20081022

Unohdinko itseni?



Herätessäni tänä aamuna yritin etsiä maailmaa silmiini. Kaikki mitä pystyin näkemään oli kaksi pussia. Molemmat pussit olivat muodostuneet silmieni alle ja laajenneet siten, että maailmankaikkeuden hahmottaminen tuntui hankalalta. Olin hämilläni. Mikä olikaan voinut aiheuttaa Alppien kokoiset pussukat silmieni alle? En ole koskaan kärsinyt silmäpusseista. En edes valvottuani, en krapulassa enkä koskaan muulloinkaan. Paitsi nyt. Tänä aamuna.

Jostain syystä silmäni olivat päättäneet turvota ja niitä myös kutitti ankarasti. Yritin parhaani mukaan tunkea pakastevihannaspusseja suoraan pakastimesta silmieni alle, mutta kaikki ponnisteluni osoittautuivat hyvin nopeasti turhiksi. En ollut uskoa asiaa todeksi. Ei se sinällään ollut mikään uskon asia, vaan ihan totisinta totta. Tietenkin aiheutin aavistuksen hämmästyneitä katseita töissä, koska en yleensä ilmesty töihin sen näköisenä, että olisi ollut ainakin viikoon riemulomalla Riminillä. En vaivautunut sen kummemmin asiaa selittelemään. Tunnusteltuani tilannetta vielä jonkin aikaa marssin lääkärin puheille. Sain diagnoosin silmätulehduksesta. Silmäni eivät olleet tomaatinpunaiset, mutta eivät myöskään normaalit. Katselen tätäkin näyttöä edelleen turvonneiden silmäpussien lomitse.

Ajattelin maailmankatsomustani sekä asenteitani. Olenko kulkenut näkymättömät silmäpussit silmilläni koko elämäni, ja vasta nyt kun fyysinen tuntemus pakotti ne huomaamaan aloin asiaa pohtia. Muistelin olleeni enemmän kuin radikaali kaikkien mielipiteiden kanssa ja samalla pidän hyvin harvoja asioita arvokkaina ja oikeina. Naamani kuluessa elämän kolhuissa säilytin sitkeästi kapeat katsantakantani ja olin niistä jopa ylpeä. Pitäähän jokaisella olla jyrkkä mielipide jokaisesta asiasta. En voinut ymmärtää ihmisiä joille kaikki oli ihan samaa. En tosin ymmärrä heitä vieläkään. En myöskään ymmärtänyt ihmisiä joilla ei ollut mielipiteitä. En tosin ymmärrä heitä vieläkään. Näiden lisäksi en ymmärtänyt ihmisiä jotka katsoivat maailmaa eri tavalla kuin minä. Nyt en enää välttämättä ymmärrä omaa maailmankatsomustani, enkä ole ollenkaan varma siitä, mitä mieltä oikeasti olen monesta asiasta. Olen ehkä silti edes kurkistanut maailmaan.



Jokainen vuosi on opettanut lisää nöyryyttä. On yllättäen huomannut, että on huomattavasti helpompaa ja järkevämpää yrittää ymmärtää kuin suoraan tyrmätä. Paitsi tietenkin kehässä. Miksi juuri minä jouduin kokemaan epäonnistuneen suhteen, ja miksi minä käsittelin sitä kuin maailmanloppua. Miksi juuri minun kroppani piti pettää juuri kun olin pääsemässä tolpilleni? Ja kun se ensimmäinen petollisuus oli saatu käsiteltyä, iski seuraava. Ja sitten, kuin kirkkaalta taivaalta, ilmestyivät silmäpussit. Ihan kuin symbolisena muistutuksena jostain tuntemattomasta. Silmäpusseineni mietin jälleen kerran sitä kaikkea minkä ehdottomuudeltani jätin huomaamatta. Jätin huomaamatta monta ihmistä, jätin arvostamatta monta asiaa ja jäin kokematta monta kokemusta. Ja nyt, kaikkien vastoinkäymisten keskellä kuvittelen oppineeni jotain. Kirkastumisen hetki koittaa jokaisena päivänä. Se himmenee voimakkaasti jokaisen auringonlaskun myötä, mutta palaa taas uudelleen auringon noustessa seuraavan kerran taivaalle. Ehkä juuri minun pitikin käydä läpi kaikki nämä vastoinkäymiset, ehkä en olisi muuten ymmärtänyt. Haluaisin ymmärtää tässä vaiheessa. En halua enää lisää opetuksia omalta temppeliltäni jotta voisin ymmärtää. Tämä riittää; olen tajunnut. Olen jopa ymmärtänyt, että se kuinka koira koira on ei riipu koiran koosta. Enemmänkin koiran lippiksen koosta.


Olen tajunnut, että pitää olla itsekäs. Pitää ajatella itseään. Olen luullut tehneeni niin jo vuosikaudet, juostuani omien tavoitteideni perässä, näkemättä ympärilleni. Nyt on tullut aika olla itsekäs. Ajatella vain itseään. Pysähtyä. Antaa aikaa itselleen. Äitini sanoi, että välillä pitää istua kivelle odottamaan sieluaan. Se on totta monellakin tapaa. Asioiden näkeminen saattaa usein olla vaikeampaa kuin osaamme kuvitella. Monet itsestäänselvyyden unohtuvat samalla kun luulemme tekevämme itsellemme mieluisia asioita, itsellemme mieluisella tavalla. Jää paljon huomaamatta.

Konkreettiset silmäpussit siihen vaadittiin. Mikäli ne enää koskaan tulevat häviämään, lupaan silti muistaa ne ikuisesti. Muutoin elämää voi yllättää olemalla ohi ennen kuin sen ehti elää.


1 kommentti:

sausku kirjoitti...

<3