20080719

Spinal Tap

Kuten ehkä kaikki tietävätkin, Spinal Tap on vaikuttanut tajuntoihimme niiden eri tasoilla jo vuodesta 1964. Yhtyeen vaiheet ovat käänneltynä ihmissilmän kurkisteltaviksi vuonna 1984 ilmestyneessä puolikuvitteellisessa dokumentissa "This Is Spinal Tap". Aktiivisen yhtyeen menneisyys on siis enimmäkseen fiktionkatkuista, mutta ei kuitenkaan täysin kuvitteellista.

Iron Maiden soitti eilen Helsingissä, ja vielä stadionilla, jossa oli 42 000 innokasta "raskaan" musiikin ystävää yhteenkokoontuneena. Minä oli yksi heistä. En ole koskaan ollut mikään yhtyeen suuri fani, mutta koska monet ystävänikin ovat pitäneet yhtyettä instituutionaalisessa asemassa, ja uran varrella on positiivista palautetta tullut negatiivista enemmän, päätin lähteä tarkastamaan kovaksi elävänäesiintyjäksi uskomani bändin suorituksen. Jokainenhan meistä on kuunnellut Iron Maidenia ainakin vähän lapsena ja jotkut vielä ihan varttuneessa iässäkin.

Odotukset korkealla kokoonnuimme seurueemme, miehisen tottakai, helsinkiläisen ravitsemusliikkeen terassille ruokailemaan ja juomaan. Samalla luonnollisesti muistelimme menneitä, parempia aikoja, ja vaihdoimme kuulumisia. Omaa olemistani leimasi keskivakavasti loukkaantunut polveni, joka pakotti käyttämään keppejä kävelyn tueksi, sekä osittain tästä johtuva, ainoastaan veteen perustuva juomapolitiikka.

Ennen kuin oli myöhäistä pääsimme stadionille, jossa, yhtyeen toiveesta, anniskelupolitiikka oli seuruuemme muiden jäsenten mielestä peräisin ainakin sellaisesta pimeydestä, jonka tontun perseessä uskotaan vallitsevan. Paitamyynti sen sijaan oli järjestetty asiaankuuluvalla tavalla ja jopa keikan aikana oli mahdollista hankkia erilaisilla Edin naamoilla varustettuja metallivaatteita, joissa on maanantaina hyvä mennä töihin. Moni oli pukeutunut jo valmiiksi näihin paitoihin. Kokemus paistoi kuluneesta bändipaidasta kuin aurinko stadionilla.

Lämmittelybändien saatua oman osuutensa päätökseen, alkoi stadionilla kova liikehdintä; kaikki halusivat parhaille paikoille. Meidän suurin ongelmamme oli saada toistemme paikat selville. Pitkien minuuttien vierittyä odotus oli palkittava. Kovista kovin Iron Maiden aloitti illan teurastuksen ja millaista se tuli olemaankaan...

Odotin näkeväni rutinoituneen, ammattitaitoisen, ehkä jopa karismaattisen ja mukaansatempaavan yhtyeen esityksen. Lähes ensimmäisestä hetkestä alkaen oli selvää, ettei mitään tällaista ole luvassa. Syystä tai toisesta yhtyeen suurimmatkin mukaansatempaukset jättivät mielen tyhjäksi. Mitä helvettiä, tässäkö tämä nyt oli? Ja kyllä, siinä se oli. Katsoin epäuskoisena ympärilleni, jossa ihmiset olivat aivan pähkinöinä. Tiedän stadionin äänentoiston olevan enemmän kuin ongelmallinen, mutta en uskonut edes sen aiheuttavan suuria ongelmia. Puuroutunut soundi ei kuitenkaan ollut kuin marginaalinen syy keikan mukaansatempaamattomuuteen. Suurimpana oli ehkä yhtyeen karisman ja intensiteetin puuttuminen. Soitto koostui perinteisistä tilutuksista sekä sadoista "Scream for me Helsinki" -huudoista. Lopulta en enää jaksanut vaan lähdin kinkkaamaan kohti uloskäyntiä ja sitä kautta kohti kotia.

Mitä sitten vaaditaan hyvältä keikalta? Olen käynyt katsomassa lukuisia artisteja ja yhtyeitä. Kaikki niistä eivät ole etukäteen olleet suosikkejani, eivätkä monet esityksensä jälkeenkään, mutta poikkeuksiakin löytyy. Hyvä keikka ei riipu siitä pitääkö kuuntelija yhtyeen musiikista vai ei. Hyvä keikka perustuu näkemykseni ja kokemukseni seuraaviin asioihin ja kokonaisuuksiin:

1. Hyvä musiikki
1. Tunnelma ja intensiteetti
3. Karisma ja haltuunotto
4. Esillepano
5. Soittajien tekninen taituruus ja kompleksit kappalerakenteet

Yksikään näistä ei yksin takaa hyvää keikkaa, mutta kaikki osa-alueet voivat paikata toisiaan. En pidä Hanoi Rocksia mitenkään teknisesti taitavana tai erityisen hyviä kappaleita omaavana yhtyeen, mutta live-esiintymisensä on jotain uskomatonta. Fantomasin tuotanto ei läheskään aina ole edes musiikkia, mutta jälleen kaikki muut osa-alueet ovat määrittelemättömän kovalla tasolla. Foo Fighters omaa kaikista osa-alueista kokonaissummaltaan parhaan numeron ja on myös sen mukainen live-esiintyjä. Mike Pattonin viimeisin projekti Mondo Cane puolestaan vie ammattitaidolla ja intensiteetillään ja tunnelmallaan voiton kaikista edellämainituista. Joten jos et ole musiikin suhteen kapea-alainen, niin suosittelen, että otat ensimmäisestä mahdollisuudesta vaarin tai mummon ja viet itsesi ja kumppanisi seuraamaan em. esitystä. Ette tule pettymään.

Miksi tämä kaikki? Koska nyt ymmärrän vielä vähemmän eräiden orkestereiden vetovoimaa. Ehkä en vaan osaa kovin hyvin. Aion silti jatkaa tutkimusmatkailua musiikin parissa. Kaikista puritaaneista välittämättä; laittaen ainoastaan välillä omat fanboy -lasit silmille.


Ei kommentteja: