20081002

Suomen virallinen lista TOP3, viikko 39/2008

Kova urakka.

Koska olen kaiken aikaa arvostellut levyjä, jotka itselleni ovat tärkeitä tai kolahtaneet; siirryn vaihteeksi satunnaisotantaan. Otanta on tällä kertaa Suomen virallisen albumilistan viikon (39/2008) TOP 3.

1. Rasmus "Black Roses"



Kikkailevana ja mielenkiintoisena, pienten poikien, bändinä aloittanut The Rasmus on edennyt maailmanvalloitusvaiheeseen. Kahden edellisen albumin turvin suureen suosioon noussut ryhmä on kovan paikan edessä. Edellinen "Hide Away From The Sun" ei kyennyt täysin vastaamaan ostavan yleisön huutoon, joten nyt on apuun kutsuttu jo Amerikan ihmetuottaja Desmond Child. Child, joka on myös kynäillyt comebackejä entisille suuruuksille, saa nyt käsiinsä suomalaisen maailmanvalloittajan. "The Black Roses" kuulostaa virheettömältä. Siinä ei kuitenkaan ole megaluokan stadionsoundia, vaan ehkäpä jopa The Rasmusta itseään. Mutta ainoastaan siinä määrin kun kaupallisuus sallii.

Levyä kuunnellessa ei ole epäilystäkään miksi se on Suomen listan ykkösenä; helpot, tarttuvat, melankoliset ja suuret kappaleet ovat turvallisia. Musiikki ei tarjoa pienintäkään haastetta, vaan sen voi laittaa soimaan, eikä sitä tarvitse edes itse kuunnella. Tämä on nykyaikana erityisen kuvaavaa suurmyyntiin tähtäävissä produktioissa; radioon on muutoin niin kovin vaikea päästä. Koska Lauri on laulaja, pieni ja söpö, sopii hän sellaisena tyttöjen taskuun ja näin ollen on oivallinen promoottori itsensä näköiselle musiikille. Pienintäkään särmää ei ole havaittavissa. Olisihan ikävää jos povitasku painaisi rintaa kulmikkaasti illan pimeydessä omalla sängyllä haaveillessa.

The Rasmuksella olisi varmasti annettavaa persoonnallisuudellaan, mutta tällä kertaa suunta on jo aikaisemmin valittu toisin. Kompromissien tekeminen ei tule kysymykseen. Toivoisin silti, että edes oman näkäisen musiikin tekeminen tulisi. "The Black Roses" ei ota, eikä anna mitään. Siltä puuttuvat lisäksi ne kaikkein koukuttavimmat biisit ja se selvä yksittäinen single, joka soi kaikkialla ja aina. Kunnes seuraava yrittäjä tekee uudemman. Surullista.

5/10

2. Popeda "Täydelliset miehet"


Kakkospallilla istuu, tai seisoo, Suomen virallinen junttirockbändi Popeda. Suomirockin eittämätön legenda on julkaissut ties kuinka monennen albuminsa. Kokoelmia lienee yhtä suuri määrä. Popedaa määrittävä Pauli "Pate" Mustajärvi on kuopaissut syvältä ja on nyttemmin laittanut pullon korkinkin kiinni. Siinä oivallinen tilaisuus julistaa uutta tulemista ja bändikin on tietenkin parempi kuin koskaan. Samoin levy.

Mihin perustuu Popedan menestys? Kuuntelin levyn muutaman kerran läpi ja olin todella vaivaantunut ja hämmentynyt samaan aikaan. En voinut uskoa kuulemaani. Popedan musiikki kuulostaa juuri täsmälleen samalta miltä bändi itse näyttää. Tiedän, että suomirockin ystäville on turha edes yrittää perustella miksi Popeda ei kuulu eliittiin. Olen jo aikaisemmin tuonut julki tämän, joten jätän sen nyt väliin.

"Täydelliset miehet" vertautuu Bad & Ryyd -kaksikon tuotantoon. Vakavissaan sitä ei kukaan vatmasti edes ota, mutta tosissaan sitä rakastetaan. Musiikilliset huippukohdat jäävät löytymättä, sanoituksellinen anti on vieläkin korninpaa ja musiikin esittäminen ei tunteita herätä. Miten joku kehtaa tehdä tätä? Olen oikeasti sanaton.

2/10

3. Metallica "Death Magnetic"


Perinteisten kotimaisten jatkoksi on luvassa heviä. Tietenkin. Suomihan on Metallicaa palvova maa. Pitkien perinteiden ja musiikkillisen historian mullistamisen turvin bändi on noussut vuosien saatossa Britney Spearsin rinnalle maailman seuratuimmaksi bändiksi. Mitä sitten on tapahtunut itse musiikille?

"Death Magnetic" palauttaa Metallican "..And Justice For All" -albumin tunnelmiin. Kappaleet ovat pitkiä ja ne sisältävät julmetun määrän rifiiä ja kiemuraa. Kiemuralla en tässä yhteydessä viittaa teknisyyteen tai komplekseihin rakenteisiin, vaan ainoastaan poukkoileviin kappalerakenteisiin. Bändi on yrittänyt kutoa jämäriffeistään kolossaalisia monumentteja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tarkasti kuunneltuna musiikki muistuttaa todellakin vanhempien aikojen Metallicasta, sillä erotuksella, että kappaleista puuttuu se koukku ja idea, mikä aikaisemmin pisti niskan heilumaan. Levyn soundeista on keskusteltu jo vaikka miten paljon, ja kaikki tietävät, että ne ovat perseestä. Onko tämä sitten kikka myydä ensin normaali levy ja sitten perään Guitar Hero -versio, jossa soundit ovat kohdallaan? En tiedä.

Levyn parhaat hetket ajoittuvat ensi- ja loppumetreille. Väliin onkin tungettu valtava määrä ylijäämätavaraa. Yhtye olisi voinut mennä itseensä ja myöntää, että enää rahkeet eivät riitä yli neliminuuttisten järkäleiden tekemiseen. Tällä olisi saatu viilattua kokonaisuutta useampikin numero ylöspäin. Metallican uusin on varmasti monelle helpotus siksi, että se ei kuitekaan ole niin huono kuin pelättiin. Yhtä monelle se on suuri pettymys, sillä "Death Magnetic" jää jonnekin sinne niiden levyjen joukkoon jotka tulivat ja heti perään menivät.

5/10

Onneksi muutakin on kuunneltavissa. Gojira, Enslaved, Bring Me Horizon, Volbeat, The Haunted ja Gregor Samsa eivät uusimmillaan tuota pettymystä. Ehkä siksi ne eivät myöskään tule keikkumaan Suomen albumilistan kärkipäässä. Ellei sitten ihmeiden aika ala tästä hetkestä.

Ei kommentteja: