20090214

Dream


Hengitykseni höyryää viileässä ilmassa. Silmäni ovat avoinna ja näkevät ainoastaan höyryn jonka hengitykseni aiheuttaa. Suljen silmäni, en halua avata niitä vielä kokonaan. Makaan liikkumatta makuupussissani ja tunnen kuinka jalkoni palelee juuri sen verran, että se häiritsee vähän. Juuri sen verran, etten kykene olemaan täysin tyytyväinen. Olen yksin. Avaan silmäni. Telttani sisällä voin huomata kuinka aurinko on jo kiipeämässä taivaalle. Teltan kattoon on muodostunut kuuraa. Höyryävä hengitykseni ja vartaloni tuottama lämpö sekä kosteus ovat sen aikaansaaneet yhdessä kirpeän pikkupakkasen kanssa. En ole varma missä olen. Nyt olen kuitenkin varma siitä, että haluan avata silmäni ja nousta uuteen aamuun. Olen levännyt ja tunnen itseni levänneeksi.

Nousen istumaan. En halua ottaa yhtäkään raajaani ulos makuupussin lämmöstä. Mieleni haluaa kuitenkin avata teltan oven ja katsoa maailmaa juuri tällä hetkellä. Pelkään nousevan auringon kirkkautta. Varaudun sokaisevaan kirkkauteen samalla kun avaan teltan ovea. Vähitellen valo tulvii sisään suojaan joka on varjellut minua yön kylmyydeltä yhdessä makuupussini kanssa. Työnnyn ulos oviaukosta ja avaan varovasti silmäni, jotta voisin nähdän sen mitä olen odottanut miltei koko elämäni ajan. Auringonnousun hetki Himalajalla. Kirpeän pakkasen viilentämässä ilmassa silmiini piirtyy häikäisen kaunis mountain-line. Se on jotain muuta kuin Manhattanin skyline Brooklynin sillalta katsottuna. Se on jotain muuta kuin mitä olen tähän mennessä koskaan kokenut. En tunne Afrikan lämpöä ihollani, en kuule Karibian kuumia rytmejä korvissani, en näe Rion kurveja silmissäni; näen vain koskemattoman kauneuden joka avautuu hiljaisena silmieni eteen. Mieleni on mykistynyt. Olen kaksin luonnon mahtavuuden ja sen kauneuden kanssa. Uskonko enää itsekään olleeni joskus kahdeksasta-neljään, uskonko enää aikatauluihin, pyrkimiseen, puurtamiseen; mihinkään niistä turhista nykyaikaisen keräilijän muka-tarvitsemista asioista?

Olenko siis saapunut perille? Pitikö minun vielä jatkaa matkaa? Etsiminen ei kuitenkaan lopu koskaan. Jos ihminen olisi päättänyt lopettaa etsimisen ja tyytynyt aina vallitsevaan tilanteeseen; missä olisikaan nyt. Sinä päivänä kun olen lopettanut etsimisen, olen lopettanut unelmoimisen. Sinä päivänä kun muistelen enemmän menneitä kuin elän tässä hetkessä tai odotan tulevaisuuden tuomia tuulia, olen kuollut. Olen elämäni elänyt ja kenties löytänyt sille tarkoituksen. Olen lakannut etsimästä. Olen luovuttanut. Juuri tällä hetkellä tässä, sokaisevan kauneuden edessä tunnen itseni voimattomaksi, pieneksi ja haluan etsiä enemmän kuin koskaan. Haluan unelmoida enemmän kuin koskaan. Haluan samalla kulkea kohti unelmiani. Mitä ikinä ne ovatkaan. Samalla kun etsin vielä löytämätöntä, elän juuri tätä hetkeä ja katson samalla horisonttiin. En pakene tai kadu menneisyyttäni, mutta en metsästä sitä, vaan haen onnenni sieltä missä ikinä se minua odottakaan. Samalla elän onneani joka minulla on juuri tässä ja nyt. Elän.


Ei kommentteja: