20100622

Alppikiipeilyä Sveitsissä 31.5.-10.6.2010, osa II

Matkan taittuessa maltillisesti, mutta takuuvarmasti ehdimme moneen kertaan pähkäillä Zermatin alueen vuorien lumitilannetta. Aikaisemmat kokemuksemme kun tältä reissulta eivät olleet kovinkaan positiivisia. Päätimme kuitenkin jättää suurimman tuhkanripottelun tuonnemmaksi ja keskityimme ajamiseen. Olimme ilmeisesti liikkeellä kansallisen juhlapäivän jälkimainingeissa, sillä sen verran useat ravitsemus- ja kauppaliikkeet olivat pitkin päivää suljettuina. Tämä johti siihen, että myöhemmin illalla oli tarjolla puuroa ja omena-kaneli-pussikeittoa, joka sinällään on varsin maittava iltapala.

Saavuimme Täschiin iltapäivän kupeessa ja löysimme varsin pian keskeisellä sijainnilla varustetun leirintäalueen. Ajoimme muitta mutkitta kassalle ja löimme leirimme pystyyn huolellisesti valitulle paikalle. Juna-asema ja kylän keskusta olivat molemmat hyvin saavutettavissa ja mukava jokikin kiemurteli teltan takapihalla. Kuriositeettina mainittakoon, että joen takana kulki taajaan juna. Ja tuo juna piti varsin moninaisia ääniä ympäri vuorokauden...



Selvittelimme tilannetta lyhyesti ja päätimme lähteä seuraavana aamuna Zermatin kylälle selvittelemään Alpine Guidesien näkemyksiä reittien kuntoihin sekä vuorilla vallitsevaan lumitilanteeseen. Ohjelmassa ei siis ollut enää muuta kuin iltatoimet ja siirtyminen levolle. Kunnes törmäsimme epätoivoisiin ruotsalaisiin. Kolmen hengen porukka oli ollut Mont Blancilla, mutta ilmeisesti akklimatisoituminen ei ollut sujunut aivan suunnitelmien mukaan, sillä nousu Chamonixin alueella oli pitänyt keskeyttää jo ennen alkamistaankaan. Juttelin pitkän tovin Monte Rosan -alueen mahdollisuuksista ja leiripaikoista. Epäilimme tosin alueella olevan lunta enemmän kuin tarpeen on. Muutoihan Zermatista pääsee kiipeämään vaikka kuinka monta nelitonnista.

Aamulla nousimme ylös kohtuullisen varhain ja mutustelimme aamupalat naamariin. Tämän ruutiininomaisen operaation jälkeen suuntasimme kulkumme kohti juna-asemaa ja päädyimmekin siellä nopeasti lippuluukkujen kautta junaan. 20 minuutin matka sujahti nopeasti ohitse ja saavuimme Zermatin asemalle havaitsemaan, että myös suomenkielinen tervetuloa -teksti oli maalailtu asemalaiturin seinään. Jo varhaisessa vaiheessa kävi selväksi, että päivästä tulee kuuma ja komea. Tallustelimme Alpine Guidesin toimistolle verkkaiseen tahtiin, käytyämme ensin turisti-infossa, joka sijaitsee aivan juna-aseman vieressä. Selvittyämme vuorioppaiden pääpesään saimme havaita sen olevan kokonaan suljettu seuraavan kahden viikon ajan. Ilmeisesti tilanne lumen suhteen alueella oli niin huono, että oppaatkin olivat näin kausien välissä kokonaan luovuttaneet...

Päivän selvittelyn lopputuloksena päätimme lopulta lähteä jalkapatikassa, kevyellä varustuksella lunta halveksuen yrittämään Matterhornia Hörnlin harjannetta hyväksikäyttäen. Iltasella pakkasimme tavaramma ja päätimme yöpyä taivasalla, mikäli majalla oleva talvihuone sattuisi olemaan kiinni. Aikataulukin tulisi olemaan varsin vapaa, sillä yksikään hissi tai juna ei tulisi auttamaan meitä pääsemään vuoren juurelle. 1815 tavarat oli pakattu ja viimeisen ehtoollisen jälkeen siirryimmekin teltan kätköihin suorittamaan pakollisen lepäyksen.

0700 aamusta olimmekin jo matkalla kohti Zermattia päästäksemme aloittamaan lähestymismarssimme. Alku oli erittäin lupaava sillä etenimme joen väärää puolta hyvän matkaa, vain todetaksemme asian todellisen laidan hetkeä myöhemmin. Käännyimme siis takaisin ja peruutimme aina edelliselle sillalle saakka. Vaihdoimme puolta ja jatkoimme matkaa. Etenimme varsin maltillisella tahdilla, sillä olimme varanneet aikaa nousulle koko päivän. Itse kärsin heti alkumatkasta tutuista hengitysvaikeuksista, enkä meinannut saada hengitettyä ollenkaan. En antanut tämän kuitenkaan häiritä, sillä se ei johtunut korkeudesta vaan sydämestä tai jostain muusta elimellisestä, vielä diagnosoimattomasta sairaudesta.

Toki reitillä oli nousua kaikkiaan 1800 korkeusmetriä, joten saattaahaan siinä tervekin mies vähän hengästyä. Pidimme lounastauon noin puolessavälin matkaa upean auringon ja maisemien keskellä.

Muutoin varsin miellyttävä nousu alkoi kääntyä tuskien taipaleeksi lumirajan tullessa vastaan. Erittäin märkä ja raskas lumi alkoi muuttua upottavaksi ja vajoamista tapahtui keskimäärin joka neljännellä askeleella ja ajoittain pohjakosketus syntyi vasta kun lunta oli napaan saakka. Matterhorn ei kohteena ole kovinkaan suosittu, sillä jouduimme pitkin matkaa potkimaan omat askeleet hankeen.


Perkele, että ainakin omat jalkani menivät komeasti hapoille. Olin juuri rypemässä eräässä kohtuullisessa suurmäen alastulorinteeseen verrattavassa nousussa kainaloitani myöden hangessa, kun jouduin toteamaan, että nyt ei pääse enää mihinkään. Onneksi samaan kaksi sveitsiläistä vuoristokaurista saavutti meidät ja otti vetovastuun lähestymisreitin loppujyrkille. Sinne jannut painoivat lumi pöllyten.

Vajaan yhdeksän tunnin päätteeksi olimme hinanneet itsemme Hörnlin majalle. Iloksemme huomasimme talvihuoneen olevan auki, juoksevan veden mahdollisuuden sekä lisäksi mitä upeimman sään vallitsevan. Itse oli umpiväsynyt ja jalkani osittain vailla tarkempaa tuntoa, sillä La Sportivan kengät olivat aivan täynnä vettä.

Tietäähän sen jokainen paljonko hymyilyttää sukat läpimärkinä vaikka pakkasta ei edes olisi. Upeat maisemat, aurinko ja kuuma eväs kuitenkin auttoivat miehen takaisin eloon ja toivonkipinä syttyi siinä samalla. Tutkailimme reittiä ja minä yritin samalla epätoivoisesti kuivatella 14400 kiloa painavia kenkiäni. Varmaan arvaattekin miten hyvin se onnistui...



Juttelimme auringonoton yhteydessä sveitsiläisten kanssa ja saimme kuulla heidän olevan menossa vetämään NORDWANDia. Enempää ei tarvitsekaan selittää. Ja sinne nuo kaksi seuraavana aamuna kolmen jälkeen painoivatkin.

Itse lähdimme liikkeelle jossain 0400-0500 välissä auringon jo noustua. Upea aamunkajastus oli seuranamme kun otimme ensimmäiset askeleemme Matterhornin huippua kohti. Mikko lähti tunnustelemaan reittiä ja itse suuntasin perään. Tiesin jo tässä vaiheessa, että missään tapauksessa en pääse tuskitta huipulle, sillä varpaani olivat tunnin jälkeen aivan umpijäässä märissä kengissä ja reiteni puolestaan aivan tulessa.

Muutaman tunnin rimpuilun jälkeen käännyimme takaisin ja homma oli siinä. Hyviä puolia asiassa oli se, että tunnin kuluttua Matterhorn olikin jo jymähtänyt puoliksi pilveen ja keli muuttui huomattavasti huonommaksi.



Suljettuamme talvihuoneen sisäänkäynnin poistuimme, sen vähän mitä oli - antaneena. Lähdin pää painuksissa ja syvä tuska sielussani seuraamaan Mikkoa alas laaksoon. Painoimme märässä lumessa ja muljahtelimme ajoittain sinne ties kuinka syvällle. Pilvet laskeutuivat perässämme ja varpaani olivat taas aivan umpijäässä märissä kengissäni, joilla olin tässä vaiheessa jo päättänyt heittää pituutta telttapaikkamme takana virtaavaa jokea kohden. Visualisoin tätä kostoani rämpiessäni lumessa. Onneksi hetken kuluttua satoi vähän vettäkin. Oli muuten mielenkiintoinen hetki miettiä ruokatauolla, että ottaako kengät pois vai eikö ota.. Varpaat ja sukat aivan läpimärät ja jäässä. Ja vielä enemmän jäässä tauolla.. Otin kuitenkin kengät pois ja puristin isoimmat vedet sukista sekä tyhjensin kengät perinteisellä kaatamisotteella. Voi veljet, että oli muuten mukava laittaa ne hetken päästä takaisin jalkaan..


Laskeutumiseemme meni noin 4.30 ja jatkoimme melkein samoilla höyryillä Zermattiin saakka. Leiripaikalla leväytimme KAIKKI tavaramme kuivumaan ja kääntelimme niitä lopulta auringonpaisteessa. Keli oli siis tehnyt päivän aikana melkoisen täyskäännöksen. Totesimme kiipeilyjen oltu kiipeilty ja lähdimme suunnittelemaan siirtymistä kohti Zurichiä, jossa olimme päättäneet viettää muutaman yön kummitätini mökillä. Mietimme tosin vielä hetken, josko lähtisimme vielä epäonnistumaan Chamonixiin, niin tulisi käytyä läpi oikeastaan kaikki Alppien kiipeilyaktiviteettimestat...

Säästän yhteenvedon ja loppumatkan vielä osaan III, sillä sen verran jaaritteluksi tämäkin sepustus lopulta meni...

Ei kommentteja: