkikulttuurissamme vahvana. Jarkko Martikaisen, Samael Koskisen, Matti Johannes Koivun ja Samuli Putron muodostama nelikko nivoutuu varsin tiiviisti toisiinsa. Ylitarjonta uhkaa.

"Älä sammu aurinko" on ihan mukava ja hyväntuulinen levy. Loistava se ei kuitenkaan ole. Putron mestarillisiksikin kehutut lyriikat eivät onnistu kannattelemaan levyä loppuun saakka. Ärsyttävyyteen saakka rasittavat, jankkaavat sävelkulut ja kappalerakenteet jopa pakottavat hyppimään muutamien kappaleiden yli. Pahimpina esimerkkineinä voidaan mainita albumilla peräkkäin sijoitetut "Siri ja Kanttu", Mimmejä saa aina odottaa" ja "Rämpytimies" ovat sen verran luokattomia esityksiä, ettei levyä kiitettäväksi voi missään olosuhteissa kehua.

Putro onnistuu kuitenkin päättämään uutuutensa sen verran komeasti, että hyvä mielihän tästä kokoanisuudesta näin kesän kynnyksellä jää.

7/10

Solitude Aeturnus "Adagio"

Amerikkalainen pitkän linjan doom-jyrä Solitude Aeturnus on itselleni täysin uusi tuttavuus. Mielenkiinto heräsi ensimmäisen kerran havaittuani "Alone" -albumin viehättävän surullisen kansitaiteen, jossa yksinäinen henkilö roikkuu hirttäytyneenä yksinäisen puun tanakalla oksalla. Pakkohan tuollaisesta on kiinnostua.

Totaalisen masentavasta laahauksesta ja silloin tällöin vaihtuvista soinnuista ei Solitude Aeturnuksen tapauksessa ole kysymys. Bändin ilmaisu on itse asiassa jopa varsin vivahderikasta ja täynnä nyansseja. Robert Lowen puhdas vokalisointi toimii enemmän kuin komeasti. Pieni ahdistus on tyylilajille uskollisesti kaiken aikaa läsnä. Heti ensimmäisestä kappaleesta asti kyyti on kylmää. Mainiot riffit höystävät komeasti kulkevaa kokonaisuutta. Soundillisestikin onnnistunut "Adagio" tempaa mukaansa koko painavalla olemuksellaan. Olin onnesta mykkyrässä löydettyäni tämän teoksen vielä hienona tuplavinyylinä. Juuri oikeassa formaatissa. Ehkä yhtyeen tasosta kertoo jotain, että Black Sabbathin "Heaven And Hell" -cover on niin loistava, ettei alkuperäistä edes rinnalle kaipaa. Hienot 63 minuuttia.

10/10

Graveyard "Hisingen Blues"

Toinen täysin uusi tuttavuus Graveyard, kuuluu kevään positiivisiin yllätyksiin. Retrorockia Ruotsista. Mitä helvettiä? Sen verran pahalta kuulostava yhdistelmä, että pakkohan se on tarkastaa. "Hisingen Blues" -albumin kansi vastaa oikeastaan varsin täydellisesti yhtyeen musiikista muodostuvaa kuvaa. Kevyillä psykedeelisillä vaikutteilla maustettua groovaavaa, boogaavaa ja jopa bluesahtavaa rokkia. Tummilla ja valoisimilla sävyillä väritettynä. Mainitsen Led Zeppelinin tässä yhteydessä, vaikka suoranaisia yhteyksiä näiden kahden yhtyen välille ei suoraan voida vetää. Graveyardin musiikki sopii hikisille ja hämyisille klubeille. Se sopii myös vinyylille. Siinä on kokeilevia osasia. Se on siis kaikkiaan varsin mielenkiintoinen soppa. Joakim Nilssonin vokalisointi kasvaa volyymin mukaan ja näin ollen "Hisingen Blues" onkin nautittava levynkannen ohjeiden mukaisesti; perkeleen kovalla äänenpaineella. Kannattaa tutustua.

8/10

This Empty Flow "Magenta Skycode"

Jori Sjöroosin varsin kirjavassa tuotantohistoriassa This Empty Flow hämyisille alkumetreille. Maltillisen kenkiintuijottelun merkeissä musisoiva kollektiivi on jäänyt elämään Sjöroosin myöhempien aikojen yhtyeessä Magenta Skycode. En ole aikaisemmin törmännyt vinyyliformaatissa tämän yhtyeen tuotantoon, mutta nyt Record Store Dayn aikana erikoinen, 500 vinyylin painos tästä herkusta oli saatavilla. Alunperin 1996 julkaistu "Magenta Skycode" on hyvin lähellä loistavan ja upean Slowdiven aikanaan luomia tunnelmia. This Empty Flow ei kuitenkaan ole mikään halpa kopio, vaan kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin. Uskomattoman vähälle huomiolle jäänyt ryhmittymän raunioista syntyi siis nykyisin kohtuullisen tunnettu Magenta Skycode. Meniköhän tässä nyt selitys jo riittävän sekavaksi?

Kenkiintuijottelun aikana ei tyypillisesti kuulu tapahtua paljon mitään. Ja koska This Empty Flow edustaa shoegazingia, on sen musiikki luonnolisestikin hyvin rauhallista ja rauhoittavaa. Tylsäksi sitä ei kuitenkaan eeppisyytensä vuoksi voi luonnehtia. Varsin tunnelmallisissa sävyissä soljuva "Magenta Skycode" edustaa niitä harvoja suomalaisia ryhmittymiä, jotka onnistuivat tekemään kansainvälisestikin tarkasteltuna varsin laadusta jarruttelumusiikkia. Jos jotain vertauskuvia pitää etsiä, niin mainittakoon saman lajityypin edustajista Slowdive ja Julee Cruise. My Bloody Valentine menee tässä tapauksessa jo aivan liian rajuksi.

9/10

Ja loppuun vielä yksi näyte:



Eiköhän tämä nyt ollut tässä. Käydään ne loput sitten vasta seuraavassa jaksossa. Jos vaikka uusin Blackfield olisi ehtinyt siihen kelkkaan mukaan.

Ei kommentteja: