20090106

Tukkahevi 80-luvulta; niin kuin minä sen koin - Part I

Kahdeksankymmentäluku oli monien tukkahevibändien kulta-aikaa. Uskomattomat määrät meikkiä ja huisspraytä. Loiteliasta elämää, tyttöjä, kiertueita ja huumeita. Edelläkävijöitä ja perässäkulkijoita. Oman kahdeksankymmentälukuni tärkeimmät tukkaheviyhtyeet on aika nostaa kaapista pöydälle. Seuraavassa lyhyt katsaus aiheeseen..

L.A. Guns

L.A. Guns on itselleni ehkä se tärkein näistä tukkapehkojen alle verhoutuneista yhtyeistä. 1980 -luvun Sunset Stripin huuruista musiikkinsa ammentanut ja 1985 alkunsa saanut yhtye kierää edelleenkin. Pienet erimielisyydet ovat kuitenkin johtaneet siihen, että tällä hetkellä on olemassa kaksi L.A. Guns -nimistä bändiä. Toista luotsaa Tracii Guns ja toista Phil Lewis. Yhtyeen muun miehistän voidaan sanoa jakaantuneen puoliksi näiden kahteen leiriin.

Hollywood Rose, L.A. Guns ja Guns n' Roses linkittyvät yhteen jäsenistönsä kautta. Axl Rose on laulanut L.A. Gunsissa sen alkuaikoina ja Tracii Guns ehti häipyä yhtyeestä kertaalleen ennen sen klassisen kokoonpanon muodostumista 1988. Vuosien 1988-1992 välillä yhtyeessä soittivat Phil Lewis (vocals), Tracii Guns (lead guitar), Mike Cripps (guitar), Kelly Nickels (bass) ja Steve Riley (drums). Tällä kokoonpanolla bändi julkaisi ehkä kovimman albuminsa "Cocked & Loaded". Albumilta löytyy legendaarisia ja hyvin menestyneitä kappaleita. Näistä parhaina esimerkkeinä mainittakoon "Never Enough", "The Ballad Of Jayne" ja "Rip & Tear". "Cocked & Loaded" ylsi aina platinamyyntiin ja bändin suosio oli suurimmillaan. Vuonna 1991 bändi julkaisi kolmannen albuminsa "Hollywood Vampires" joka myöhemmin myi kultaa. Lopulta bändi kaikki kolme ensimmäistä albumia olivat yltäneet vähintään kultamyyntiin. Loppu oli kuitenkin käsillä ja 1992 Lewis potki Rileyn ulos bändistä. Mies palasi kuitenkin kohta takaisin ja yhtye soitti vielä yhden menestyksekkään kiertueen. Tämän jälkeen Lewis ja Cripps jättivät yhtyeen. Tästä alkoi bändin hajaannuksen aika. Vuosien 1999-2002 välillä nähtiin reunion, mutta sen hedelmät eivät enää maistuneet niin makeilta kuin aikaisemmin.


Faster Pussycat

Kaliforniassa, Los Angelesissa, vuonna 1986, alkunsa saanut Faster Pussycat onnistui julkaisemaan 2 hienoa albumia. Debyytillään (1987), joka oli nimetty bändin mukaan, ja etenkin "Wake Me When It's Over" -albumillaan (1989) (joka myi yli 500 000) nousi suurimpaan suosioonsa. Tuon suosion aika ajoittui 80-luvun loppuun. Yhtyeessä vaikuttivat tuohon aikaan Tayne Downe (vocals), Greg Steele (guitars), Brent Muscat (guitars), Kelly Nickels (bass) ja Brett Bradshaw (drums). Ennen debyytin julkaisu Nickels loikkasi L.A. Gunsin riveihin ja hänen tilalleen tuli Eric Stacy.

Yhtyeen debyytin julkaisu osui samaan aikaan Guns n' Rosesin "Appetite For Destruction", joten oli selvää, että bändi jäi suurimman suosion ulkopuolle. Faster Pussycat saavutti kuitenkin merkittävää kulttisuosiota ja kakkosalbumin "House Of Pain" ja "Poison IVY" -kappaleidensa turvin se nousi kohtuulliseen suosioon ja onnistui myymään kultaa. Vuonna 1992 yhtye julkaisi vielä kolmannen, ja varsin kelvollisen, albumin "Whipped", mutta hajosi pian tämän jälkeen. Hajoamiseen vakutti oleellisesti grungen maihinnousu. Uuden musiikkityylin astuttua markkinoille, levy-yhtiöt menettivät kiinnostuksensa Faster Pussycattin ja sen jäsenistö jatkoi omilla tahoillaan pienemmissä yhtyeissä ja projekteissa.

Ratt

Rattin historia ulottu aina 70-luvulle saakka, mutta klassisen kokoonpanonsa aikakausi alkaa vuodesta 1982 jolloin yhtyeessä soittivat Stephen Pearcy (vocals), Warren DeMartini (lead guitar), Robin Crosby (lead guitar), Juan Croucier (bass) ja Bobby Blotzer (drums).

Ensimmäisen albuminsa tämä kokoonpano julkaisu vuonna 1983 jolloin osuvasti nimetty "Out Of The Cellar" ilmestyi. Albumi sai kiitosti sekä yleisöltä, että kriitikoilta ja sitä pidetään edelleenkin yhtenä 80-luvun musiikin käänteentekevistä albumeista. "Out Of The Cellar" myi platinaa monikertaisesti ja se piti sisällään uskomattoman määrän hienoja biisejä. Näistä tunnetuin lienee "Round And Round", joka nousi Billboardin listalla aina sijalle 12 saakka. Ratt oli tästä albumista lähtien yksi amerikan tukkaheviskenen todella suurista nimistä. Se oli täysin eri liigassa kuin edelläesitellyt bändit. Ratt eli juuri niin lujaa kuin sen menestys mahdollisti. Kakkosalbumillaan "Invasion Of Your Privacy" suosio jatkoi kasvamistaan. Neulat työntyivät käsivarsiin yhä kiihtyvällä tahdilla; tahdilla joka olisi hämmästyttänyt myös niitä, jotka ovat pitäneet Mötley Crueta tämän harrastuksen mestareina...


"Invasion Of Your Privacy" on itselleni se tärkein Ratt -albumi. Sitä kuunneltiin kuuntelemastaa päästyäänkiin ja samalla ihasteltiin kansikuvan Marianne Gravattea, joka oli tuohon aikaan Playboyn Playmate. Yllättäen tämän kannen jälkeen lukuisten bändien levynkansiin alkoi ilmestyä tyttö. Myös moraalia vartioivat PMRC:n henkilöt pahoittivat mielensä tästä albumista. Ja se oli tietenkin hienoa. Ratt jäi kuitenkin nopeasti omaan historiaani vaikka jaksoinkin vielä kiinnostua "Dancing Undercover" -albumista. Voin katsoa Ratt -historian omassa elämässäni päättyneen tähän albumiin. Pian kolmannen albuminsa jälkeen alkoi myös yhtyeen suosio hiipua ja ankaran huumeidenkäytön seuraukset vaikuttivat yhtyeen sisäiseen kemiaan. Vuonna 2002 kitaristi Crosby kuoli huumeiden yliannostukseen. Kuollessaan Crosby sairasti AIDS:a ja hän oli rankasti ylipainoinen.

Part II will include Poison, Mötley Crue ja Cinderella...

Ei kommentteja: