20090715

Kebne 23, osa II


Laskuvarjojääkärikillan jäätikkovaelluskurssin osa II, Kebnekaise, Ruotsi 3.-12.7.2009

Nyt kun me mennään jäätikölle, niin sehän on kiva silloi. Teltta nousi pystyyn, puhuttelut pidettiin ja eteisissä keiteltiin miestä/naista väkevämmän lisäksi evästä. Valmistautuminen tuleviin koitoksiin oli alkava. Aamua varten teimme varustekartoituksen ja alustimme myös eväkset sekä aamupalat korkeaan lähtövalmiuteen. Oli mukavaa kömpiä lämpimään makuupussiin ja laittautua lyhyeksi (itse en fyysisten rajoitteiden vuoksi kykene laittamaan pitkäkseni). Ensimmäinen varsinainen kiipeilypäivä olisi alkava yhdeksältä. Herätys asettiin kello kahdeksaan, pää painettiin tyynyyn, eikä alettu kuorsaamaan.








Aamu koitti nopeasti ja herääminen oli hyvin nukutun yön jälkeen helppoa ja luonnollista. Pienten pakkausarveluiden siivittämänä nautiskelimme aamupalaa. Vilkaistuamme ulos, huomasimme kelin olevan kuin morsian; tosin tässä tapauksessa morsian oli valitettavasti heti pirusta seuraava. Minne oli kadonnutkaan illalla vallinnut täydellinen keli? Sitä lähdimme tarmokkaasti selvittämään. Alkukankeuden jälkeen ykkösköysistö suuntasi kulkunsa kohti jyrkähköä lumirinnetta teemanaan lumivarmistaminen, self arrest ja self belay. Märkääkin märemmässä lumessa luistelimme pää edellä selällään, selkä edellä päällään ja monella muulla tavalla, samalla hakkua ankarasti rinteeseen iskien. Todettuamme taitomme vähintäänkin riittäväksi ryhdyimme lumivarmistuksien tekoon. Ja koska onni oli ollut myötä, löytyi ryhmästämme mies (nimeltään Jyrki), joka suvereenesti veteli kaikki varmistuksemme irti vasemmalla kädellä. Päätimme, että emme aio pudota tulevan viikon aikana kertaakaan.


Itsetunnon täydellisen romahduttamisen sijaan suuntasimme nenämme kohti Nippeä. Keli ei edelleenkään ollut paras mahdollinen, mutta päästyämme harjanteen alkuun, alkoi aurinko hyväillä mieliämme ja hipiöitämme. Ennestään korkealla ollut mielialamme koheni ainakin sadalla pykälällä ja heittelimme raudat ja muut tarpeettomat hilkkeet odottamaan möyhempää paluutamme. Jukka otti leadin ja kapuaminen alkoi. Varsin helppoa etenemistä seurasi lähes huipulle saakka. Matkalle mahtui toki jossain määrin liukas ja ilmavahko harjanne, jossa joku (en tunnusta) saattoi sortua myös könyämiseen.. Niin ikään matkamme varrella huomasimme, että Kebnekaisen ankarat luonnonolosuhteet ovat tehneet, aikaisemmin niin leppoisasta, Nipestäkin aavistuksen verran äkäisen. Otteet jäivät käteen ja kivet kolisivat alarinteillä kilpaa kasien kanssa kun etenimme kohti huippua. Matkalla jalkoihin jäi, kivien lisäksi, myohemmin puolalaisiksi tunnistamamme, Tero ryhmineen.






Heilautettuamme itsemme huipulle jouduimme suorittamaan odotuksen. Kuuluisalle huipulle oli muodostunut ankara ruuhka ja mielessäni välähti jo vuoden 1996 Everest katastrofi, jolloin vuori ruuhkautui, sää heikkeni ja ihmiset katosivat surmansa menettäen. Onni oli tällä kertaa meille suotuinen, eikä suhteellisen kokematon retkueemme (etevän oppaansa johdolla) joutunut kärsimään mitään värjöttelyä kummallisempia kokemuksia. Laskeutuminen sujui alkuun abseilaamaalla ja lopuksi aikaisemmin käytettyä reittiä pitkin. Reissun päätteeksi löimme raudat takaisin jalkoihin ja juoksimme noin 10 minuutissa köysistönä takaisin leiriin. Vauhti oli sellainen, että siinä oli mahdotonta pudota yhteenkään railoon. Ja mikäli näin jostain syystä olisi päässyt käymään; putoaja oli välittömästi tempautunut ilman pohjakosketusta leiriin saakka. Päivän päätteeksi vedettiin mättö ja laitettiin nukkumaan.


Maanantain sää ei auennut ollenkaan. Suuntasimme sumun ja sutun seassa kohti Puuhamaata. Täysin yllättäen joku tapaili matkalla erästä, mainoksistakin tuttua, sävelmää. Railojen yli puskettuamme päädyimme serakkialueelle ja ryhdyimme valmistelemaan ensimmäistä ankkuria jääkiipeilyä varten. Kiipesimme jäätä railosta ja prusikoimme samasta railosta. Varmistelimme myös istuen ja jalka-hakku-menetelmällä pitkin päivää ja matkaa. Saatuamme tarpeeksemme palelevista sormista ja yleisestä horkasta, pinkaisimme leirin yläpuoliselle railoalueelle ja teimme taljan ensimmäistä kertaa. Pienten säätöjen jälkeen talja katsottiin valmiiksi ja vaikka kukaan ei railossa ollutkaan, todettiin se myös toimivaksi. Päivä kului siis perusasioita opiskelessa ja jäitä sormien väleissä poltellen. Päätimme suorittaa Kebnekaisen huiputuksen seuraavana päivänä (tiistai) ja hajaannuimme kukin tahoillemme huoltamaan ja tankkaamaan. Itse sotilaana jouduin tosin ensin kaivautumaan. Tämähän on tapana ollut aina liikkeen tauottua.



Seuraavassa osassa mm. Kebnen huiputus puolalaisia väistellen, stressaava kiviputousnousu sekä ultimaattiset puolikurssijuhlat...

Ei kommentteja: